Purdie tunsi jo tarpeeksi Paddingtonin kaupunginosan pohjakarttaa
ymmärtääkseen Graysonin huomautuksen merkityksen. Se Spring-kadun
toimisto, josta Levendalen sähkösanoma oli lähetetty, oli vain
muutamien minuuttien kävelymatkan päässä Levendalen talosta. Se oli
aivan Purdien hotellin ja Sussex-aukion välillä, ja hän oli kulkenut
sen ohitse tullessaan Levendalen asuntoon. Oli tosiaankin kummallista,
että mies, joka oli viiden minuutin kävelymatkan päässä kotoaan,
lähetti sähkösanoman sinne silloin, kun hänen olisi tarvinnut kävellä
vain yhtä katua ja kääntyä toiselle voidakseen henkilökohtaisesti
selittää asiansa.
"Katsokaahan, se on lähetetty kaksikymmentä minuuttia sitten",
huomautti palvelija osoittaen muutamia sähkösanomakaavakkeessa olevia
numeroita. "Herra Levendalen on siis täytynyt olla hyvin lähellä."
"Ei välttämättömästi", sanoi Purdie. "Hän on voinut lähettää
jonkun viemään tuota sähkösanomaa -- ehkä hän itse astui junaan
Paddingtonissa."
Grayson pudisti asiantuntevan näköisenä päätään. "Sikäläisellä
asemalaiturilla on sähkösanomatoimisto", hän virkkoi. "Mutta tässä se
nyt joka tapauksessa kuitenkin on, ja minun luullakseni me emme voi
ryhtyä mihinkään nyt."
Hän poistui ja Purdie vilkaisi kotiopettajattareen. Tämäkin katsahti
häneen. Kummankin silmissä kuvastui kysymys. "Mitä päättelette tästä?"
kysyi Purdie hetken päästä.
"Mitä te sitten arvelette asiasta?" kysyi Elsie vuorostaan.
"Se näyttää kummalliselta -- mutta siihen voi olla jokin syy", sanoi
Purdie. "Kuulkaahan, minä kysyn nyt teiltä erästä seikkaa. Mitä te
tiedätte herra Levendalesta? Tehän olette jonkin aikaa ollut hänen
lastensa kotiopettajattarena."
"Kuusi kuukautta ennenkuin hän lähti Kapkaupungista ja koko tämän
kolmen vuoden ajan siitä lähtien, kun tulimme kaikki Lontooseen",
vastasi Elsie. "Tiedän, että hän on hyvin rikas ja hyvin toimelias,
eduskunnan jäsen, ja että hän liikkuu Cityn liikekeskuksessa aika
paljon -- siinä kaikki. Hän on hyvin hillitty käytöksessään -- minulle
hän ei tietysti koskaan kerro mitään. En ole koskaan puhellut hänen
kanssaan muusta kuin lapsista."
"Olette järkytetty tästä kirjajutusta?" kysyi Purdie.
"Miksi herra Levendale sanoi jättäneensä kirjan raitiovaunuun, kun
näin hänen poistuvan vaunusta kirja kädessä ja lähtevän kävelemään se
mukanaan Praed-katua?" hän kysyi. "Eikö näytä aivan siltä kuin hän
olisi sama henkilö, joka jätti kirjan siihen huoneeseen, jossa vanhus
tavattiin kuolleena?"
"Ehkäpä siinä juuri onkin oikea syy siihen, minkä vuoksi hän ei soisi
ihmisten tietävän, että hän on jättänyt sen sinne", huomautti Purdie
tyynesti. "Tähän kaikkeen kätkeytyy varmasti enemmän kuin mitä pinnalta
näkee. Tahtoisitteko kuulla minun neuvoni? No niin -- älkää puhuko
kenellekään asiasta mitään, ennenkuin taas tapaamme. Minun täytyy taas
nyt lähteä -- hotellissani odottaa eräs mies minua. Saanhan taas tulla
käymään?"
"Tietysti", vastasi Elsie ojentaen kätensä. "Tämä asia vaivaa mieltäni,
sitä on turha kieltää, eikä minulla ole ketään, jolle siitä puhuisin.
Tulkaa milloin tahansa."
Purdie hillitsi voimakkaan halunsa jäädä kauemmaksi ja suunnata
keskustelun yksityisluontoisempiin asioihin. Mutta hän oli aito
liikemies, ja nykyhetken asiat näyttivät hyvin tärkeiltä. Hän siis
lupasi palata, kiiruhti hotelliinsa ja tapasi Melky Rubinsteinin
astelemassa edes takaisin sisäänkäytävän ulkopuolella. Purdie taputti
Melkyä olkapäälle ja viittasi häntä tulemaan kanssaan Praed-kadulle.
"Kuulkaahan", hän virkkoi. "Pyytäisin teitä viemään minut serkkunne
luokse panttitoimistoon. Meidän täytyy puhella hänen kanssaan.
Sanoittehan serkkunne ymmärtävän hyvin liikeasioita. Hän on siis sitä
lajia, jonka kanssa voi keskustella niistä seikoista, vai mitä?"
"Serkkuni Zillah Wildrose on parhaita sen lajin ihmisiä", sanoi Melky
juhlallisesti. "Hänellä on parempi nuppi hartioillaan kuin minulla
-- ja se on aika paljon se. Aioin pyytääkin teitä lähtemään sinne.
Puhella -- hiivatti sentään, herra Purdie -- minusta tuntuu, että
meidän täytyykin harrastaa sitä lajia aika paljon, ennenkuin asiat ovat
selvillä. Mitä tuumitte tuosta viime yön jutusta? Tapasin juuri herra
Ayscoughin, joka meni tästä ohitse, ja hän kertoi minulle sen kokonaan.
Luuletteko sen olevan jollakin tavoin yhteydessä meidän asiamme kanssa?"
"En voi sanoa", vastasi Purdie. "Odottakaahan siksi, kunnes voimme
puhella kaikesta serkkunne kanssa." Melky astui edellä sisään
panttitoimiston sivuovesta. Vanhuksen kuoleman jälkeen liike oli
pidetty suljettuna -- Zillah oli kieltäytynyt kokonaan hoitelemasta
asioita, kunnes hautajaiset olisivat ohitse. Hän otti vieraansa
vastaan siinä arkihuoneessa, jossa Daniel-ukko oli tavattu kuolleena.
Tarkasteltuaan tyttöä hetkisen ja vaihdettuaan hänen kanssaan muutamia
sanoja Lauristonista Purdie ehdotti, että he istuutuisivat kaikki
puhelemaan asioista.
"Malttakaas hetkinen!" sanoi Melky. "Jos me aiomme pitää ministeriön
neuvottelun, herra, niin erään naisen täytyy saada ottaa osaa siihen,
nimittäin rouva Goldmarkin. Tiedän jotakin, johon hän voi antaa
lisänsä. Mietiskelin juuri asioita teitä odotellessani, herra Purdie,
ja aion kertoa teille ja Zillahille ja rouva Goldmarkille eräästä
omituisesta seikasta, jonka tiedän. Minä noudan hänet -- ja minun
poissa ollessani Zillah voi näyttää teille sen kirjan, joka löydettiin
täältä."
Purdie katseli uteliaana sitä espanjalaista käsikirjoitusta, joka
tuntui niin tärkeältä tekijältä.
"Luullakseni ette ole nähnyt tätä koskaan ennen?" hän kysyi, kun Zillah
pani sen pöydälle hänen eteensä. "Ja olen varma siitä, että se ei ollut
täällä teidän lähtiessänne ulos tuona iltapäivänä ja jättäessänne
isoisänne yksin?"
"Siitä olen ehdottomasti varma", vastasi Zillah. "En ollut nähnyt
sitä eläissäni koskaan ennen, kunnes huomioni kiintyi siihen hänen
kuolemansa johdosta. Tämä kirja on tuotu tänne minun poissa ollessani,
eikä se ollut ostettu eikä pantattu, siitä olen täysin vakuutettu.
Tiedätte luonnollisesti kenen se on?"
"Herra Spencer Levendalen", vastasi Purdie. "Niin, tunnen kaikki, nuo
yksityisseikat, kirjaa koskevat ilmoitukset ja vähän muutakin. Ja nyt
haluan keskustella kaikesta tuosta teidän ja serkkunne kanssa. Onko tuo
rouva Goldmark täysin luotettava?"
Zillah vastasi, että rouva Goldmark on ehdottomasti luotettava vanha
ystävä. Kun Melky juuri palasi hänen kanssaan, ehdotti Purdie, että
he istuutuisivat puhelemaan ilman muodollisuuksia ja luvaten vaieta
kaikesta muiden seurassa.
"Tehän tiedätte jo, minkä vuoksi minä tunnen suurta mielenkiintoa
tätä asiaa kohtaan?" hän kysyi katsellen kolmea toveriaan. "Toivon
hartaasti, että Andie Lauriston vapautuisi täydelleen jutusta.
Luotan häneen epäröimättä, hän on minun ymmärtääkseni päässyt alulle
menestyksellisellä uralla, ja olisi kauheaa, jos minkäänlainen
epäluulon varjo lankeaisi häneen. Hänen vuokseen tahdon siis perin
pohjin selvittää tämän salaperäisyyden, joka peittää sukulaisenne
kuoleman."
"Herra" virkkoi Melky kaikkein juhlallisimmalla äänellään. "Puhuen
serkkuni ja itseni puolesta vakuutan, ettei ole mitään, mitä emme
tekisi saadaksemme herra Lauristonin eroon tästä asiasta. Meillä ei ole
alun pitäen ollut hetkenkään epäilystä hänen suhteensa, sillä mehän
tunsimme hänet. Me olemme siis teidän kanssanne samalla kannalla siinä
asiassa, vai mitä, Zillah?"
"Herra Purdie huomaa sen varmasti", myönsi Zillah vilkaisten
Lauristonin vanhaan koulutoveriin. "Hänelle ei ole tarpeellista
vastata, Melky."
"Olen vakuutettu siitä", virkkoi Purdie. "No niin, pankaamme siis
päämme yhteen, harkitsemme sitten kysymystä, käännymmekö poliisin
puoleen, kun ensin olemme nelisin asiasta neuvotelleet. Nyt haluaisin
kysyä muutamia hyvin yksityisluontoisia seikkoja. Ne johtuvat tuosta
harvinaisesta kirjasta. Ei ole epäilystäkään siitä, että tuo kirja on
herra Levendalen. Tietääkö kumpikaan teistä, oliko herra Levendalella
mitään liikesuhteita herra Multenius-vainajan kanssa?"
Zillah pudisti päätään.
"Ei mitään -- minun tietääkseni", hän vastasi. "Olen auttanut isoisääni
liikehommissa jonkin aikaa. En kuullut hänen koskaan mainitsevan herra
Levendalea, eikä herra Levendale koskaan käynyt täällä, se on varmaa."
Melkykin pudisti päätään.
"Kun herra Ayscough ja herra Lauriston ja minä menimme Sussex-aukiolle
tapaamaan herra Levendalea tuon kirjailmoituksen johdosta", huomautti
hän, "sanoi hän, ettei ollut koskaan kuullut Daniel Multeniuksesta. Se
on varmaa, herra."
"Oliko herra Multeniuksella joitakin yksityisiä liikeasioita, joista
hän ei puhunut teille?" kysyi Purdie Zillahilta.
"Mahdollisesti hänellä oli", myönsi Zillah. "Hän oli liikkeellä aika
paljon. En tietänyt, mitä hän puuhaili lähtiessään ulos. Hän oli
vähäpuheinen. Me -- turhahan sitä on kieltää -- emme tietäneet kaikkia
hänen hommiaan. Hänen lakimiehensä ottaa parhaillaan selville muutamia
seikkoja -- odotan häntä tänään tänne millä hetkellä hyvänsä."
"Seuraava on nyt varmaa", huomautti Purdie. "Isoisänne joutui
väkivaltaisen kuoleman uhriksi. Mies, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa,
tuli tänne teidän poissa ollessanne. Se kysymys, jonka haluan saada
selville, on -- oliko se mies, joka epäilemättä jätti kirjan tänne,
syyllinen? Jos niin -- kuka hän on?"
Melky katkaisi äkkiä tätä kysymystä seuranneen hiljaisuuden.
"Aion kertoa nyt jotakin, jota en ole kertonut vielä kenellekään",
hän virkkoi. "En edes Zillahille. Kun ihmiset olivat poistuneet tästä
arkihuoneesta, tarkastelin ympäristöäni. Minulla on terävät silmät,
herra Purdie. Löysin tämän puoleksi peitossa tuon maton alta, jonka
päällä ukko parka oli maannut." Hän veti esiin platinanapin, pani sen
kämmenelleen ja ojensi rouva Goldmarkille. "Te olette ennenkin nähnyt
tällaisen, vai mitä?" hän kysyi.
"Taivas varjelkoon!" huohotti rouva Goldmark säpsähtäen. "Sen vastapari
on minun pöytälaatikossani!"
"Ja sen jätti teidän ravintolanne pöydälle eräs mies, joka näytti
siirtomaissa oleskelleelta", jatkoi Melky. "Niin, minä tiedän, näin sen
sattumalta teidän ravintolassanne samana iltana, ja eräs apulaisistanne
kertoi minulle siitä. Tässä on taas lisää ihmettelemisen syytä,
herra Purdie, ja ehkäpä arvoituksen ratkaisukin. Nämä platinaiset
kalvosinnapit ovat arvokkaat -- niin, antaisinpa tällaisesta parista
aika monta puntaa. Kuka nyt on se mies, joka pudotti yhden tähän
huoneeseen -- juuri tähän! -- ja jätti toisen rouva Goldmarkin
ravintolaan? Sillä ne ovat pari! Siitähän ei ole epäilystäkään, herra,
kummassakin on sama omituinen ja harvinainen tunnusmerkki. Herra, nuo
napit on jolloinkin tehty jotakin erikoista tarkoitusta varten!"
Purdie käänteli nappia ja vilkaisi Zillahiin.
"Oletteko milloinkaan ennen nähnyt mitään tämän kaltaista?" hän kysyi.
"En koskaan", vastasi Zillah. "Asia on niin kuin Melky sanoo -- ne ovat
valmistetut jossakin erikoisessa tarkoituksessa."
"Ja teilläkö on sen vastapari, jätettynä ravintolaanne?" jatkoi Purdie
kääntyen rouva Goldmarkin puoleen.
"Se on hyvin tuon näköinen", myönsi rouva Goldmark kiihtyneenä, "ja
se on pöytälaatikossani! Sen pudotti eräälle pöydälle muutamana
iltapäivänä mies, joka herra Rubinsteinin sanain mukaan oli juuri
siirtomaissa oleskelleen näköinen. Ainakin löysi tarjoilijattareni Rosa
sen juuri siitä, missä tuo herra oli istunut. Niin panin sen sitten
syrjään, jotta hän saisi sen tullessaan hakemaan. Niin oli asia."
"Onko hän käynyt sen jälkeen?" kysyi Purdie.
"Hän ei ole kertaakaan ennen ollut ovieni sisäpuolella ennen sitä
iltaa", vastasi rouva Goldmark juhlallisesti, "eikä kertaakaan
sen jälkeen! Mutta minä säilytän hänelle kuuluvan esineen. Minun
pöytälaatikossani se on!"
Purdie mietti hetkisen tätä uutta asiankäännettä.
"Nyt on siis kysymys seuraavasta", hän virkkoi sitten. "Onko mies,
joka ilmeisestikin näyttää pudottaneen nuo molemmat napit, sama, joka
toi kirjan tänne? Vai kävikö herra Multeniuksen luona täällä kaksi
eri henkilöä sillä välin kun te olitte poissa, neiti Wildrose? Ja
-- kuka on tuo salaperäinen mies, joka pudotti kalvosinnapit, perin
kallisarvoiset kapineet, joissa on oma salaperäinen merkkinsä? Hänen
jälkiänsä on seurattava! Rouva Goldmark, voitteko tarkoin kuvailla
häntä?"
Ennenkuin rouva Goldmark ennätti vastata, koputettiin ovelle. Zillah
meni avaamaan ja palasi takaisin seurassaan keski-ikäinen, rauhallisen
näköinen herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit ja jonka hän esitti
Purdielle herra Penniketinä, Daniel Multenius-vainajan lakimiehenä.