Melkyllä, rouva Flitwickin tärkeimmällä asukkaalla, oli hallussaan,
niin kuin emännällä oli tapana sanoa, kadunpuoliset vierashuoneet
-- kaksi perättäistä kamaria. Toinen niistä oli kalustettu
oleskeluhuoneeksi, ja sinne hän nyt vei Lauristonin ystävän, kehoitti
häntä vieraanvaraisesti istumaan ja rupesi tarkastelemaan häntä. Heti
hän arvioi herra John Purdien siksi, mikä hän olikin -- varakkaaksi,
hyvin puetuksi, tarmokkaaksi, nuoreksi liikemieheksi, joka oli
todennäköisesti aina ollut tekemisissä tärkeitten ja arvokkaitten
asioitten kanssa. Hyvin tyytyväisenä tähän alkutarkasteluun hän kävi
heti käsiksi hetken tärkeimpään asiaan.
"Herra", aloitti Melky vetäen tuolin Purdien viereen ja omaksuen heti
salaista luottavaisuutta ilmaisevan äänensävyn ja käytöksen. "Olen
kuullut teistä. Minä ja herra Lauriston olemme läheisiä ystäviä. Nimeni
on Rubinstein -- Melchior Rubinstein, jota tavallisesti sanotaan
Melkyksi. Tiedän teistä kaikki -- olette se Lauristonin ystävä, jolta
hän pyysi vähän apua päästäkseen lävitse muutamista vaikeuksista
ikäänkuin -- eikö niin? Aivan oikein -- ja te lähetitte hänelle aluksi
kaksikymmentä puntaa, jotka hän saikin eilen. Samalla kerralla hänelle
tuli toisetkin kaksikymmentä puntaa parista kirjallisesta työstä --
kertomuksista, herra! -- olisinpa suonut, että hän olisi saanut rahanne
ja nuo toisetkin rahat käsiinsä tuntia aikaisemmin! Hiivatti sentään --
jospa nuo kirjeet vain olisivat tulleet aikaisemmassa postissa, olisi
se säästänyt häneltä aika paljon harmia!"
"Kuulkaahan -- minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, mitä
puhutte", virkkoi Purdie hyvänluontoisesti. "Ilmeisestikin te tiedätte
enemmän kuin minä. Minä tunsin Andie Lauristonin hyvin niihin aikoihin,
jolloin hän lähti Peeblesistä, mutta sen koommin en ole nähnyt häntä
enkä kuullut hänestä, ennenkuin hän kirjoitti minulle hiljattain.
Mistä oikein on kysymys, ja miksi hän on lähtenyt takaisin Peeblesiin?
Ilmoitin hänelle tulevani tänne aivan näinä päivinä. Tässä nyt olen, ja
hän on lähtenyt!"
Melky työnsi tuolinsa vieläkin lähemmäksi vierastaan, loi varovaisen
silmäyksen ovelle ja alensi ääntään.
"Aion kertoa teille kaikki siitä asiasta, herra", hän virkkoi. "Tiedän,
että teillä skotlantilaisilla on erikoisen hyvä ymmärryskyky, ja te
oivallatte koko jutun kyllä nopeasti. Kuunnelkaa nyt minua, herra
Purdie, aivan kuin olisin tärkeää juttua esittävä asianajaja ja teidän
pitäisi heti ruveta vastaamaan hänelle."
John Purdie, joka oli jo havainnut isäntänsä yhtä mieltäkiinnittäväksi
kuin huvittavaksikin henkilöksi, kuunteli tarkoin Melkyn kertoessa
hänelle Lauristonin teoista ja seikkailuista siitä hetkestä lähtien,
jolloin hän oli mennyt panttaamaan kelloaan Multeniuksen liikkeeseen,
siihen asti, jolloin hän oli Melkyn ehdotuksesta lähtenyt salaa ja
kiireesti Peeblesiin. Melky ei unohtanut ainoaakaan yksityisseikkaa.
Hän kertoi tarkoin jokaisesta tärkeästä kohdasta ja pani erikoisen
painon ruumiintarkastajan kuulustelussa sattuneisiin seikkoihin.
Lopuksi hän vetosi luottavasti puhetoveriinsa.
"Ja nyt kysyn teiltä, herra -- avomielisesti!" päätti Melky. "Olisinko
voinut neuvoa häntä paremmin kuin neuvoin? Eikö hänen ollut parempi
lähteä sinne missä voi hankkia todistajan puolestaan kuin antautua
vaaraan tulla vangituksi ja suljetuksi sellaiseen paikkaan, missä hän
ei voisi tehdä mitään omaksi hyväkseen. Mitä nyt sanotte, herra Purdie?"
"Aivan niin", myönsi Purdie mietittyään vielä vähän aikaa. "Luulen
teidän menetelleen oikein. Epäilemättä hän voi saada käsiinsä joitakin
vanhoja peeblesiläisiä ystäviä, jotka voivat varmasti muistaa hänen
äitinsä omistaneen nuo kaksi sormusta. Mutta teidän täytyy muistaa
eräs asia. Sanotte poliisin vartioineen häntä eilisestä iltapäivästä
lähtien. No niin, kun he huomaavat hänen paenneen, pitävät he sitä
raskaana ja hyvin todennäköisenä rikollisuuden todisteena. He tulevat
väittämään hänen paenneen tuomiota!"
"Ei se haittaa, herra, jos Lauriston palaa mukanaan syyttömyyden
todistus", huomautti Melky.
"Niin -- mutta he eivät odota sitä", virkkoi Purdie. "He varmasti
kohottavat oikean takaa-ajohuudon hänen lähdettyään. Hän ei ole sitä
lajia, josta voisi erehtyä tai joka voisi jäädä huomaamatta -- jollei
hän ole aika lailla muuttunut näinä parina vuonna -- hän on aina ollut
komea poika."
"Niin on nytkin", huomautti Melky, "niin on nytkin".
"No niin", jatkoi Purdie. "Tahtoisin nyt tehdä teille erään ehdotuksen.
Minusta näyttää nyt viisaimmalta teidän ja minun lähteä suoraa päätä
poliisiviranomaisten, luokse ja kertoa heille peittelemättä Lauristonin
matkustaneen hankkimaan todistuksia siitä, että nuo sormukset todella
olivat hänen, ja että hän palaa päivän parin kuluttua sen todistuksen
keralla. Se luultavasti tyydyttää heitä -- toivoakseni minä voin vielä
lisätä yhden seikan, joka auttaa lisäksi. Me emme halua sellaisten
ajatusten pääsevän valtaan, että nuorukainen on lähtenyt mieluummin
pakoon kuin alistunut mahdollisesti häneen kohdistuvaan syytteeseen
murhasta, ymmärrättehän!"
"Käsitän aivan teidän tarkoituksenne, herra, aivan täsmälleen", myönsi
Melky. "Minä yhdyn teihin! Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Tietysti
ei ole laisinkaan välttämätöntä mainita poliisille tarkemmin minne hän
on lähtenyt -- vai mitä?"
"Ei suinkaan!" sanoi Purdie. "Mutta minä ilmoitan heille meneväni
takuuseen hänen palaamisestaan. Sovitteko te molemmat keskenänne siitä,
millä tavoin pääsette yhteyteen toistenne kanssa?"
"Sovimme", vastasi Melky. "Jos jotakin erikoista tapahtuu näinä parina
ensimmäisenä päivänä, on minun määrä sähköttää hänelle postitoimistoon
Peeblesiin. Jos hän löytää mitä haluaa, sähköttää hän minulle heti
paikalla."
"Hyvä on", virkkoi Purdie. "Sitten vielä yksi asia. Mainitsitte minulle
herra Spencer Levendalesta ja siitä kirjasta, joka oli joutunut niin
omituisella tavalla panttitoimistoon. Minä tunnen sattumalta herra
Levendalen -- oikein hyvin."
"Oikeinko totta, herra!" huudahti Melky. "Kylläpä maailma on pieni."
"Tapasin herra Spencer Levendalen viime syyskuussa -- kaksi kuukautta
sitten", jatkoi Purdie. "Hän oleskeli silloin eräässä hotellissa
ylänkömailla lastensa ja heidän kotiopettajattarensa kanssa. Minä asuin
samassa hotellissa kuukauden päivät, ja hän ja minä kalastelimme usein
yhdessä. Tulimme hyviksi ystäviksi, ja hän pyysi minua käymään luonaan,
kun ensi kerran tulen kaupunkiin. Ja tässä nyt olen. Kun ensin olemme
käyneet poliisilaitoksella, menen Sussex-aukiolle ja kerron herra
Levendalelle olevani Lauristonin ystävä ja sanon, että Lauriston on
vaarassa tämän jutun vuoksi, ja pyydän häntä puhumaan minulle enemmän
tuosta kirjasta!"
Melky hypähti seisomaan ja puristi vieraansa kättä.
"Herra, te olette oikeaa lajia", hän virkkoi kiihkeästi. "Tuolla
kirjalla on jotakin yhteyttä jutun kanssa! Minun käsitykseni mukaan
se mies, joka vei tuon kirjan panttitoimistoon, on sama, joka nitisti
vanhan sukulaisraukkani -- se on varma, herra! Levendale ei tahtonut
kertoa meille juuri mitään tänä aamuna -- mahdollisesti hän puhuu
teille enemmän. Auttakaa tekin Lauristonia, herra -- me pelastamme
hänet pulasta."
"Te näytätte olevan hyvin suopea häntä kohtaan", huomautti Purdie. "Hän
on ilmeisesti miellyttänyt teitä."
"Ja Zillah-serkkuani", vastasi Melky tuttavallisesti hymyillen. "Zillah
-- koko Paddingtonin sievin tyttö, herra -- on ihan pihkaantunut
tuohon nuorukaiseen. Ja -- vielä sananen korvaanne, herra -- Zillah
on kasvatettu hienon naisen tavoin, ja nyt ukon kuoltua hän perii
sellaisen omaisuuden, joka voisi saada neekerin kalpenemaan! Eikä siinä
ole minkäänlaista erehdystä. Hoidelkaa asia kuntoon, herra!"
"Minä pidän huolen siitä", virkkoi Purdie. "Kas niin, nyt nuo poliisit.
Kuulkaahan, onkohan tässä lähistöllä hyvää hotellia? Minulla on
kaikki kapineeni tuolla alhaalla ajurinrattaissa. Ajoin tänne suoraan
asemalta, koska halusin heti tavata Andie Lauristonia."
"Raha ei luullakseni merkitse teille mitään, herra?" kysyi Melky luoden
asiaa ymmärtävän katseen nuoren skotlantilaisen ulkomuotoon, jossa
näkyi selviä varallisuuden merkkejä.
"Ei kohtuullisissa rajoissa", vastasi Purdie.
"Sitten sopii Great Western-hotelli Praed-kadun päässä", virkkoi Melky.
"Se sopii teidän kaltaisellenne nuorelle herralle ihan oivasti. Ja te
olette aivan likellä."
"Tulkaa siis kanssani", virkkoi Purdie. "Ja sitten poliisilaitokselle."
Keskusteltuaan puoli tuntia yksityisesti poliisiviranomaisten kanssa
Purdien onnistui saada heidät ymmärtämään muutamia seikkoja uudessa
valossa. He alkoivat katsella asioita toisin. Tässä oli varakas
nuori skotlantilainen tehtailija, taatussa yhteiskunnallisessa
asemassa oleva henkilö, joka voi mennä takuuseen Andrew Lauristonin
puolesta useammassa kuin yhdessä suhteessa, joka oli tuntenut hänet
lapsuudesta asti ja luotti täydellisesti häneen ja hänen sanaansa,
sekä oli vakuutettu siitä, että tultaisiin ehdottoman varmasti
huomaamaan todeksi se, mitä Lauristen oli sanonut sormuksista ja Daniel
Multeniuksen löytämisestä. He suostuivat mielellään luopumaan enemmistä
toimenpiteistä Lauristonin suhteen, kunnes hän palaisi -- ja Purdie
huomasi pakostakin hymyillen, että he nimenomaan välttivät kyselemästä
minne hän oli lähtenyt. Hän palasi tuosta keskustelutilaisuudesta
Ayscoughin saattaessa häntä, ja ulkopuolella odotteleva Melky huomasi
asiain luistaneen hyvin.
"Ehkäpä hyväntahtoisesti ilmoitatte minulle täkäläisen osoitteenne,
herra Purdie", virkkoi Ayscough. "Mahdollisesti esiintyy asianhaaroja,
joista tahtoisin ilmoittaa teille."
"Great Western-hotelli", sanoi Purdie. "Asun siellä, kunnes Lauriston
on palannut ja tämä asia on täysin selvitetty, mikäli se häntä
koskee. Tulkaa sinne, jos haluatte tavata minua. Hyvä on", hän jatkoi
kävellessään Melkyn kanssa pois poliisiasemalta. "He hyväksyivät minun
takuuni eivätkä tee mitään, ennenkuin Lauriston palaa. No niin, te
tunnette tämän seudun, minä en -- neuvokaa minulle tie Sussex-aukiolle
-- menen nyt heti tervehtimään Levendalea."
John Purdiella oli kaksinkertainen syy mennä tervehtimään herra
Spencer Levendalea. Hän oli Melkylle maininnut, että Levendale heidän
tavatessaan ylänkömailla oli ollut leski, jolla oli mukanaan lapsensa
ja näiden kotiopettajatar. Mutta hän ei ollut kertonut rakastuneensa
kotiopettajattareen eikä sitä, että yhtenä syynä hänen Lontooseen
tuloonsa juuri silloin oli ollut uudistaa tuttavuutensa hänen
kanssaan. Pääasiassa tätä kotiopettajatarta hän ajatteli seisoessaan
Sussex-aukion varrella olevan suuren talon portailla -- ehkäpä hän
muutaman minuutin kuluttua tapaisi hänet jälleen.
Mutta Purdien ei onnistunut sinä päivänä nähdä herra Spencer Levendalea
eikä sievää kotiopettajatarta. Palvelija ilmoitti herra Levendalen
olevan asioilla kaupungilla ja syövän ulkona sinä iltana, neiti Bennet
taas oli vienyt molemmat lapset Hounslowiin tervehtimään erästä heidän
sukulaistaan eikä palaisi, ennenkuin myöhään illalla. Purdie siis
kirjoitti vain lyijykynällä lontoolaisen osoitteensa nimikortteihinsa,
jätti yhden sekä herra Levendalelle että neiti Bennetille ja palasi
hotelliinsa, jonne asettui odottelemaan tapausten kehittymistä. Hän
vietti illan lukemalla Daniel Multeniuksen jutun selostuksia --
useammassa kuin yhdessä lehdessä ne olivat erittäin täydelliset ja
seikkaperäiset, eikä hänen tarvinnut paljonkaan ponnistaa nopeaa
käsityskykyään tullakseen vakuutetuksi siitä, että hänen vanha
koulutoverinsa oli selvästi vaarassa, ellei hänen onnistuisi todistaa
sormuksia omikseen.
Seuraavana aamuna hän oli juuri lopettanut aamiaisensa ja aikoi lähteä
Melky Rubinsteinin luokse kuullakseen, oliko Lauriston ilmoittanut
mitään itsestään, kun tarjoilija toi hänelle Ayscoughin nimikortin
ilmoittaen, että sen lähettäjä odotti tupakkahuoneessa. Purdie lähti
heti sinne. Salapoliisi, joka näytti hyvin vakavalta ja miettiväiseltä,
veti hänet syrjään erääseen turvalliseen nurkkaan.
"Yön aikana on sattunut kummallinen tapaus, herra Purdie", virkkoi
Ayscough heidän jäätyään kahden kesken. "Ja minun käsitykseni mukaan se
on yhteydessä tämän Multeniuksen jutun kanssa."
"Mikä se on?" kysyi Purdie.
"Se on seuraava", virkkoi Ayscough. "Eräs Praed-kadun varrella asuva
pikkukauppias tavattiin kuolevana rauhallisella Maida Valen kadulla
kello kaksitoista yöllä, ja hän kuoli pian sen jälkeen. Ja -- hänet on
myrkytetty, mutta tohtorit eivät voi vielä sanoa millä tavoin."