Kääntyessään kulkemaan Spring-katua Sussex -aukiolle päin Purdie
palautti pikaisesti mieleensä tuttavuutensa Spencer Levendalen ja hänen
perheensä kanssa. Hän oli tavannut heidät vain kaksi kuukautta sitten
kaukaisella ja syrjäisellä seudulla Skotlannin Ylämaassa hotellissa,
jossa hän ja he olivat olleet melkein ainoat vieraat. Sellaisissa
olosuhteissa vieraatkin pian liittyvät toisiinsa, ja kun Levendalella
ja Purdiella oli yhteisenä harrastuksena kalastus, sopivat he hyvin
yhteen. Mutta astellessaan nyt Levendalen Lontoon-asuntoon päin
Purdie ajatteli, että hän tosiaankin tunsi hyvin vähän tuota miestä,
joka ilmeisesti oli jollakin tavoin sekaantunut siihen salaperäiseen
juttuun, johon Andie Lauristonkin oli niin onnettomasti sotkeutunut.
Hän tiesi Levendalen varmasti hyvin varakkaaksi mieheksi. Kaikki
hänessä ilmaisi sitä: hän oli tuonut mukanaan muutamia palvelijoita
Ylämaahan ja rahaa näytti hänellä olevan aivan kuin piikiviä
merenrannalla. Purdie tuli tietämään vähin erin, että Levendale oli
hankkinut itselleen suuren omaisuuden Etelä-Afrikassa, että hän oli
palannut Englantiin ja joutunut parlamentin jäseneksi, että hän
oli leski ja kahden pikku tytön isä. Hän sai myöskin tietää, että
lasten kotiopettajatar, neiti Elsie Bennet, sievä ja miellyttävä
kahden- tai kolmenkolmatta vuotias tyttö, oli tullut heidän kanssaan
Kapkaupungista. Mutta Levendalen todellisesta luonteesta ja olemuksesta
hän ei tietänyt enempää kuin niitä saattoi saada selville loma-ajan
tuttavasta. Erinäiset Melkyn kertomat seikat, jotka koskivat
Multenius-ukon perähuoneen pöydälle jätettyä harvinaista kirjaa,
panivat Purdien jonkin verran epäilemään, että Levendale salasi
jotakin siinä asiassa -- ja nyt neiti Bennet kirjoitti sellaista, mikä
sisällöltään selvästi muistutti avunpyyntökirjettä ikäänkuin jotakin
olisi tapahtunut.
Purdie huomasi heti sisään astuttuaan, että jotakin oli tapahtunut.
Levendalen pöytäpalvelija, joka oli ollut isäntänsä mukana Ylämaassa
ja tuntenut Purdien heti hänen käydessään talossa eilen, riensi häntä
vastaan eteishuoneessa samalla kuin ovenvartija avasi oven.
"Ettekö ole nähnyt herra Levendalea sen jälkeen kun kävitte täällä
eilen?" hän kysyi hiljaisella levottomalla äänellä.
"Nähnytkö herra Levendalea? En", vastasi Purdie. "Minkä vuoksi -- mitä
tarkoitatte?"
Pöytäpalvelija vilkaisi pariin miespalvelijaan, jotka seisoskelivat
oven luona.
"Älkää viitsikö osoittaa minkäänlaista levottomuutta sen johdosta,
herra Purdie", hän kuiskasi, "vaikka se onkin jo hyvin tunnettu asia
koko talossa. Asianlaita on nimittäin sellainen, että herra Levendale
on kadoksissa."
"Kadoksissa?" huudahti Purdie. "Mistä lähtien?"
"Vain eilisillasta alkaen", vastasi pöytäpalvelija, "mutta muutamat
seikat ovat hyvin kummalliset. Hän söi eilen illalla muutamien Cityn
herrain kanssa jossakin ja tuli kotiin noin puoli kymmeneltä. Kauan hän
ei viipynyt täällä, vaan lähti laboratorioonsa -- hän nähkääs käyttää
paljon aikaa kemiallisiin kokeisiin -- ja kutsui minut sinne. 'Lähden
taas tunniksi ulos, Grayson', hän virkkoi. 'Olen takaisin kotona kello
yksitoista, älkää menkö nukkumaan, sillä tarvitsen teitä minuutiksi,
pariksi'. Siinä ei tietysti ollut mitään kummallista, herra Purdie,
ja minä odotin häntä. Mutta hän ei palannutkaan -- eikä lähettänyt
minkäänlaista sanaa. Hän ei tullut, laisinkaan kotiin, ja tänä aamuna
olen puhelimitse kysellyt häntä hänen molemmista klubeistaan ja parista
muusta paikasta Cityssä -- mutta kukaan ei ole kuullut hänestä tai
nähnyt häntä. Enkä voi kuvitellakaan, mitä on tapahtunut -- se on
kaikki aivan vastoin hänen tapojaan."
"Hän ei maininnut teille, minne aikoi mennä?" kysyi Purdie.
"Ei, mutta hän lähti jalkaisin", vastasi palvelija, "minä päästin hänet
ulos ja näin hänen kääntyvän Paddingtonille päin."
"Ettekö huomannut hänessä mitään erikoista?" kysyi Purdie.
Mies epäröi hetkisen.
"No niin", hän virkkoi vihdoin, "huomasin jotakin. Tulkaa tänne, herra
Purdie."
Lähtien pois eteishuoneesta hän ohjasi Purdien kirjaston kautta,
jossa Levendale oli ottanut vastaan Ayscoughin ja hänen toverinsa,
pieneen huoneeseen, joka oli sen vieressä. Purdie katseli ympärilleen
ja huomasi seisovansa laboratoriossa, joka oli varustettu kaikkein
uusimmilla kemiallisilla kojeilla. Joka puolella näkyi sellaisessa
huoneessa tarvittavia kapineita: hyllyillä oli rivittäin pulloja, suuri
kirjahylly oli täynnä teknillisiä teoksia, kaikki tässä huoneessa
todisti tiedemiestutkijan harrastuksista. Ja Purdien tarkka hajuaisti
ilmaisi heti rohdosten ja kemiallisten aineitten läsnäolon.
"Täällä tapasin herra Levendalen eilisiltana", sanoi palvelija. "Hän
kutsui minut sisään. Hän mittasi jotakin noista pulloista pieneen
lasiputkeen, herra Purdie -- ja pani lasiputken liivintaskuunsa.
Katsokaahan noita pulloja, herra -- näettehän, että ne sisältävät
kaikki myrkkyä -- voitte huomata sen niiden muodosta."
Purdie vilkaisi hyllylle, jota palvelija osoitti. Kaikki siihen
järjestetyt pullot olivat sinistä lasia ja kaikki kolmikulmaisia
muodoltaan ja jokaisen kyljessä oli silmäänpistävä punainen lappu, joka
sisälsi sanan _Myrkkyä_.
"Kummallista", hän virkkoi. "Onko teillä jokin aavistus?" hän jatkoi
katsellen tarkasti palvelijaa. "Onko mielessänne jotakin tätä asiaa
koskevaa? Mitä se on?"
Palvelija pudisti päätänsä.
"No niin, herra Purdie", hän vastasi, "kun näette jonkun herrasmiehen
mittaavan myrkkyä lasiputkeen, jonka hän panee huolellisesti poveensa
ja kun hän lähtee ulos palaamatta enää ja kun ette saa tietoa hänestä
mistään paikasta -- niin mitä ajattelette? Se näyttää kummalliselta,
eikö niin, herra Purdie?"
"En tunne herra Levendalea tarpeeksi voidakseni sanoa sitä", vastasi
Purdie. "Hänen poissaoloonsa voi olla syynä jokin luonnollinen asia.
Eihän hänellä ollut minkäänlaisia huolia?"
"Eilen hän näytti pari kertaa vähän kiihtyneeltä -- ja myöskin
edellisenä iltana", sanoi palvelija. "Huomasin sen pikku seikoista.
No niin, en voi ratkaista sitä asiaa. Minä olen nähkääs ollut hänen
luonaan siitä asti, kun hän palasi Englantiin -- jo muutamia vuosia
-- ja tunnen hänen tapansa perin pohjin. Mutta me emme voi muuta kuin
odottaa -- neiti Bennet luullakseni lähetti kutsumaan teitä, herra
Purdie?"
"Niin", vastasi Purdie, "hän lähetti".
"Olkaa hyvä ja tulkaa tänne", sanoi palvelija. "Neiti Bennet on nyt
yksin -- lapset ovat juuri lähteneet ulos hoitajattarineen."
Hän ohjasi Purdien talon lävitse arkihuoneeseen, josta oli näköala
puistoon, ja vei hänet kotiopettajattaren luokse.
"Olen kertonut herra Purdielle kaikki siitä, neiti", hän virkkoi
tuttavallisesti. "Ehkä te haluatte puhella siitä hänen kanssaan.
Minun ymmärtääkseni me emme voi tehdä mitään, ennenkuin saamme kuulla
jotakin."
Kahden jäätyään Purdie ja Elsie Bennet katselivat toinen toistaan
kätellessään. Neiti Bennet oli vaalea hoikka tyttö, luonnostaan ujo
ja vaatimaton. Nyt hän oli oikein silminnähtävästi ujo uudistaessaan
tuttavuutensa Purdien kanssa, ja Purdie, joka oli selvillä omista
tunteistaan häntä kohtaan, oli hämillään ja tunsi itsensä kömpelöksi.
"Lähetitte kutsumaan minua", hän virkkoi lyhyesti. "Lähdin heti
kirjeenne saatuani. Grayson viivytti minua ala-kerrassa puhelullaan.
Olette huolissanne -- herra Levendalesta?"
"Niin", myönsi Elsie. Sitten hän viittasi tuoliin. "Ettekö istuudu?"
hän kysyi ja veti toisen tuolin aivan lähelle. "Kutsuin teitä, koska --
se voi näyttää omituiselta, mutta niin on asia -- en voinut ajatella
ketään muuta. Tuntui onnen sattumalta, että olitte Lontoossa, ja niin
lähellä. Minulla oli se tunne, että -- että saatoin luottaa teihin."
"Kiitos", virkkoi Purdie. "Te saatattekin luottaa! Ja mistä on kysymys?"
"Grayson on kertonut teille kuinka herra Levendale lähti eilen illalla
eikä palannut enää, ei edes lähettänyt mitään tietoa itsestään?" jatkoi
Elsie. "Niin kuin Grayson on sanonut, on se perin kummallista herra
Levendalen tapoihin nähden. Mutta minä haluan kertoa teille vielä
muutakin, minun täytyy ilmaista se jollekulle! Ja minä tiedän, että jos
puhun sen teille, te pidätte sen salassa -- kunnes tai jollette luule
tarpeelliseksi mainita siitä poliisille!"
Purdie säpsähti.
"Poliisille!" hän huudahti. "Mistä on kysymys?"
Elsie Bennet meni pöydän luokse ja otti käteensä muutamia sanomalehtiä.
"Oletteko lukenut tuosta Praed-kadun salaperäisestä tapauksesta?" hän
kysyi. "Tarkoitan selostusta tutkintotilaisuudesta?"
"Joka sanan -- ja kuullut sitä paitsi enemmänkin", vastasi Purdie. "Tuo
nuori mies, Andie Lauriston, on vanha koulutoverini ja ystäväni. Tulin
tänne eilen häntä tapaamaan ja sain tietää hänen sotkeutuneen tähän
juttuun. Hän on ehdottomasti täysin viaton."
"Onko hänet vangittu?" kysyi Elsie melkein kiihkeästi.
"Ei", vastasi Purdie. "Hän on lähtenyt pois -- hankkiakseen
todistuksia siitä, että nuo sormukset, jotka ovat niin tärkeänä
tekijänä jutussa, ovat todella hänen ja että ne aikaisemmin ovat
kuuluneet hänen äidilleen."
"Huomasitteko kuulustelun lopussa nimenomaan niitä seikkoja,
jotka koskivat panttitoimistossa löydettyä kirjaa?" jatkoi Elsie.
"Espanjalaista käsikirjoitusta?"
"Jonka herra Levendalen sanottiin kadottaneen raitiovaunussa", virkkoi
Purdie. "Kyllä. Mitä siitä?"
Tyttö kumartui lähemmäksi häntä.
"Tuntuu kauhealta puhua siitä asiasta", hän kuiskasi, "mutta minun
täytyy kertoa jollekulle -- en voi, en uskalla pitää sitä enää omana
tietonani! Herra Levendale ei ole ilmaissut asian todellista laitaa
siinä kohdin."
Purdie vilkaisi vaistomaisesti ovelle -- ja veti tuolinsa lähemmäksi
Elsietä.
"Oletteko varma siitä?" hän kuiskasi. "Aivan niin! No -- millä tavoin
sitten?"
"Tässä sanotaan", jatkoi Elsie koskettaen sormellaan sanomalehteä,
"että herra Levendale kadotti tämän kirjan raitiovaunussa, josta
hän lähti Chapel-kadun kulmassa, ja että hän oli niin huolissaan
asiasta, että lähetti heti ilmoitukset jokaiseen Lontoon aamulehteen.
Jälkimäinen osa siitä on totta -- alkupuoli ei. Herra Levendale
ei hukannut kirjaansa -- hän ei jättänyt sitä raitiovaunuun! On
ikävä, että minun täytyy sanoa niin -- mutta kaikki se on vain hänen
keksintöään -- en tiedä mistä syystä."
Purdie oli kuunnellut tätä samalla kuin hänen levottomuutensa ja
epäluulonsa yhä kasvoivat. Levendalen ympärille kerääntyvät pilvet
tummenivat yhä.
"Kertokaapa nyt minulle, kuinka tiedätte tuon kaiken?" hän sanoi.
"Luottakaa minuun täydellisesti."
"Minä kerron teille", virkkoi Elsie halukkaasti. "Noin kello neljä sinä
iltapäivänä, jolloin vanhus kuoli, minä satuin olemaan Chapel-kadun
kulmassa. Näin herra Levendalen tulevan alas raitiovaunusta. Hän ei
huomannut minua. Hän käveli Edgware-tien poikki ja lähti nopeasti
Praed-kadulle, Ja hänellä oli tuo kirja kädessään!"
"Oletteko varma siitä, että se oli tuo kirja?" kysyi Purdie.
"Tässä sanomalehtiselostuksessa ja ilmoituksessa esitetyn kuvauksen
mukaan -- olen", vastasi Elsie. "Minä huomasin sen hienot kannet.
Vaikka herra Levendale ei nähnyt minua -- siinä oli paljon väkeä, --
olin ihan hänen lähellään. Olen vakuutettu siitä, että se oli tässä
kuvattu kirja."
"Ja hän lähti astumaan panttitoimistoon päin?" kysyi Purdie. "Mitä
ihmettä se kaikki merkitsee? Mitä kummaa hän tarkoitti lähettäessään
sanomalehtiin ilmoituksen kirjasta, kun --"
Ennen kuin hän sai puhutuksi pitemmälti koputettiin ovelle ja palvelija
tuli sisään tuoden kädessään avonaisen sähkösanoman. Hänen kasvoillaan
oli huojentunut ilme.
"Tässä on sähkösanoma herra Levendalelta, neiti Bennet", hän virkkoi.
"Se on osoitettu minulle. Hän sanoo: 'Viivyn asioitten vuoksi kotoa
poissa muutamia päiviä. Antakaa kaiken luistaa entiseen tapaansa.'
Se kuuluu jo paremmalta, neiti. Mutta", jatkoi Grayson vilkaisten
Purdieen, "se on sittenkin omituista -- sillä näettekö, herra, mistä
tuo sähkösanoma on lähetetty? Spring-kadulta, aivan vierestä!"