Lauriston tuli ensimmäistä kertaa elämässään ruumiintarkastajan
virkahuoneeseen, saapuessaan sinne nyt Ayscoughin kanssa. Hänellä
ei ollut paljoakaan aavistusta siitä, mitä sellaisissa paikoissa
puuhattiin. Hän tiesi, että ruumiintarkastajan toimisto on erittäin
vanhanaikainen, että kun joku henkilö kuolee epäilyttäväin asianhaarain
vallitessa, pitää ruumiintarkastaja silloin tutkinnon, ja että hänellä
on toimessaan apuna kaksitoista valamiestä. Mutta sitä ei Lauriston
tiennyt, mitä ruumiintarkastaja ja valamiehistö oikein tekivät. Hän
olikin hyvin ihmeissään huomatessaan joutuneensa korkeaan saliin,
joka muistutti ulkonaisesti hyvin paljon oikeussalia. Siellä oli
jonkinlaisella korokkeella istuin ruumiintarkastajaa varten, aitio
valamiehistölle, pöytä oikeudenpalvelijoita, ja lakimiehiä varten,
koroke todistajille ja varatut paikat yleisölle. Oli ilmeisestikin
selvää, että kun joku kuoli niin surkealla tavalla kuin Daniel
Multenius oli kuollut, laki piti hyvää huolta siitä, että jokainen
saisi tietää kaikki sitä koskevat seikat ja että kaikki mahdollinen
salaperäisyys siinä perinpohjin tutkittaisiin. Varsinainen yleisö
ei kuitenkaan toistaiseksi voinut tuntea suurtakaan mielenkiintoa
Daniel Multeniuksen kuolemaa kohtaan. Tähän hetkeen asti tunsivat
jutun poliisiviranomaisten lisäksi vain muutamat henkilöt, vainajan
sukulaiset ja hänen lähimmät naapurinsa Praed-kadun varrella. Lukuun
ottamatta siis muutamia harvoja asianomaisia ei tutkintotilaisuudessa
ollut tällä kerralla läsnä montakaan henkeä. Pari sanomalehtien
uutishankkijaa vetelehti muistiinpanokirjoineen pöydän päässä
odottaen mahdollisesti saavansa hyvän selostamisaiheen. Muutamia
poliisilaitoksen virkamiehiä, jotka Lauriston jo oli nähnyt, seisoi
puhelemissa lääkärin ja teräväsilmäiseltä näyttävän lakimiehen kanssa,
jolla oli kirjuri apunaan. Oven ulkopuolella seisoskeli miehiä,
ilmeisestikin tämän seudun kauppiaita ja talonisäntiä, jotka olivat
sen näköisiä kuin olisivat mielellään tahtoneet palata tavanomaisiin
puuhiinsa. Melky, joka tuli sisään muutamia minuutteja Lauristonin
saapumisen jälkeen, istuutui hänen viereensä ja sysäsi häntä
kyynärpäähän osoittaen noita ihmisiä.
"Nuo miehet kuuluvat valamiehistöön, herra", kuiskasi Melky. "Puoli
kruunua saa jokainen jutusta ja sievän sotkun he siitä välistä
tekevätkin. Noilla miekkosilla on valta lähettää ihminen elinkautiseen
vankeuteen -- kaikki riippuu heidän tuomiostaan. Mutta herra varjelkoon
-- he ottavat ohjauksensa tämän tuomioistuimen puheenjohtajalta -- sitä
miestä teidän on pidettävä silmällä."
Sitten Melky tarkasteli ympäristöään lähemmin ja huomasi lakimiehen
näköisen henkilön, joka puheli poliisin kanssa. Hän tuuppasi
Lauristonia kyynärpäällään.
"Herra", hän kuiskasi, "olkaa varovainen sanoissanne joutuessanne
puhumaan tuohon todistajain aitioon. Katsokaahan tuota miestä, joka
puhelee salapoliisien kanssa -- tuota, jolla on kultasankaiset kakkulat
kukoistavalla terävällä nenällään. Se on herra Parminter -- tunnen
hänet hyvin, peräti hyvin. Hän on lakimies, jonka poliisit kutsuvat
tämäntapaisissa asioissa todistajia kuulustelemaan, ymmärrättehän?
Varokaa häntä, herra Lauriston, jos hän alkaa kuulustella teitä! --
siinä on mies, joka saa jutun syntymään vaikka kuivasta kapaturskasta
-- menköön hiivattiin koko mies! Hän on oikea kauhun kappale, tällaisen
oikeuden puheenjohtaja ei ole hänen rinnallaan mitään -- hän on
hyvälaatuinen mies, mutta Parminter -- herra meitä auttakoon. Olen
kuullut hänen kääntävän todistajat niin, että heidän sisäpuolensa
on muuttunut ulkopuoleksi, eikä vain puolittain! Ja tuossa on
puheenjohtaja."
Lauristen melkein unohti olevansa tärkeä todistaja. Hän oli hyvin
taipuvainen pitämään itseään pelkkänä katselijana istuessaan
paikallaan ja nähdessään oikeuden istunnon juhlalliset avajaiset,
kaksitoistahenkisen valamiehistön vannomisen, jotka kaikki näyttivät
hyvin kiusaantuneilta, ja kaikki ne alkuvalmistelut, jotka tapahtuivat
ennen päivän varsinaisen työn alkamista. Mutta vihdoinkin, kun
puheenjohtaja oli tehnyt muutamia esihuomautuksia, mm. ilmoittanut,
että Daniel Multenius vainaja oli hyvin tunnettu ja kunnioitettu
kauppias siinä kaupunginosassa, että he kaikki olivat surullisia
kuullessaan hänen äkillisestä kuolemastaan, ja että siihen liittyi
asianhaaroja, jotka vaativat ehdottomasti huolellista tutkimista,
silloin juttu alkoi. Lauriston, joka oli ammattinsa vuoksi kuunnellut
monia lakijuttuja, huomasi melkein heti, että poliisit olivat
pelottavan herra Parminterin vaikutuksesta, joka nyt istui apulaisineen
pöydän ääressä, huolellisesti järjestäneet todisteitten esittämisen
oman suunnitelmansa ja järjestelmänsä mukaan, jonka hän tajusi
kokonaisuudessaan tarkoitetun joko saattamaan hänet itsensä syylliseksi
tai luomaan epäluulon varjon häneen. Hänen mielenkiintonsa alkoi saada
henkilökohtaista väriä.
Selostus Daniel Multeniuksen kuolemaa koskevista asianhaaroista
sellaisena kuin se esitettiin todistajain aitiossa, johon yksi henkilö
astui toisensa perästä, näytti olevan hyvin selvä yhdeltä näkökannalta:
sen esittämisessä oli oma viehätyksensä. Se alkoi Melkystä, joka
kutsuttiin aitioon ensimmäisenä todistamaan vainajan olevan Daniel
Multeniuksen, vastaamaan muutamiin yleisiin häntä koskeviin kysymyksiin
ja toteamaan, että vanhus heidän viimeksi tavatessaan toisensa muutamia
tunteja ennen hänen kuolemaansa oli tavallisessa voinnissaan: niin
hyvässä kunnossa ainakin kuin hänen ikäisensä viidenkahdeksatta vuotias
mies voi olla, joka tosin alkoi heikontua, niin kuin luonnollistakin
oli. Melkyltä ei kysytty paljon eikä mitään niiden pelkkäin tosiasiain
lisäksi, jotka hän vapaaehtoisesti kertoi. Teräväsilmäinen herra
Parminter jätti hänet rauhaan. Tärkeämpi todistaja oli poliisilaitoksen
lähettämä lääkäri, joka todisti, että vainaja oli ollut kuolleena
viisikymmentä minuuttia ennen hänen paikalle saapumistaan, että hänen
kimppuunsa oli epäilemättä hyökätty rajusti, että hänen kurkkuaan ja
vasenta käsivarttaan oli puristettu kovasti, sillä kummassakin paikassa
näkyi vielä selvät jäljet, ja että kuolemansyynä oli näiden selvien
väkivallantekojen aiheuttama kauhistus. Päivänselvää oli, sanoi tämä
todistaja, että vanhus oli heikko ja että hänellä oli heikko sydän.
Yllä kuvatun laatuinen hyökkäys riitti täydellisesti aiheuttamaan
kuoleman melkein heti.
"On siis kysymyksessä murhajuttu", mutisi Melky, joka oli palannut
istumaan Lauristonin viereen. "Siihen poliisi nyt pyrkii. Olkaa
varuillanne, herra!"
Mutta ennen Lauristonia kutsuttiin vielä esiin kolme muuta todistajaa.
Hänestä alkoi tuntua salaperäiseltä, että hänen todistuksensa lykättiin
niin pitkälle -- hän oli ensimmäisenä löytänyt vanhuksen kuolleena, ja
hänen olisi mielestään pitänyt joutua esiin aivan jutun alkuvaiheessa.
Hän oli juuri kuiskaamaisillaan tätä asiaa koskevan käsityksensä
Melkylle, kun ovi avautui ja Zillah tuli sisään Ayscoughin saattamana,
joka opasti hänet todistajain aitioon.
Zillah oli jo pukeutunut suruvaatteisiin isoisänsä kuoleman jälkeen.
Hän oli ilmeisesti pahoillaan siitä, että oli joutunut todistajaksi,
ja oikeuden puheenjohtaja supistikin hänen tehtävänsä mahdollisimman
lyhyeksi. Nyt ei esitetty montakaan kysymystä, eikä Zillah puhunut
pallon. Hän oli mennyt ostoksille puoli viisi edellisenä iltapäivänä,
oli jättänyt yksin isoisänsä, joka oli täysin hyvässä voinnissa. Ukko
oleskeli varsinaisessa myymälähuoneessa tekemättä mitään erikoisempaa,
Zillah oli viipynyt poissa noin puoli tuntia ja palatessaan tavannut
herra Ayscoughin, jonka tunsi ennestään, ja herra Lauristonin, jonka hän
niinikään tunsi. Molemmat herrat olivat myymälässä, ja hänen isoisänsä
makasi kuolleena viereisessä arkihuoneessa. Tytön todistuksen tultua
näin pitkälle puheenjohtaja huomautti, ettei hän halunnut kysellä
Zillahilta lisää nyt, vaan pyysi häntä jäämään saapuville. Rouva
Goldmark oli tullut hänen mukanaan, ja molemmat naiset istuutuivat nyt
Melkyn ja Lauristonin lähelle. Lauriston oli puolittain vakuutettu
siitä, että hänen vuoronsa tulisi nyt.
Mutta nyt kutsuttiin esiin Ayscough antamaan lyhyt ja asiallinen
selostus siitä, mitä hän tiesi. Hän oli mennyt tapaamaan herra
Multeniusta liikeasiassa -- hän otti par'aikaa selvää eräästä
varastetusta esineestä, jonka luultiin pantatun Edgware-tien
lähistölle. Hän kertoi, kuinka Lauriston törmäsi häntä vastaan hänen
astuessaan myymälään, mitä Lauriston sanoi hänelle, mitä hän itse
näki ja arvosteli, mitä tapahtui jälkeenpäin. Se oli vaatimaton
ja asiallinen selostus, jossa ei ollut pienintäkään hämmästyksen,
ennakkoluulon tai oman suunnitelman merkkiä -- eikä kukaan kysynyt
Ayscoughilta mitään äskeisen selityksen johdosta.
"Nyt ei ole ketään muita kuin te esiin kutsumatta", kuiskasi Melky
Lauristonille. "Kertokaa visusti niistä penteleen sormuksista -- ja
varokaa tuota Parminteria!"
Mutta Melky erehtyi -- viranomaisten silmät eivät kääntyneet
Lauristonin, vaan oikeussalissa olevan yleisön penkkeihin päin aivan
kuin etsiäkseen sieltä jotakin henkilöä.
"On eräs todistaja, joka on vapaaehtoisesti tarjoutunut esittämään mitä
tietää", virkkoi puheenjohtaja. "Mielestäni se on erittäin tärkeää.
Meidän on paras kuunnella sitä nyt tässä kohdassa. Benjamin Hollinshaw!"
Melkyltä pääsi omituinen murahdus, ja hän vilkaisi Lauristoniin.
"Tuolla miehellä on myymälä aivan vastapäätä. Hiivatti sentään -- mitä
hänellä on sanottavaa?"
Benjamin Hollinshaw astui esiin. Hän oli nuorehko, jokseenkin
itsetietoisen näköinen henkilö, joka astui todistajain aitioon aivan
kuin hän olisi koko ikänsä suorittanut erittäin tärkeitä asioita ja
pitäisi täysin luonnollisena seikkana, että niin tulisi nytkin käymään.
Hän vannoi valansa ja katseli oikeusistuimen jäseniä vähän ylpeän
näköisenä juuri kuin ilmaistakseen, että hän tulisi nyt paljastamaan
tärkeämpiä seikkoja kuin kukaan saattoi ymmärtää. Saatuaan kehoituksen
ilmaista tietonsa hän kertoi mitä tiesi, ilmeisestikin nauttien sen
esittämisestä. Hänellä oli kauppa Praed-kadun varrella, tarkemmin
sanoen käytettyjen vaatteiden kauppa. Hän oli omistanut sen jo monta
vuotta perintönä isältään. Tietysti hän muisti eilisen iltapäivän. Noin
puoli kuusi hän seisoskeli myymälänsä ovella. Se oli suoraan vastapäätä
Daniel Multeniuksen ovea. Oli tullut jo pimeä, ja kadulla oli jonkin
verran sumuakin, ei paljoa, mutta sentään sakeahkosti. Daniel
Multeniuksen akkuna oli valaistu, mutta vain parilla kaasulampulla.
Panttitoimiston sisäänkäytävän yläpuolella oleva ulkoneva osoitekilpi
oli valaistu. Seisoessaan siinä ovellaan ja katsellessaan Multeniuksen
puolelle hän ei muutamaan minuuttiin nähnyt kenenkään menevän sinne
sisälle tai lähtevän sieltä. Mutta sitten hän huomasi Edgware-tieltä
päin tulevan nuoren miehen, jonka käytös aika lailla hämmästytti häntä.
Kuljettuaan hitaasti Multeniuksen myymälän ohitse nuori mies pysähtyi,
kääntyi ja rupesi katselemaan sisään ulko-oven yläruudusta. Kerran
tai pari hän kurkisteli sieltä. Sitten hän meni akkunan äärimmäiseen
reunaan ja katseli sisään yhtä uteliaasti ja tarkasti juuri kuin olisi
tahtonut saada selville kuka sisällä oli. Hän asettautui sitten eri
kohdille akkunan taakse koetellen, kuinka parhaiten näkisi sisään.
Viimein hän meni sivukäytävään ja astui sisään siitä ovesta, jota
panttitavaraa tuovat ihmiset tavallisesti käyttävät. Hollinshaw jäi
sitten myymälänsä ovelle muutamiksi minuuteiksi -- viipyen vielä siihen
asti, kunnes äskeinen todistaja saapui paikalle. Hän näki Ayscoughin
menevän sisään Multeniuksen ulko-ovesta ja pysähtyvän heti -- sitten
ovi sulkeutui, ja hän itse meni omaan myymäläänsä, sillä hänen vaimonsa
kutsui häntä juuri silloin teelle. "Näittekö mainitsemanne nuoren
miehen aivan selvästi?" kysyi ruumiintarkastaja.
"Yhtä selvästi kuin teidätkin", vastasi todistaja.
"Näettekö hänet täällä?"
Hollinshaw kääntyi äkkiä ja osoitti Lauristonia.
"Tuolla on se nuori mies", hän sanoi vakuuttavasti.
Kaikkien kurkottaessa kaulaansa Melky kuiskasi Lauristonille.
"Teillä olisi pitänyt olla lakimies apulaisena", hän virkkoi. "Hiivatti
sentään -- minähän olen oikea tomppeli, kun en ajatellut sitä! Olkaa
varuillanne -- oikeuden puheenjohtaja katselee teitä!"
Jokainen saapuvilla olevista tosiaankin tuijotti Lauristoniin. Sitten
puheenjohtaja kääntyi hänen puoleensa.
"Haluatteko kysyä jotakin tältä todistajalta?" hän sanoi.
Lauriston nousi seisomaan.
"En", hän vastasi. "Se on aivan totta, mitä hän sanoi. Nimittäin mikäli
se koskee minua."
Puheenjohtaja epäröi hetkisen. Sitten hän viittasi Hollinshawia
poistumaan todistajain aitiosta ja kääntyi taas Lauristoniin.
"Nyt haluamme kuulla teidän todistuksenne", hän virkkoi. "Ja
-- sallikaa minun huomauttaa teille varalta, ettei teillä ole
minkäänlaista velvollisuutta sanoa sellaista, mikä syyttäisi teitä
rikoksesta."