Purdie, jonka luonteenlaatu oli sellainen, että hän esiintyi hitaasti
ja varovasti vakavissa tilanteissa, viittasi salapoliisia istuutumaan
tupakkahuoneen rauhalliseen nurkkaukseen, jonne he olivat vetäytyneet,
ja otti itselleen tuolin hänen viereensä.
"No niin", hän virkkoi, "kuinka te nyt ensiksikin arvelette tämän asian
olevan yhteydessä vanhan panttilainaajan jutun kanssa? Siinä täytyy
olla jokin yhdistävä rengas."
"Niin siinä onkin", vastasi Ayscough. "Viime yönä murhattu mies oli
Daniel Multeniuksen lähin naapuri, jonka nimi oli Parslett -- James
Parslett, hedelmä- ja vihanneskauppias. Pienihän hänen liikkeensä oli,
mutta hyvin tunnettu siinä kaupunginosassa. Nyt kerron teille jotakin.
En ole mikään piirtäjä", jatkoi salapoliisi, "mutta luulen voivani
tälle paperipalalle hahmotella ääriviivat, niin että teille selviää
sen paikan pohjapiirustus. Nämä kaksi viivaa kuvaavat Praed-katua.
Tämä risti merkitsee Daniel Multeniuksen panttitoimistoa. Sen etuosa --
jalokiviosasto -- on Praed-kadulle päin. Vieressä on kapea sivukäytävä:
siitä pääsee panttausosastoon. No niin, Multeniuksen liike oli käytävän
toisella puolella, Parslettin toisella. Parslettin asunnon ovi on ihan
Multeniuksen panttitoimiston ovea vastapäätä. Onko se selvä, herra
Purdie?"
"Täydellisesti", vastasi Purdie. "Ymmärrän sen mainiosti."
"Minun käsitykseni on nyt sellainen; että Parslett näki Daniel
Multeniuksen todellisen murhaajan tulevan ulos Multeniuksen sivuovesta
hänen, Parslettin, seisoessa omalla ovellaan, että tämä tunsi murhaajan
ja koetti eilen kiristää häneltä lahjuksia, ja että tuo mies antoi
hänelle myrkkyä, niin että Parslett kuoli hänestä erottuaan", virkkoi
Ayscough kuiskaamalla. "Se on vain minun käsitykseni -- mutta lyönpä
vetoa, että se ei paljon poikkea todellisesta asianlaidasta!"
"Mitä syytä teillä on otaksua Parslettin vaatineen lahjuksia
murhaajalta?" kysyi Purdie.
"Sanon sen heti", vastasi salapoliisi melkein voitonriemuisella
äänellä. "Niin varhaista kuin onkin, olen jo tänä aamuna suorittanut
muutamia pikku tutkimuksia, Kun Parslett löydettiin ja vietiin
sairaalaan -- Marian sairaalaan, joka on aivan tässä lähellä --
huomattiin hänellä olevan viisikymmentä kultapuntaa taskussaan. Tänä
aamuna haastattelemani Parslettin lesken sanojen mukaan oli hänen
miehensä verrattain ahtaalla raha-asioissa eilen. Kauppa ei ollut viime
aikoina oikein vedellyt, ja vaimo tietysti tuntee hänen talousasiansa.
Hän lähti kotoansa eilen illalla yhdeksän aikoina sanoen menevänsä
vähän kävelemään, ja leski sanoo olevansa varma siitä, että hänellä
ei ollut noita viittäkymmentä puntaa silloin -- ihme olisi ollut,
sanoo vaimo, jos hänellä olisi edes ollut viisikymmentä shillingiä!
Mitä arvelette, herra Purdie, mistä saattoi tuollainen mies saada
viisikymmentä puntaa kotoa lähtönsä jälkeen ja ennen sitä hetkeä,
jolloin hänet löydettiin kuolevana kadulla?"
"Olisihan hän voinut lainata ne joltakin ystävältä", arveli Purdie.
"Ajattelin minäkin sitä", sanoi Ayscough. "Sehän tuntuu luonnolliselta.
Mutta rouva Parslett sanoo, ettei heillä ollut ainoaakaan ystävää,
jolta hän olisi voinut lainata sellaisen summan! Ei, herra Purdie,
minun käsitykseni on se, että Parslett näki jonkun miehen menevän
Multeniukselle ja lähtevän sieltä pois, että hän tunsi miehen, että hän
meni ilmaisemaan hänelle olevansa selvillä jutusta, että mies antoi
hänelle nuo rahat päästäkseen sillä hetkellä eroon hänestä ja päätti
sitten myrkyttää hänet."
Purdie pohti tätä otaksumaa jonkun aikaa puhumatta mitään.
"No niin", hän virkkoi vihdoin, "jos asia on niin, silloin on kaksi
asiaa varmasti totta -- ensiksikin, että murhaaja on joku tässä
lähistöllä asuva henkilö ja toiseksi, että hänellä on kokemusta
myrkkyjen alalla."
"Aivan niin", myönsi Ayscough. "Se on totta. Sitä paitsi tulisi
vielä eräs muu seikka varmaksi sen kautta -- ystävänne Lauristonin
viattomuus." Purdie hymyili.
"Sitä en ole koskaan epäillyt", hän virkkoi.
"En minäkään, näin meidän kesken sanoen", huomautti Ayscough
vilpittömästi. "Sanoin virkatovereilleni, että omasta puolestani
olin vakuutettu tuon nuorukaisen täydellisestä viattomuudesta
ensimmäisestä hetkestä alkaen -- ja minähän hänet ensimmäiseksi tapasin
panttitoimistossa. Oli kerrassaan onneton seikka, että hän sattui
olemaan siellä, ja surullinen yhteensattuma, että nuo hänen sormuksensa
niin suuressa määrässä muistuttivat ukon tarjottimella olevia sormuksia
-- mutta en ole koskaan epäillyt häntä. Ei, herra Purdie, minun
käsitykseni mukaan koko tämä juttu on paljon monimutkaisempi. Se ei ole
mikään jokapäiväinen tapaus -- joku hyökkäsi vanhan Daniel Multeniuksen
kimppuun -- joku! -- jostakin erikoisesta syystä -- ja siitä ei ole
mikään helppo asia saada selkoa. Ja minä olen vakuutettu siitä, että
tämä Parslettin juttu liittyy siihen -- että Parslett myrkytettiin,
koska hän tiesi liian paljon."
"Te sanotte, ettei tiedetä, mitä myrkkyä nimenomaan oli käytetty?"
kysyi Purdie. "Jos sen tietäisi, voisi päästä vähän jäljille. Sillä
jos se olisi jotakin hyvin harvinaista lajia, saisi siten selville,
että kuka tahansa sen lieneekin laatinut, hän on erikoisesti tutkinut
myrkkyjä."
"En tiedä sitä vielä", vastasi Ayscough. "Mutta", hän jatkoi nousten
seisomaan, "jos viitsitte lähteä kanssani sairaalaan, voisimme saada
tietää sen nyt. Pari heidän erikoista asiantuntijaansa on suorittanut
tutkimuksen. Sinne on hyvin pieni matka."
Purdie lähti salapoliisin mukana astelemaan Praed-katua. Ennenkuin
he pääsivät sairaalan ovelle asti, tuli eräs mies Ayscoughin luokse:
tanakka, hyvinvoipa mies, jolla oli varovainen käytös ja valpas katse.
Hänen silmänsä siirtyivät tarkastelevan näköisinä salapoliisista hänen
seuralaiseensa. Hän näytti ymmärtävän, että Ayscough luotti Purdieen ja
puhui sellaisella tavalla kuin ainakin henkilö, jolla on kerrottavana
jotakin salaperäistä ja tärkeää.
"Suokaa anteeksi, herra Ayscough", hän virkkoi. "Saanko vaihtaa
muutaman sanan kanssanne? Tunnettehan minut, herra Ayscough?"
Ayscough katseli häntä terävästi. "Herra Goodyer, eikö niin?" hän
kysyi. "Niin, nyt muistankin. Mistä on kysymys? Voitte huoletta puhua
tämän herran kuullen."
"Se koskee viime yön juttua -- Parslettia", virkkoi Goodyer vetäen
salapoliisin syrjään ja alentaen ääntään, niin että ohikulkijat eivät
kuulisi. "Siinä on eräs seikka, josta minun on puhuttava teille -- olen
kuullut asiasta Parslettin vaimolta. Mutta en ole maininnut hänelle
siitä, mitä teille ilmaisen, herra Ayscough."
"Ja mitä se on?" kysyi salapoliisi.
"Omistan nähkääs sen talon, jossa Parslett asuu", jatkoi Goodyer.
"Hänellä on jo muutamia vuosia ollut sekä myymälänsä että asuntonsa
minun talossani. Syystä tai toisesta ei Parslett ole viime aikoina
menestynyt oikein hyvin, ja hän oli minulle velkaa puolen vuoden
vuokran. Näin hänet eilen ja sanoin, että minun oli saatava rahat
heti. Minä suorastaan ahdistin häntä kovasti niistä -- olin käynyt
hänen luonaan pari kolme viikkoa aikaisemmin ja saatoin nähdä, ettei
laisinkaan kannattanut antaa asian jatkua ennallaan. Hän oli ollut
surkeana asian johdosta edellisellä viikolla, mutta eilen illalla hän
oli hyvin luottavaisella mielellä. 'Teidän ei tarvitse laisinkaan olla
levoton, hän virkkoi. Tänä iltana minulle suoritetaan sievä summa
rahaa, ja minä selvitän asiani kanssanne, ennenkuin lasken pääni yön
lepoon', hän virkkoi. 'En voi määrätä sitä minuutilleen, mutta voitte
luottaa siihen, että käyn luonanne ennen kello yhtätoista ja tuon
rahat tullessani.' Ja hän oli niin varma siitä, herra Ayscough, että
en sanonut mitään muuta kuin mainitsin olevani hyvin kiitollinen siitä
ja lupasin istua valveilla häntä odottaen, Ja", lopetti Goodyer, "minä
odotin puoli yhteen, mutta hän ei tullut. Tänä aamuna tietysti tulin
käymään tänne ja silloin kuulin mitä oli tapahtunut -- kuinka hänet oli
tavattu henkihieverissään kadulla ja kuinka hän sitten oli kuollut --
viisikymmentä kultapuntaa taskussaan. Niihin rahoihin hän tietysti oli
vedonnut, herra Ayscough."
"Oletteko puhunut tästä kenellekään?" kysyi Ayscough.
"En edes leskelle enkä kenellekään muulle kuin teille", vastasi Goodyer.
"Älkää puhukokaan siitä", sanoi Ayscough. "Säilyttäkää se omana
tietonanne, kunnes minä ilmoitan toisin. Ette kuullut Parslettilta
mitään siitä, mistä hän odotti rahaa?"
"En yhtä tavuakaan", vastasi Goodyer. "Mutta sen huomasin, että hän oli
ehdottoman varma sen saamisesta."
"No niin, vaietkaa nyt tarkoin asiasta", jatkoi Ayscough. "Asiassa
pannaan tietysti toimeen tutkinto, ja minä kyllä huolehdin siitä, että
teidän tietonne tulee siellä kuuluville. Tässä asiassa on jotakin
salaperäistä, herra Goodyer, ja sen selvittelemisessä on aika työ."
"Olette oikeassa", myönsi Goodyer. "Uskon teitä."
Hän lähti pois, ja Ayscough viittasi Purdielle kehoittaen häntä
kanssaan sairaalaan.
"Se on kerrassaan omituista", hän mutisi. "Peräti omituista! Mutta
kaikki viittaa siihen, että minun otaksumani on oikea. Ehkäpä te nyt
hyväntahtoisesti jäätte odotushuoneeseen, niin minä otan selville,
ovatko tohtorit päässeet lopullisesti perille tuon myrkyn laadusta."
Purdie odotti kymmenen minuuttia mietiskellen sen salaperäisen asian
omituisuuksia, johon hän oli niin kummallisella tavalla sekaantunut.
Vihdoin Ayscough palasi päätään pudistaen.
"En voi vielä saada heiltä täyttä selvyyttä", hän virkkoi heidän
lähtiessään yhdessä pois. "Siellä on pari kolme asiantuntijaa -- miksi
sitä tiedettä nyt sanoinkaan -- niin, toksikologian tuntijaa, jotka
päät yhdessä puuhailevat analysoimishommissa, mutta he eivät ilmaise
mitään toistaiseksi -- he jättävät sen poliisikuulusteluun. Mutta
sen verran ymmärsin erään puhuttelemani sanoista, että tuo Parslett
myrkytettiin jollakin erikoisen ovelalla tavalla ja sellaisella
myrkyllä, jota ei yleensä tunneta ja joka hänelle annettiin luultavasti
puoli tuntia ennen kuin se teki tehtävänsä. Mihin se viittaa muuhun
kuin että kuka tahansa hänelle tuon myrkyn antoikin, hän on erikoinen
asiantuntija? Se on ovela teko, herra Purdie, kerrassaan ovela teko.
Nyt luulen, ettei ole paljonkaan syytä olla levoton tuon nuoren
ystävänne vuoksi: Olen jollakin tavoin vakuutettu siitä, että se mies,
joka myrkytti Parslettin, on sama, joka tappoi Daniel Multenius raukan.
Mutta -- me saamme nähdä sen!"
Purdie erosi Ayscoughista sairaalan ulkopuolella ja lähti astelemaan
rouva Flitwickin asuntoon. Ovessa hän tapasi Melky Rubinsteinin, joka
oli tulossa ulos. Melky vetäisi heti taskustaan sähkösanoman ja työnsi
sen Purdien käteen.
"Saavuitte parhaiksi, herra Purdie", huudahti Melky. "Tässä on sanoma
teille -- olin juuri menossa hotelliinne. Lukekaa, mitä siinä on."
Purdie avasi vaaleanpunaisen paperin ja luki:
"Jäljille päässyt kuulin Purdie kaupungissa jos hän tulee Star-kadulle
selittäkää kaikki hänelle sähkötän taas myöhemmin tänään."
"Hyvä on", virkkoi Purdie. Hän ojensi takaisin sähkösanoman ja katseli
mietteissään Melkyyn. "Onko teillä töitä tänä aamupäivänä" hän kysyi.
"En tee mitään, herra", kuiskasi Melky juhlallisesti. "En ennenkuin
tämä asia on järjestyksessä -- se on varma."
"Tulkaa sitten kanssani hotelliin", jatkoi Purdie. "Haluan keskustella
kanssanne eräästä asiasta."
Mutta heidän saavuttuaan hotelliin haihtui Purdien mielestä kokonaan
ajatus ruveta keskustelemaan. Eteisvartija ojensi hänelle kirjelipun
ja ilmoitti sen juuri saapuneen. Purdie punastui tuntiessaan käsialan.
Hän kääntyi äkkiä sivuttain ja repi auki kirjekuoren. Se sisälsi
arkin puolikkaan, johon oli kirjoitettu muutamia rivejä herra Spencer
Levendalen kauniin kotiopettajattaren käsialalla.
"Voitteko tulla heti minua tapaamaan? Eräs seikka oli oikein vakavasti
huolestuttavalla kannalla. Olen hyvin levoton eikä minulla ole
Lontoossa ketään, johon voisin turvautua."
Pyydettyään nopeasti Melkyltä anteeksi Purdie riensi ulos hotellista
totellen heti kirjeessä saapunutta kutsua.