Kävellessään takaisin asunnolleen Melkystä erottuaan Lauriston mietti
sitä tilannetta, johon ikävä asiain yhteensattuma oli hänet saattanut.
Ayscough oli tosin ollut hyvin sovinnollinen, viranomaiset olivat
poliisiasemalla kuunnelleet tarkkaavasti hänen esitystään, mutta hän
tunsi yhä olevansa jossakin määrin epäluulon alainen. Sitä paitsi
hän oli vakuutettu siitä, että poliisi pitäisi häntä silmällä sinä
iltana. Ayscough olikin jokseenkin suoraan ilmaissut, että niin tulisi
käymään. Ei ollut siis lainkaan mahdotonta, että joku siviilipukuinen
poliisi oli nytkin paraikaa hänen lähettyvillään. Joka tapauksessa oli
poliisikomisarjus esittänyt hänelle melkein jyrkässä muodossa käskyn
saapua seuraavana aamuna ilmoittautumaan poliisiasemalle. Ei voinut
kieltää sitä tosiasiaa, että hän oli jossakin määrin epäilyksen alainen.
Hän tiesi, mikä oli suurin aihe epäluuloihin: hänen molemmat
sormuksensa, jotka olivat kieltämättä hyvin saman näköiset kuin ne
sormukset, jotka hän ja salapoliisi olivat nähneet panttitoimiston
perähuoneen pöydällä. Ei ollut vaikea sellaiselle, jolla oli jo
jonkin verran kokemusta kertomusten juonien suunnittelemisessa,
huomata, millä tavoin poliisit muodostaisivat oman mielipiteensä. He
tuumisivat seuraavaan tapaan: -- Tässä on nuorukainen, joka on ollut
oman tunnustuksensa mukaan niin ahtaalla ja rahattomana, että hänen
on täytynyt pantata kellonsa. Hän on päässyt jonkin verran selville
nimenomaan tästä panttitoimistosta ja sen hoitajista -- hän pitää
silmällä, koska tyttö lähtee kotoa, ottaa selvän siitä, että vanhus on
yksin, menee sisään ja näkee luultavasti sormustarjottimen esillä; hän
sieppaa pari sormusta, vanhus yllättää hänet teossa, hän hyökkää ukon
kimppuun vaientaakseen hänen huutonsa; vanhus, jo heikko ennestäänkin,
kuolee pelästyksestä. Päivänselvä tapaus, jonka suhteen ei voi erehtyä.
Mikä hän, Lauriston, oli voidakseen kumota niin todennäköisen
olettamuksen? Hän tuumi kaikkea, mitä hänen hyväkseen olisi voitu
sanoa; Zillahin ja hänen serkkunsa Melkyn ystävällisyyden häntä kohtaan
voi jättää huomioonottamatta. Kun tosi tulisi eteen; merkitsi se hyvin
vähän kylmiä tosiasioita vastaan, jotka terävä-älyinen lakimies laskisi
toiseen vaakakuppiin hyvin järjestettyinä. Hänen oman vastaväitteensä,
että tuskin olisi voinut otaksua hänen menneen panttitoimistoon muuten
kuin panttaamaan jotakin, nimittäin sormuksia, saisi myöskin hyvin
helposti kumotuksi. Väitettäisiin, että hänen todellinen tarkoituksensa
oli ryöstö vanhuksen ollessa yksin. Kuinka hän voisi todistaa, että ne,
kaksi sormusta, jotka hänellä oli kädessään Ayscoughin tavatessa hänet
rientämässä ulos liikkeestä, olivat todella hänen?
Tämän asian selittämisen Lauriston tiesi vaikeaksi. Hän oli pitänyt
nämä sormukset turvallisesti kätkössä vanhanaikuisessa arkussaan
siitä lähtien, kun tuli Lontooseen, eikä ollut kertaakaan näyttänyt
niitä ainoallekaan ihmiselle. Hän ei ollut suorastaan itsekään nähnyt
niitä pitkään aikaan, ennen kuin otti ne esille tuona iltapäivänä.
Mutta millä hän voi todistaa sen? Hänellä ei ollut lainkaan
sukulaisia, joihin olisi voinut vedota. Hänen äidillään oli ollut
eläke, joka juuri riitti hänen itsensä ja hänen poikansa elantoon
ja Lauristonin kunnolliseen kasvatukseen. Se tulolähde oli ehtynyt
äidin kuollessa, eikä mitään muuta jäänyt Lauristonille omintakeisen
elämän aloittamiseksi kuin kaksisataa puntaa ja joitakin pieniä
yksityisesineitä, joihin muun muassa kuuluivat sormukset ja hänen
isänsä kello vitjoineen. Ja hän muisti nyt, että hänen äitinsä oli
pitänyt noita sormuksia yhtä tarkoin kätkössä kuin hän itse äitinsä
kuoleman jälkeen. Hän oli nähnyt ne vain kerran ennen äitinsä kuolemaa.
Äiti oli näyttänyt niitä hänelle hänen ollessaan poikasena ja sanonut
niiden olevan hyvin arvokkaita. Olikohan mahdollista, että kaukana
Skotlannissa oli joku, joka oli tuntenut hänen äitinsä ja tulisi avuksi
-- jos se oli välttämätöntä -- todistamaan, että nuo sormukset olivat
olleet hänen? Mutta heti tämän kysymyksen herättyä hänen mielessään,
hänen täytyi vastata siihen jyrkästi kieltäen -- hän ei tuntenut ketään
sellaista.
Yksi toivon pilkahdus valaisi kuitenkin tätä arveluttavaa tilannetta.
John Purdie tulisi Lontooseen. Lauriston oli aina tietänyt voivansa
luottaa John Purdieen ja juuri saanut todistuksen siitä, ettei hän
suotta turvautunut tähän vanhaan koulutoveriinsa. John Purdie kyllä
sanoisi hänelle, mitä olisi tehtävä. Mahdollisesti hän voisi mainita
joitakin rouva Lauristonin vanhain ystäväin nimiäkin. Ja ehkä se ei
tulisikaan välttämättömäksi -- varmasti keksittäisiin jokin johtolanka,
jonka avulla saataisiin selville vanhan panttitoimiston omistajan
murhaaja. Poliisi pääsisi varmasti selville asiasta. Nämä ajatukset
kevensivät hänen mieltään, ja kun hän oli kirjoittanut vastaukset
molempiin tervetulleisiin kirjeisiin ja pyytänyt John Purdieta käymään
luonaan heti kaupunkiin saavuttuaan, lähti hän taas ulos mennen
postitoimistoon ja sitten täyttäen Melkylle antamansa lupauksen käydä
panttitoimistossa.
Lauristonin huomiokyky oli tietystikin hyvin vireillä. Hän näki
nyt astuessaan huonosti valaistulle, synkälle kadulle, että eräs
mies käveli edestakaisin hänen asuntonsa edustalla. Tämä mies ei
kiinnittänyt lainkaan huomiota häneen hänen mennessään ohitse, mutta
ennen Praed-kadulle saapumistaan hän vilkaisi taakseen ja näki
miehen seuraavan itseään. Mies tuli hänen jäljessään Spring-kadun
postitoimistoon pysyi hänen takanaan sittenkin, kun hän saapui
panttitoimiston eteen. Niin joutilaasti ja välinpitämättömästi kuin
mies näyttikin kuljeskelevan, oli Lauriston varma siitä, että hänen
jälkiään seurattiin -- ja hän mainitsi Melkylle tästä seikasta, kun
Melky päästi hänet panttitoimistoon yksityisovesta.
"Hyvin todennäköistä, herra", huomautti Melky. "Mutta minä en vaivaisi
sillä mieltäni, jos olisin teidän sijassanne. Tästä asiasta kuuluu
varmasti lisää ennen pitkää. Kuulkaahan nyt", hän jatkoi astuen
edellä pieneen perähuoneeseen, jossa Lauriston oli tavannut Daniel
Multeniuksen kuolleena makaamassa, "nyt me olemme kahden -- Zillah
on yläkerrassa, ja rouva Goldmark on hänen luonaan. Kertokaahan nyt
millaisena näitte tämän huoneen sisään tullessanne, herra Lauriston --
älkää välittäkö poliisista -- kertokaa minulle vain tosiseikat. Minä
en, nähkääs, ole tyhmyri ja minä aion ottaa selvän tästä asiasta."
Lauriston kertoi Melkylle perin pohjin, mitä tiesi asiasta. Melky
väänsi sormiaan yksitellen jokaisen tärkeän tiedon kohdalla. Sitten
hän kääntyi pöytään päin ja näytti hienosti sidottua kirjaa, jonka
Lauriston oli huomannut luotuaan yhdessä salapoliisin kanssa
ensimmäisen tarkastelevan silmäyksen huoneeseen.
"Poliisi käski Zillahin panna tuon sormustarjottimen lukon taakse
erääseen laatikkoon, joka hänen oli tyhjennettävä niitä varten, ja
se sinetöitiin huomiseen asti. Eikö ole sitä paitsi otettu teidänkin
sormuksianne, herra?"
"He sanoivat, että minun oli parasta jättää ne heille", vastasi
Lauriston. "Ayscough neuvoi sitä. He antoivat minulle kyllä kuitin
niistä."
"Hyvä on", Melky virkkoi. "Mutta on eräs asia, jonka arvoa he eivät
ole osanneet huomata -- nimittäin tuo hieno kirja. Kuulkaahan, tuo
kirja ei ollut tässä perähuoneessa eikä myymälässä eikä koko tässä
talossa neljännestä vailla viisi tänä iltapäivänä, kun Zillah-serkkuni
lähti ulos jättäen vanhusraukan yksin. Hän voi vannoa sen. Kuka siis
toi sen tullessaan ja jätti tänne? Sillä välin, kun Zillah lähti pois
ja te tulitte sisään nähden sen mitä näitte, joku oli ollut täällä ja
jättänyt tuon kirjan jälkeensä! Ja huomatkaa, se ei ollut pantattukaan.
Se on varma juttu. Eikä se ole mikään tavallinen kirja. Katselkaahan
sitä, herra Lauriston -- teidänhän pitäisi ymmärtää jotakin kirjoista.
Vilkaiskaapa sitä -- hitto vieköön, minusta tuntuu aivan, että koko
jutun johtolanka on tuossa teoksessa, kenen se sitten lieneekin!"
Lauriston otti kirjan käteensä. Hän oli aikaisemmin vain vilkaissut
siihen pintapuolisesti. Nyt hän tutki sitä tarkasti Melkyn seisoessa
hänen rinnallaan sitä katselemassa. Tuota salaperäistä nidosta kannatti
tosiaankin tarkastella perin pohjin -- se oli pieni nelitaitteinen,
ihmeteltävän kauniisti sidottu kirja, jonka kannet olivat
tummanpunaista sahviaania ja koristetut, harvinaisilla kultaisilla
arabialaisilla kuvioilla samoin kuin selkäkin. Raskas solki, niinikään
monimutkaista valmistetta, liitti kansia toisiinsa. Lauriston, kirjain
ihailija, jota luontainen vaisto olisi houkutellut uhraamaan viimeisen
shillingin mieluummin kirjaan kuin pihviin ja leipään, katseli ihaillen
tätä kaunista kirjansitojan työtä käännellen sitä käsissään.
"Eikö tämä ole aivan täyttä kultaa?" hän kysyi avatessaan soljen.
"Tehän ymmärrätte sen."
"Täyttä kultaa se on, herra -- sitä ei tarvitse epäilläkään", myönsi
Melky. "Mutta mitä se sisältää? Siitä ainakin voin lyödä vetoa, ettei
se ole mikään hieno tilikirja!"
Lauriston avasi nidoksen ja paljasti siten näkyviin vanhaa, hienoa
nahkapaperia olevat lehdet, joita peitti kaunis, siro kirjoitus. Hän
ymmärsi vieraita kieliä tarpeeksi ollakseen selvillä siitä, mitä hän
nyt katseli.
"Se on espanjankielinen", hän virkkoi. "Vanha espanjalainen
käsikirjoitus -- ja siitä olen vakuutettu, että se on hyvin
kallisarvoinen. Kuinka se on voinut joutua tänne?"
Melky otti vanhan niteen Lauristonin kädestä ja pani sen erääseen
kaapin nurkkaan.
"Aivan niin, aivan niin, herra", hän sanoi. "Mutta me pidämme tämän
asian omana tietonamme toistaiseksi. Älkää mainitko poliisille mitään
tuosta vanhasta kirjasta -- minä vihjaisen asiasta Zillahille. Siitä
seikasta riippuu enemmän kuin me vielä tiedämmekään. Kuulkaahan nyt --
huomenna alkaa poliisitutkinto. Olkaa varovainen! Noudattakaa minun
neuvoani älkääkä ilmaisko heille enemmän kuin on välttämätöntä. Minä
tulen kanssanne. Jään tänne nyt yöksi vahtikoiran virkaan, nähkääs.
Rouva Goldmark ja eräs toinen tuttava tulevat myöskin olemaan täällä,
joten Zillahilla on kylliksi seuraa. Ja kuulkaahan, Zillah haluaa
vaihtaa jonkun sanan kanssanne -- odottakaahan täällä, minä käsken
hänen tulla alas."
Pian Lauriston oli Zillahin kanssa kahden kesken pienessä
perähuoneessa. Tyttö katseli häntä ääneti levottoman ja tuskallisen
näköisenä, äkkiä Lauriston ymmärsi; että tyttö oli levoton hänen
vuokseen.
"Älkää huolehtiko", hän virkkoi mennen aivan Zillahin luokse ja laskien
kätensä hänen käsivarrelleen. "Minä en pelkää!"
Zillah loi häneen suuret tummat silmänsä.
"Entä nuo sormukset?" hän kysyi. "Saatteko varmasti todistetuksi niiden
alkuperän? Poliisi -- voi, kuinka levoton olenkaan teidän vuoksenne!"
"Sormukset ovat minun!" huudahti Lauriston. "Sillä ei ole mitään väliä,
mitä poliisit sanovat tai ajattelevat tai tekevät -- tai ainakaan sillä
ei saa olla väliä. Ettekä te saa olla levoton. Aivan pian tulee eräs
hyvä ystäväni Skotlannista. Melky varmaankin kertoi teille, että sain
tänään kahdessa kirjeessä hyviä uutisia?"
Zillah nyökkäsi päätään mitään sanomatta ja vilkaisi taas häneen.
"Hyvää yötä", hän virkkoi sitten. "Tulettehan huomenna?"
Hetkisen kuluttua Lauriston oli kadulla -- muistaen vain sen, että
Zillah ja hän olivat suudelleet toisiaan mitään puhumatta. Hän asteli
poispäin voimakas riemun tunne mielessään ja naurahti vain nähdessään
erään miehen erkanevan kadun toisella puolella seisoskelevasta joukosta
ja lähtevän hitaasti astelemaan hänen jäljessään. Pitäköön vain poliisi
silmällä häntä, vartioikoon hänen asuntoaan koko yön, jos haluaa --
hänellä oli muuta ajattelemista. Eikä hän kotonaan viitsinyt edes
vilkaista akkunastaan nähdäkseen oliko siellä vartijaa, vaan meni
nukkumaan uneksiakseen Zillahin tummista silmistä.
Mutta kun aamu tuli ja Lauriston totesi, että hänellä oli kohtalokas
päivä edessään, eivät hänen ajatuksensa olleet aivan yhtä
ruusunpunertavat. Hän nosti akkunan kaihtimensa ylös -- vastakkaisella
katukäytävällä asteli tosiaankin mies edes takaisin. Päivänselvää oli,
että hän ei voinut välttää valvonnanalaisuutta; esivalta piti häntä
silmällä! Mitähän, jos esivalta ennen iltaa tarttuisi häneen oikein
käsinkin kiinni?
Hän lähti pois akkunan luota kuullessaan sanomalehden putoavan
oven taakse. Hänellä oli vain yksi ylellisyys: kappale _Timesiä_
joka aamu. Se maksoi kolme pennyä päivältä, mutta hänen oli aina
onnistunut hankkia nuo kahdeksantoista pennyä viikkoa kohti. Hän
otti sen nyt lattialta, vilkaisi välinpitämättömästi etusivua ja oli
aikeissa kääntää lehteä, kun hänen silmänsä osuivat erääseen huomiota
herättävään ilmoitukseen, ja hän luki kiihkeästi:
"Kadotettu Holbornista Chapel-kadulle menevässä raitiovaunussa noin klo
4 eilen iltapäivällä espanjalainen käsikirjoitus, sidottu tulipunaisiin
vanhoihin sahviaanikansiin. Löytäjä palkitaan kunnollisesti, kun tuo
sen parlamentinjäsen Spencer Levendalelle, Sussex-aukio 591."
Lauriston luki sen kahteen kertaan, pani sitten lehden taskuunsa,
lopetti pukeutumisensa ja meni suoraa päätä poliisiasemalle.