Melky Rubinstein tuli esiin eräästä sivukäytävästä Daniel Multeniuksen
liikkeen luona Lauristonin lähestyessä sitä. Hänelläkin pisti
sanomalehti esiin takintaskusta. Lauristonin nähdessään hän veti sen
näkyviin ja heilutteli sitä kiihkeästi.
'"Mitä minä sanoinkaan teille, herra!" huudahti Melky Lauristonin
tullessa hänen luokseen siviilipukuinen silmälläpitäjä yhä takanaan.
"Näettekö mitä tässä on?" Hän osoitti lehdessään olevaa ilmoitusta,
jonka hän oli merkinnyt sinisellä lyijykynällä. "Katsokaahan,
herra Lauriston! Sitä samaa vanhaa kirjaa, joka on Multeniuksen
perähuoneen kaapissa, ilmoitetaan ja luvataan hyvä palkintokin tässä
_Daily Telegraphin_ numerossa. Enkö sanonut, että siitä kuuluu vielä
enemmänkin?"
Lauriston veti esiin _Timesin_ ja näytti erästä ilmoitussareketta.
"Se on tässä myöskin", hän virkkoi. "Tämä mies, herra Levendale, on
ilmeisestikin erittäin halukas saamaan kirjansa takaisin. Eikä hän
myöskään ole tahtonut menettää lainkaan aikaa sen ilmoittamiseksi!
Mutta millä ihmeen tavalla se joutui Multeniukselle?"
"Herra Lauriston!" virkkoi Melky juhlallisesti. "Meidän on nyt
puhuttava asiasta poliisille. Tuosta kirjasta tulee varmasti hyvä
johtolanka. En aikonut puhua siitä mitään poliiseille, mutta nyt tuon
ilmoituksen jälkeen ei kannata pitää asiaa omana tietonamme. Menkäämme
poliisiasemalle."
"Sitä juuri aioinkin sanoa", virkkoi Lauriston. "Etsikäämme Ayscough
käsiimme."
Ayscoughin he näkivätkin ensimmäisenä poliisiasemalla noustessaan
yläkertaan. Hänelläkin oli sanomalehti kädessään. Nähdessään molemmat
tulijat hän viittasi heitä seuraamaan itseään sisälle toimistoon, jossa
pari kolme muuta poliisilaitoksen virkailijaa puheli yhdessä. Ayscough
vei Lauristonin ja Melkyn syrjään.
"Kuulkaahan", hän virkkoi. "Tämä on kummallinen juttu! Tuota kirjaa,
jonka me näimme Multeniuksen perähuoneen pöydällä eilen illalla --
tuota hienosti sidottua kirjaa ilmoitetaan _Daily Mailissa_, ja siitä
luvataan hyvä palkinto."
"Niin, samoin _Timesissä_ ja _Daily Telegraphissakin_", sanoi
Lauriston. "Niin kuin näette -- juuri sama ilmoitus. On aivan
päivänselvää, että omistaja haluaa erittäin hartaasti saada sen
takaisin."
Ayscough vilkaisi molempiin sanomalehtiin ja viittasi sitten oven luona
seisovaa konstaapelia luokseen.
"Jim", hän virkkoi miehen tullessa hänen viereensä, "pistäytykää
kadun toisella puolella olevan sanomalehtikauppiaan luona ja
tuokaa minulle _News Chronicle, Standard ja Morning Post_.
Haluaisinpa tietää", hän lisäsi kääntyen taas Lauristonin puoleen,
"onko omistaja niin halukas saamaan kirjan takaisin, että on pannut
ilmoituksen kaikkiin aamulehtiin. Mitä tuosta kirjasta tiedetään
panttitoimistossa?" hän kysyi vilkaisten Melkyyn. "Tietääkö serkkunne
mitään?"
Melkyn kasvoille levisi niiden kaikkein juhlallisin ilme.
"Herra", hän virkkoi vakavasti. "Kirjasta ei tiedetä panttitoimistossa
rahtustakaan enemmän kuin täällä. Se ei ollut siellä silloin,
kun Zillah jätti vanhuksen yksin neljännestä vailla viisi eilen
iltapäivällä. Se oli siellä, kun tämä herra tapasi vanhuksen. Mutta
sitä ei ollut lainattu eikä myyty, herra Ayscough. Multeniuksen
kirjoissa olisi ollut merkintä siitä, jos se olisi otettu pantiksi tai
ostettu hänen myymäläänsä -- mutta sellaista merkintää ei ole. Kuka
siis on jättänyt sen sinne?"
Toinen poliisivirkamies oli tullut tämän ryhmän luokse -- yksi niistä
miehistä, jotka olivat kuulustelleet Lauristonia edellisenä iltana. Hän
kääntyi Lauristonin puoleen Melkyn lakattua puhumasta.
"Ettekö te tiedä mitään tuosta kirjasta?" hän kysyi.
"En mitään, paitsi että herra Ayscough ja minä näimme sen perähuoneen
pöydällä sormustarjottimen vieressä", vastasi Lauriston. "Minun silmäni
kiintyivät heti kirjan kauniisiin kansiin."
"Missä kirja nyt on?" kysyi virkamies.
"Se on hyvässä turvassa", vastasi Melky. "Ei siitä ole huolta. Mutta
tämä herra, joka ilmoittelee sitä --"
Juuri silloin palasi konstaapeli tuoden muutamia sanomalehtiä, jotka
ojensi Ayscoughille. Tämä levitti ne heti pulpetille ja rupesi
katselemaan ilmoituksia toisten seisoessa ryhmittyneinä hänen
ympärillään.
"Se on joka ainoassa lehdessä!" huudahti Ayscough hetken kuluttua.
"Sanasta sanaan samoin jokaisessa Lontoon aamulehdessä! Hänen on
täytynyt lähettää tuo ilmoitus kaikkiin sanomalehtikonttoreihin
eilen illalla. Ja tässä näette", hän lisäsi kääntyen toisen
poliisivirkailijan puoleen, "että tämä herra Levendale kadotti kirjansa
noin kello neljä eilen iltapäivällä. Sen on siis täytynyt joutua
Multeniuksen toimistoon sinä lyhyenä aikana, joka oli kello neljän ja
sen hetken välillä, jolloin me näimme sen."
"Vanhus ehkä löysi sen raitiovaunusta", arveli kolmas poliisivirkamies,
joka oli tullut paikalle. "Se olettamus tuntuu hyvin todennäköiseltä."
"Ei, herra", virkkoi Melky lujasti. "Herra Multenius ei liikkunut
missään poissa asunnostaan eilen iltapäivällä. Serkultani olen kuullut
sen. Vanhus ei siis löytänyt kirjaa. Se tuotiin sinne."
Ayscough otti käteensä yhden sanomalehdistä ja kääntyi Melkyn ja
Lauristonin puoleen.
"No niin", hän virkkoi. "Pian saamme valaistusta tähän asiaan. Tulkaa
te molemmat kanssani -- pistäydymme herra Levendalen luokse."
Kymmenen minuutin kuluttua nämä kolme miestä seisoivat Sussex-aukion
laidalla erään komean talon oven ulkopuolella. Hetkisen päästä heille
avasi oven miespalvelija, joka katseli heitä tyhmän uteliaasti.
Lauriston sai yleisvaikutuksen suuresta varallisuudesta ja
ylellisyydestä, pehmeistä matoista, hienoista tauluista ja kaikesta
muusta sellaisesta, joka kuului hyvin rikkaan miehen asuntoon. Sitten
hänet ja hänen toverinsa kutsuttiin suureen huoneeseen, joka oli
puolittain herran työhuone, puolittain kirjasto. Siellä istui suuren,
kauniisti puuleikkauksilla koristetun pöydän ääressä, jolla oli
sekaisin kirjoja ja papereita, keski-ikäinen teräväkatseinen mies, joka
loi silmänsä rauhallisesti tulijoihin papereistaan.
"Hiivatti! -- Meikäläisiä!" kuiskasi Melky Rubinstein, joka seisoi
Lauristonin vieressä. "Sopiipa se!"
Lauriston ymmärsi aivan heti, mitä Melky tarkoitti. Herra Spencer
Levendale oli varmisti juutalainen. Hänen tumma tukkansa ja partansa,
hänen suuret tummat silmänsä, ihon kellertävä väri, hänen nenänsä ja
huultensa kaaret, kaikki ilmaisi hänen olevan seemiläistä alkuperää.
Ilmeisestikin hän oli hyvässä asemassa oleva lujaluonteinen mies, tyyni
ja itsensä hillitsevä, jolla ei ollut taipumusta lavertelemiseen. Hän
vilkaisi nimikorttiin, jonka Ayscough oli lähettänyt, ja kääntyen hänen
puoleensa virkkoi:
"Mistä on kysymys?"
Ayscough kävi suoraan käsiksi asiaan.
"Herra Levendale, tulin sen ilmoituksen johdosta, joka on ollut
kaikissa aamulehdissä", hän virkkoi. "Voin kertoa teille, että tuo
kirjanne löydettiin eilen iltapäivällä omituisten olosuhteitten
vallitessa. Ehkä tunnette herra Daniel Multeniuksen, Praed-kadun
varrella asuvan jalokivikauppiaan ja panttilainaajan?"
"En ollenkaan", vastasi Levendale. "En ole koskaan kuullut hänestä."
"Hänet tunnettiin kunnon mieheksi siinä kaupunginosassa", huomautti
Ayscough tyynesti. "No niin, herra Multeniuksen tapasi eilen
iltapäivällä noin puoli kuusi kuolleena myymälänsä perällä olevassa
huoneessa tämä nuori mies, herra Lauriston, joka sattui pistäytymään
sinne. Minä saavuin sinne myöskin muutamia minuutteja myöhemmin. Teidän
kirjanne -- sillä se se varmasti en -- oli sen huoneen pöydällä. Tämä
toinen nuori mies, herra Rubinstein, on herra Multeniuksen sukulainen
ja hänen tekemiensä tiedustelujen nojalla on saatu ehdottomasti
selville, että kirja ei ollut herra Multeniuksella pantattavana eikä
myytävänä, vaikka se on varmasti joutunut sinne sillä välillä, jolloin
te olitte kadottanut sen ja ennenkuin vanhus tavattiin kuolleena. Nyt
me -- poliisiviranomaiset -- tahtoisimme tietää kuinka se joutui sinne.
Ja sen vuoksi olen tullut teidän luoksenne. Mitä voitte kertoa minulle,
herra Levendale?" Levendale, joka oli kuunnellut Ayscoughia hyvin
tarkoin ja Lauristonin mielestä erittäin valppaasti, työnsi syrjään
kirjeen, joka häneltä oli jäänyt kesken, ja katseli vieraitaan toista
toisensa perästä. "Missä kirjani on?" hän kysyi. "Olkaa huoletta -- se
on turvassa, herra", virkkoi Melky. "Se on nyt lukon takana eräässä
kaapissa siinä huoneessa, josta se löydettiinkin, ja avain on minun
taskussani."
Levendale kääntyi salapoliisin puoleen vilkaisten taas hänen
nimikorttiinsa.
"Kaikki mitä voin kertoa teille, herra Ayscough", hän virkkoi, "on
-- jotensakin -- tyhjentävästi sanottu sanomalehti-ilmoituksessa.
Tietysti voin sitä vähän täydentää. Kirja on erittäin arvokas. Minä
olen nähkääs", hän jatkoi viitaten kädellään välinpitämättömästi
kirjahyllyihin päin, "jonkinlainen harvinaisten kirjain kerääjä.
Ostin tämän teoksen eilen iltapäivällä eräältä hyvin tunnetulta
kauppiaalta High Holbornissa. Heti sen ostettuani nousin Cricklewoodin
raitiovaunuun, josta astuin pois Chapel-kadulla -- niin, tosiaankin
Praed-kadun kulmassa, sillä halusin pistäytyä Great Western-hotellissa.
Vasta sieltä tultuani huomasin jättäneeni kirjan raitiovaunuun --
olin peräti vaipunut erään liikeasian pohtimiseen -- olin pannut
kirjan taakseni nurkkaan -- ja tietysti olin unohtanut sen, niin
kallisarvoinen kuin se onkin. Myöhemmin kysyin asiaa puhelimitse
raitiotievirkailijoilta, mutta kun he eivät olleet kuulleet siitä
mitään, lähetin ilmoituksen kaikkiin aamulehtiin. Olen hyvin iloinen
saadessani nyt tiedon siitä ja mielihyvällä tulen palkitsemaan teidät",
hän lopetti kääntyen Melkyyn päin. "Ja kunnollisesti, niin kuin
lupasin." Mutta Melky ei tehnyt pienintäkään kiitollisuuden tai ilon
merkkiä. Hän tarkasteli edessään olevaa rikasta miestä kiusallisella
tavalla.
"Herra!" hän virkkoi äkkiä. "Haluaisin kysyä teiltä erästä asiaa."
Levendale rypisti vähän otsaansa. "No niin", hän sanoi sitten tylysti.
"Mikä se on?"
"Sanon sen heti", vastasi Melky. "Oliko tuo kirja kääritty paperiin?
Oliko sen ympärillä ruskea paperi teidän jättäessänne sen?"
Lauristonista näytti, että Levendale joutui jonkin verran hämilleen.
Mutta jos niin oli, ei sitä kestänyt sekuntia kauemmin. Hän vastasi
hyvin pian.
"Ei, sitä ei ollut", hän sanoi. "Minä toin sen myymälästä ihan
sellaisena kuin se olikin. Miksi sitä kysytte?"
"Se on erittäin hienosti sidottu kirja", huomautti Melky. "Minä olisin
luullut, että jos se olisi jäänyt raitiovaunuun, kuljettaja olisi
huomannut sen pian."
"Niin minäkin", myönsi Levendale. "Onko vielä muuta?" hän lisäsi
vilkaisten Ayscoughiin.
"Ei, herra Levendale, kiitoksia", vastasi salapoliisi. "Ei ainakaan
tällä hetkellä. Mutta asia on siten, että herra Multenius näyttää
menettäneen henkensä väkivaltaisella tavalla -- ja minä haluaisin
tietää oliko sillä henkilöllä, joka toi kirjanne hänen myymäläänsä,
mitään tekemistä asian kanssa, kuka hän sitten lieneekin ollut."
"Ahaa! -- minä en kuitenkaan voi kertoa teille mitään muuta", sanoi
Levendale. "Olkaa hyvä ja pitäkää tarkoin huolta kirjastani tällä
välin, herra Ayscough. Hyvästi."
Ulos tultuaan Ayscough vilkaisi kelloaan ja katsahti tovereihinsa.
"Nyt on aika lähteä kuulusteluun", hän huomautti. "Tulkaa --
lähtekäämme sinne yhdessä. Teitähän tarvitaan siellä molempia."
"Yhdyn teihin sitten tutkinnossa, herra Ayscough", sanoi Melky. "Viivyn
muutamia minuutteja eräällä asialla -- tulen pian."
Hän kiirehti pois erästä oikokujaa, joka kulki Praed-kadun poikki, ja
pistäytyi rouva Goldmarkin asuntoon.
Rouva Goldmark oli yhä vielä Zillahia auttamassa, ja hänen sijaisenaan
oli sama nuori nainen, jonka Melky oli edellisenäkin iltana siellä
tavannut. Melky veti hänet syrjään!
"Kuulkaahan", hän virkkoi hyvin salaperäisen näköisenä. "Kysyn teiltä
erästä asiaa, jonka toivon jäävän aivan meidän kahden välille. Voitteko
sanoa minulle, minkä näköinen se herrasmies on, jonka luulitte
kadottaneen sen kalvosinnapin, jonka näytitte minulle rouva Goldmarkin
Pöytälaatikosta? Muistattehan?"
"Muistan", vastasi nuori nainen heti. "Pitkä -- tumma -- puhtaaksi
ajeltu -- hyvin ruskeaverinen -- aivan saman näköinen kuin siirtomaista
tulleet. Päässään hänellä oli pehmeä hattu."
"Älkää virkkako sanaakaan kenellekään", sanoi Melky entistä
salaperäisemmin. Ja nyökäten päätään hyvin juhlallisesti hän lähti pois
ruokapaikasta ja riensi kuolemansyyn tutkintotilaisuuteen.