Kadulle päästyään Melky kääntyi lähimmälle poikkikadulle ja viittasi
Lauristonia seuraansa. Ennenkuin he olivat kulkeneet montakaan kyynärää
hän painautui aivan kiinni toveriinsa ja vilkaisi varovasti taakseen.
"Takanamme vaanii yksi noita poliisipeijakkaita", virkkoi Melky. "Mutta
sitähän juuri sopi odottaakin, herra -- he eivät tule jättämään teitä
hetkeksikään näkyvistään, ennenkuin jompikumpi kahdesta asiasta on
tapahtunut!"
"Mistä asioista?" kysyi Lauriston.
"Teidän on joko todistettava täysin pätevästi, että nuo sormukset
kuuluvat teille ja olivat sitä ennen äiti raukallanne", sanoi Melky,
"tai meidän on saatava käsiimme se ukkeli, joka nitisti setäni. Niin on
asia! Herra! -- luotatteko turvallisesti minuun ja teette mitä neuvon?
Se tapahtuu teidän hyväksenne."
"En tiedä mikä olisi sen parempaa", vastasi Lauriston hetkisen
ajateltuaan. "Olette peräti kunnon mies, Melky -- siitä olen
vakuutettu! Mitä tahdotte minun tekevän?"
Melky veti taskustaan kauniin kultakellon ja vilkaisi siihen.
"Nyt on päivällisen aika", hän sanoi. "Tulkaa mukanani rouva Goldmarkin
luokse haukkaamaan muutamia suupaloja. Syödessämme sanon teille, mitä
on tehtävä. Mietin asioita perin pohjin sillä välin kun tuo Parminter
rääkkäsi Zillah parkaa, ja hiivatti sentään, teillä ei olen nyt muuta
mahdollisuutta kuin yksi ainoa, ja siihen teidän on käytävä käsiksi
heti! Tulkaa vain Praed-kadulle -- älkää välittäkö siitä, vaikka tuo
ukkeli takanamme kuljeskeleekin kuin mikäkin varjo. Minä kykenen
pääsemään hänestä voitolle yhtä helposti kuin voisin myödä hänen
kellonsa! Tarvittaisiin kaikki Lontoon salapoliisit saattamaan minut
ymmälle, jos vain haluaisin."
Viiden minuutin kuluttua he saapuivat rouva Goldmarkin ruokalaan.
Melky, joka tunsi huoneuston täydellisesti, opasti Lauristonin erääseen
sisähuoneeseen sellaiseen nurkkaan, jossa saattoi olla verrattain
hyvässä rauhassa, ja kutsui tarjoilijattaren. Vasta sitten, kun he
olivat päässeet ateriansa puoliväliin, hän viittasi mielessään olevaan
asiaan. Hän kumartui aivan lähelle Lauristonia ja alkoi puhella.
"Herra!" hän kuiskasi. "Mistä te olette kotoisin?"
"Peeblesistä", vastasi Lauriston. "Kuulitte kai minun mainitsevan sen
oikeussalissa."
"En ole käynyt koulua", virkkoi Melky. "Minulla ei ole mitään muuta
aavistusta siitä, missä Peebles, on paitsi että se on Skotlannissa.
Onko se kaukana siellä, tai missä se on?"
"Ei kaukana rajalta", vastasi Lauriston.
"Sinne pääsee siis muutamissa tunneissa, jos oikein arvaan", sanoi
Melky. "Pääsettekö? Sepä hyvä, herra noudattakaa siis minun vihjaustani
ja lähtekää sinne! Lähtekää sinne nopeasti."
Lauriston laski kädestään veitsensä ja haarukkansa ja jäi tuijottamaan
Melkyä.
"Minkä ihmeen vuoksi?" hän huudahti.
"Löytääksenne jonkun -- kenet tahansa -- joka voi todistaa
noiden sormusten kuuluvan teille", vastasi Melky juhlallisesti
ja painokkaasti. "Ei kannata kieltää sitä tosiasiaa, että olette
vaarallisessa asemassa. Poliisi kulkee aina suorinta ja helpointa
tietä. Heidän suuntansa oli äsken täysin selvä -- Parminter sen
ilmaisi. Heillä on nyt oma mielipide -- heillä on aina sellainen -- ja
kun poliisit kerran muodostavat oman käsityksensä, ei mikään saa sitä
lähtemään heidän päästään -- heidän viranomaistensa päistä ainakaan.
Se, mitä he aikovat sanoa ja koettavat todistaa, on seuraavaa.
Että te olitte kovassa pinteessä, suorastaan pennittömänä. Menitte
herra Multeniuksen luokse -- te hiiviskelitte myymälän edustalla ja
kurkistelitte akkunasta, jolloin huomasitte hänen olevan yksin tai ehkä
näitte huoneen tyhjänä. Menitte sisään -- sieppasitte pari sormusta --
hän yllätti teidät -- te nitistitte hänet. Se on heidän mielipiteensä
-- eikä Zillah voi vannoa, etteivät ne sormukset, joita väitätte
omiksenne, kuulu hänen isoisälleen, ettekä te vielä toistaiseksi
voi todistaa, että ne ovat teidän tai että ne aikaisemmin kuuluivat
äidillenne! Herra, lähtekää heti tuonne Peeblesiin -- siekailematta --
ja etsikää käsiinne joku henkilö, joku vanha ystävä, joka voi vannoa
tietävänsä noiden sormusten ilman pienintäkään epäilystä kuuluvan
teille! Tuokaa se ystävä kerallanne -- tuokaa hänet, vaikka hänet olisi
kuljetettava sairasvaunussa!"
Lauristonia oli Melkyn todistelu ja hänen antamansa neuvo järkyttänyt
niin, ettei tarvittu mitään lisäselityksiä, jotta hän olisi ymmärtänyt
sen järkevyyden. "Mutta -- kuinka minä voin päästä lähtemään?" hän
kysyi. "Tuo poliisi vaaniskelee ulkopuolella -- tiedän olevani
silmälläpidon alaisena iltapäivästä lähtien! He eivät missään
tapauksessa päästä minua lähtemään Lontoosta, vaikka kuinka haluaisin!
Todennäköisesti he vangitsisivat minut, jos huomaisivat minun menevän
asemalle."
"Minun mielipiteeni tämänaamuisten tapausten jälkeen on se, että
joudutte vankilaan ennen iltaa, jos jäätte tänne", huomautti Melky
kylmäverisesti. "Löisin kympin vetoa siitä! Mutta tehän ette jää --
teidän täytyy lähteä! Tuolla syntymäseudullanne on varmisti joku,
joka voi vannoa noiden kahden sormuksen olevan perheomaisuuttanne,
ja teidän täytyy löytää käsiinne sellainen henkilö ja tuoda hänet
tänne, jos vapautenne on teille kallis. Ja mitä tulee poliisin käsistä
pujahtamiseen, niin minä järjestän sen teille, kunnollisesti! Kas niin,
minkä verran teillä on rahaa, herra Lauriston?"
"Paljon", vastasi Lauriston. "Melkein neljäkymmentä puntaa -- ne rahat,
jotka sain eilen illalla."
"Teettekö siis minun neuvojeni mukaan?" kysyi Melky. "Ja teettekö sen
heti epäröimättä ja siekailematta, käymättä kotona Flitwick-muorin
luona tai ilman muuta viivyttelyä?"
"Teen", vastasi Lauriston. "Teen sen, koska olen vakuutettu siitä, että
olette oikeassa."
"Kuunnelkaa siis minua -- tarkoin", virkkoi Melky. "Näettekö tuon
oven nurkassa? Niin pian kuin olette syönyt vanukkaanne, pujahtakaa
tuosta ovesta. Huomaatte silloin olevanne pienellä pihalla. Lähtekää
pois pihalta, jolloin tulette kapealle kujalle. Kulkekaa suoraan sitä
myöten ja niin pääsette Market-kadulle. Astukaa suoraan Southwick-katua
-- tiedättehän sen -- Oxfordin ja Cambridgen pengermälle, ja silloin
näette ajuriaseman juuri edessä. Nouskaa ajopeleihin ja käskekää
ajamaan Piccadillyn sirkukseen. Erotkaa hänestä siinä -- tehkää pieni
kierros, ettei hän huomaa mitä aiotte -- ottakaa sitten toinen ajuri
ja ajakaa St. Pancrasin kirkolle. Astukaa alas siellä ja saapastakaa
King's Crossin asemalle. Ennätätte silloin helposti 3.15 lähtevään
pohjoiseen junaan, ja kun kerran olette sinne päässyt, on kaikki hyvin!
Matkustakaa Peeblesiin -- se on tärkeintä. Hiivatti sentään, herra
Lauriston, se on nyt ainoa mahdollisuus!"
Viiden minuutin kuluttua, kun ei huoneessa ollut ketään muita
kuin he kahden, Lauriston puristi sydämellisesti Melkyn kättä,
lähti ulos nurkkaovesta ja katosi. Yksin jäätyään Melky veti esiin
paperossikotelonsa ja alkoi poltella tyynesti ja rauhallisesti. Kun
tarjoilijatar palasi, kuiskasi hän hänelle pari sanaa. Tarjoilijatar
nyökkäsi ymmärtävän näköisenä, sillä Goldmarkilla tunsi jokainen
Melkyn, ja jos tarjoilijattaret halusivat silloin tällöin jonkin
korukapineen, toimitti Melky sen heille ostohinnalla.
"Antakaa nyt minulle kummankin lasku", Melky virkkoi. "Minä suoritan
ne."
Mutta Melky antoi kulua kolme neljännestuntia, ennenkuin lähti
ulommassa huoneessa olevan kassapöydän luokse.
Hän joi hitaasti kupin kahvia ja poltti muutamia paperosseja. Kului
jokseenkin pitkä aika, ennenkuin hän astui Praed-kadulle pannen samalla
kiinni päällystakkinsa nappeja. Hän huomasi, vaikka ei sitä mitenkään
ilmaissut, heti ensimmäisellä silmäyksellä saman miehen, joka oli
seurannut Lauristonia ja häntä oikeustalosta asti. Hänen huomiokykynsä
oli melkein yliluonnollisen tarkka, ja niin saattoi hän panna merkille,
että mies säpsähti hämmästyksestä. Mutta Melky ei näyttänyt eikä
tuntenut minkäänlaista hämmästystä, kun vartija tuli hänen jäljessään.
"Tehän tunnette minut, herra Rubinstein", virkkoi mies melkein
anteeksipyydellen. "Tiedätte tietysti, että me pidämme silmällä
tuota nuorta skotlantilaista -- meidän täytyy! Hänhän meni tuonne
Goldmarkille teidän kanssanne? Onko hän vieläkin siellä?"
"Minusta tuntuu, ettette oikein pysty tehtäväänne", huomautti Melky
kylmästi. "Hän lähti pois noin kolme neljännestuntia sitten. Meni
kotiin minun ymmärtääkseni."
Mies kääntyi pois nähtävästi hämmästyneenä, mutta yhtä selvästi uskoen
Melkyn sanat. Hän lähti liikkeelle Star-kadulle päin Melkyn astellessa
hiljalleen panttitoimistoon. Hänestä tuntui välttämättömältä kertoa
Zillahille, mitä hän oli tehnyt.
Rouva Goldmark oli yhä Zillahin luona. Melky kertoi tarinansa heille
molemmille. Zillah kuunteli sitä salaamatta mielenhuojennustaan.
Rouva Goldmark, joka nuorena ja sievänä leskenä oli taipuvainen
tunteellisuuteen, katseli Melkyä ihailevasti.
"Hyväinen aika! Tepä vasta olette nokkela, herra Rubinstein!" hän
huudahti taputtaen lihavia käsiään. "Mitä minuun tulee, en olisi voinut
keksiä sellaista, vaikka olisin miettinyt sata vuotta! Mutta te olette
niin nopeaälyinen."
Melky painoi sormella nenänsyrjäänsä.
"Tiedättekö mitä, rouva Goldmark?" hän virkkoi. "Minä en aio sallia
noiden poliisien kajota nuoreen Lauristoniin, en totisesti. Minulla on
omat ajatukseni tästä jutusta -- odottakaahan vain siksi, kunnes lasken
käteni johonkin henkilöön. Eikö se ole teille kaikille selvää? Jos
löydän oikean miehen, niin silloin ei tähän nuorukaiseen enää lankea
minkäänlaista varjoa, vai mitä? Niin, minä en ole mikään tomppeli,
rouva Goldmark, älkää erehtykökään sitä luulemaan!"
"Uskon teihin varmasti", vakuutti rouva Goldmark. "Niin, teillä ei
tosiaankaan ole silmät suotta päässänne, herra Rubinstein!"
Zillah, joka oli kuunnellut hajamielisesti näitä kohteliaisuuksia,
kääntyi äkkiä serkkunsa puoleen.
"Mitä aiot sitten tehdä, Melky?" hän kysyi. "Mikä merkitys tuolla
kirjalla oikein on? Ja millaisiin toimenpiteisiin aiot ryhtyä?"
Mutta Melky nousi seisomaan, pudisti päätään ja napitti päällystakkinsa
aivan kuin olisi napittanut sen sisäpuolelle joukon syviä salaisuuksia.
"Se, mitä sinun, Zillah, ja myöskin teidän, rouva Goldmark, on nyt
juuri tehtävä", hän virkkoi, "on pitää omana tietonanne se, mitä olen
pannut nuoren Lauristonin tekemään. Siitä ei saa pukahtaa sanaakaan!
Jos joku noista poliiseista tulee tänne häntä kysymään, niin ette
tiedä mitään -- ymmärrättekö? Ette ole nähnyt häntä sen koommin, kun
hän lähti minun kanssani oikeustalosta -- ymmärrättekö? Niinhän muuten
onkin asian laita. Ja mitä muuhun tulee, jättäkää se nöyrimmälle
palvelijallenne."
"Voi, kuinka älykästä!" huudahti rouva Goldmark. "Minun älyni ei riitä
mihinkään muuhun kuin liikkeeni hoitamiseen!"
"Mutta eikö siinä sitten näy älyä?" virkkoi Melky ihaillen. "Mitä
olenkaan aina sanonut teistä, rouva Goldmark? Enkö ole aina sanonut,
että olette taitavin liikettä hoitava nainen koko Paddingtonissa. Eikö
sellaisessa ilmene älyä? Voi, minun mielestäni teillä on erittäin hyvät
hengen lahjat, rouva Goldmark!"
Tämän kohteliaisuuden lausuttuaan Melky erosi rouva Goldmarkista ja
Zillahista ja palasi asuntoonsa. Katua astellessaan hän huomasi rouva
Flitwickin oven edustalla odottelevan vuokra-ajurin.
Sisällä huonossa eteishuoneessa hän tapasi kelpo emäntänsä puhelemassa
erään vieraan -- hyvin puetun nuoren herran kanssa, joka ilmeisestikin
teki kysymyksiä. Rouva Flitwick kääntyi Melkyyn huojentuneen näköisenä.
"Ehkä te, herra Rubinstein, voitte sanoa tälle herralle, missä herra
Lauriston on", hän virkkoi. "En ole nähnyt häntä sen koommin, kun hän
lähti ulos heti aamulla."
Melky katseli vierasta tarkoin. Sitten hän mitään sanomatta viittasi
vierasta tulemaan ulos ja käveli hänen kanssaan niin kauas, etteivät
toiset voineet kuulla heitä.
"Olettekohan hänen skotlantilainen ystävänsä?" kysyi Melky. "Se sama,
jolta tuli rahalähetys eilen illalla?"
"Olen", myönsi vieras. "Näen teidän olevan selvillä asiasta. Nimeni on
Purdie -- John Purdie. Missä Lauriston on? Haluaisin erikoisesti tavata
häntä."
Melky taputteli nenänsä syrjää ja kuiskasi.
"Hän on matkalla sinne, josta te tulette, herra", hän virkkoi. "Kas
niin -- minä tiedän, kuka te olette, ja hetken kuluttua te tunnette
minut. Tulkaahan huoneeseeni!"