Lauriston pisti kädet taskuihin ja katseli tyttöä aivan ymmällään.
Tämä oli hyvin sievä, tumma olento, melkein yhtä pitkä kuin Lauriston
itsekin, hoikkavartaloinen ja hyvin miellyttävä. Hänen silmissään
ja suupielissään väikkyi selvästi leikillisyys ja hyväntuulisuus.
Lauristonista alkoi äkkiä tuntua, että tyttö oli huvitettu hänen
hämmingistään.
"Kuinka paljon voitte lainata minulle?" hän kysyi. "Minkähän arvoinen
se on?"
"Ei, se ei ole asiallista!" sanoi tyttö, "vaan -- kuinka paljon
haluatte lainata? Te ette taida olla tottunut panttaamaan esineitä?"
"En", vastasi Lauriston. "Tämä en ensimmäinen kerta. Voitteko --
voitteko lainata minulle muutamia puntia?"
Tyttö otti kellon taas käteensä ja tutki sitä vielä kerran.
"Lainaan teille sitä vastaan kolme puntaa ja viisitoista shillingiä",
hän sanoi äkkiä liikemiehen äänensävyllä. "Sopiiko?"
"Kiitoksia", vastasi Lauriston. "Se sopii mainiosti, olen hyvin
kiitollinen. Luullakseni saan kellon takaisin milloin tahansa, vai
kuinka?"
"Milloin vain tuotte rahat ja maksatte koron", vastasi tyttö.
"Kahdentoista kuukauden ja seitsemän päivän kuluttua." Hän otti kynän
ja alkoi täyttää paperikuittia. "Onko teillä jokin kuparikolikko?" hän
kysyi sitten.
"Kuparirahaako!" virkkoi Lauriston. "Minkä vuoksi?"
"Tästä paperikuitista", vastasi tyttö. Sitten hän vilkaisi pikaisesti
nuorukaiseen ja loi katseensa yhtä nopeasti alas. "Ei sillä ole väliä",
hän sanoi sitten. "Minä lyhennän sen lainasta. Nimi ja osoite, olkaa
hyvä."
Lauriston otti sitten paperikuitin ja sen pienen kasan kulta-, hopea-
ja kuparirahoja, jonka tyttö antoi hänelle. Sitten hän empi vähäsen.
"Pidättehän huolta tuosta kellosta", hän sanoi äkkiä. "Se kuului,
nähkääs, isälleni ennen."
Tyttö hymyili rauhoittavasti ja osoitti huoneen perällä olevaa raskasta
rahakaappia.
"Meillä on tuolla kaikenlaista perheperintötavaraa", huomautti tyttö.
"Olkaa huoletta."
Lauriston kiitti häntä, nosti hattuaan ja kääntyi pois vastahakoisesti.
Hän olisi mielellään keksinyt jonkin verukkeen voidakseen jäädä
kauemmaksi -- hän ei oikein tietänyt mistä syystä. Mutta hänen
mieleensä ei juolahtanut minkäänlaista, ja niin hän lähti pois luoden
vielä ovella katseen taakseen. Kaunis panttilainaajatar hymyili ja
nyökkäsi päätään. Samassa oli Lauriston ulkona kadulla rahat taskussaan
ja mielessään omituinen huojennuksen tunne, johon sekaantui myöskin
hämmästystä. Sillä hän oli elänyt neljä edellistä päivää kahdella
shillingillä -- ja tuossa aivan hänen lähellään oli kaiken aikaa ollut
paikka, jossa voi lainata helposti ja hyvin miellyttävällä tavalla.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kiirehtiä asuntoonsa ja maksaa
emännälleen. Hän oli tälle velkaa kuuden viikon vuokran, kymmenen
shillingiä viikolta. Siihen menisi kolme puntaa hänen juuri
saamistaan rahoista. Mutta hänelle jäisi sitten vieläkin neljätoista
shillingiä elantoon -- ja varmasti nuo odotetut kirjeet saapuisivat
lähipostissa. Hän oli pyytänyt kustantajaa, joka oli ottanut häneltä
kaksi lyhyttä kertomusta, lähettämään hänelle maksuosoituksen niistä
ja kokemattomuudessaan hän oli odottanut näkevänsä niiden saapuvan
paluupostissa. Niinikään hän oli luopunut kokonaan ylpeydestään ja
kirjoittanut pitkän kirjeen vanhalle koulutoverilleen John Purdielle
kauas Skotlantiin, selittänyt nykyisen tilanteensa ja pyytänyt häntä
entisten aikain vuoksi lainaamaan hänelle jonkin verran rahaa,
kunnes hän saisi valmiiksi ja myydyksi erään novellin, josta hänen
vakaumuksensa mukaan tulisi oikea pieni kultakaivos. Hän tiesi,
että John Purdie oli nyt varakas, nuori mies -- isänsä seuraaja
hyvässä liikkeessä. Lauriston oli vakuutettu siitä, että häneltä
tulisi vastaus. Ja nyt hänellä oli rahaa siksi odotusajaksi, jonka
kuluttua kirjeet saapuisivat -- ja kun on elänyt neljä päivää kahdella
shillingillä, tuntuu neljätoista shillingiä oikealta omaisuudelta.
Elämä oli tosiaankin saanut ruusunpunaisen hohteen viime puolen tunnin
aikana -- ja kaikki johtui panttitoimistossa käynnistä.
Lauriston kiirehti takaisin Praed-katua, mutta hänen askeleensa
pysähtyivät äkkiä. Hän huomasi vaistomaisesti kiiruhtavansa
vanhanaikuisen ruokalan ohitse, josta tuli ruokahalua kiihoittava
valmisteilla olevan ruuan tuoksu. Silloin hän muisti, ettei ollut
syönyt mitään kahteenkymmeneenneljään tuntiin. Emännältään hän ei
saanut mitään: siitä lähtien, kun hän oli muuttanut asumaan hänen
luokseen, hän oli itse hankkinut ruokansa käyden muualla syömässä.
Viimeiseen ateriaan, jonka hän oli nauttinut edellisenä iltana, oli
kuulunut lasillinen maitoa ja kuivunut joskin kookas pannukakku, ja nyt
hänellä oli kerrassaan sudennälkä. Vain kovalla tahdonponnistuksella
hän sai itsensä pakotetuksi kulkemaan ruokapaikan sivu. Päästyään
sen oven ohitse, hän suorastaan juoksi ja sujahdutti kolme kultaista
punnanrahaa rouva Flitwickin käteen.
"Nämä selvittävät välimme tämän viikon loppuun asti, rouva Flitwick",
hän virkkoi. "Pankaa kuitti minun huoneeseeni."
"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Lauriston", vastasi emäntä. "Ja
olen oikein pahoillani siitä, että teillä on ollut siitä niin paljon
vaivaa, mutta --"
"Hyvä on, hyvä on -- ei yhtään vaivaa -- ei pienintäkään vaivaa",
keskeytti Lauriston. "Uskokaa minua, se oli hyvin helppoa!"
Hän lähti taas nopeasti ulos ja meni tuttuun ruokapaikkaan. Hän oli
vain kahdenkymmenenyhden ikäinen, hauskan näköinen nuorukainen, joka
oli aivan viime päiviin asti saanut tyydyttää tervettä ruokahaluaan.
Nyt hänestä tuntui, että jollei hän saisi ruokaa ja juomia, jotakin
-- hän ei oikein tietänyt mitä -- tapahtuisi. Hän tiesi myöskin sen,
että hänen äänensä oli hyvin heikko, kun hän mentyään ravintolaan ja
vaivuttuaan istumaan erääseen pieneen komeroon, jollaisia huoneessa oli
monta, pyysi tarjoilijattarelta ruokaa ja juomia, jota hän tosiaankin
tarvitsi hyvin kipeästi. Ja hän oli syönyt lautasellisen kalaa ja kaksi
keitettyä munaa sekä muutamia paksuja voileipiä ja juonut kokonaisen
kannullisen teetä, ennen kuin kohotti katseensa tarkastellakseen
ympäristöään. Mutta hän tunsi nyt olevansa tyydytetty, oikaisi selkänsä
ja tarkasteli paikkaa, johon hän oli niin innokkaasti rientänyt. Ja
samalla hän huomasi Melkyn.
Melky oli ilmeisesti juuri tullut tähän pikku ruokalaan. Ja
selvästikin hänellä ei ollut kiire saada ruokaa tai juomaa. Hän oli
pysähtynyt aivan oven luona olevan pöydän luokse, jonka ääressä
istui liikkeen omistaja rouva Goldmark, lihava, sievän näköinen
nuori nainen, jonka tummat, välähtelevät silmät vuorotellen pitivät
silmällä tarjoilijattaria, vuorotellen hymyilivät, asiakkaille
heidän tullessaan pöydän ääreen maksamaan laskujaan. Melky, jolla
oli keikaroivan näköinen hattu toisella korvalla ja urheilijan takin
mallisessa palttoossaan kukka koristuksena, lasketteli selvästikin
kohteliaisuuksia rouva Goldmarkille hänen pöytäänsä nojaten. Rouva
Goldmark työnsi häntä leikillisesti loitommalle ja kutsui tarjoilijan,
jolta tilasi herra Rubinsteinille maukasta paistia. Kääntyessään
tyytyväisesti hymyillen poispäin emännästä Melky huomasi Lauristonin ja
lähti verkalleen hänen pöytänsä luokse.
"Saitteko pikku asianne järjestetyksi?" hän kysyi tuttavallisesti
asettuen istumaan vastapäätä asuntotoveriaan ja kumartuen lähemmäksi
häntä. "Tapasitteko vanhan herran myöntyväisenä?"
"En nähnyt häntä" vastasi Lauriston. "Siellä oli eräs nuori nainen."
"Serkkuni Zillah", virkkoi Melky. "Hän on kerrassaan nokkela tyttö,
herra -- hän on ukolle aivan rahakasan arvoinen -- ymmärtää liikeasiat
yhtä hyvin kuin vanhuskin. Ehkä ette uskoisikaan, hyvä herra", hän
jatkoi pehmeällä, sopottelevalla äänellään, "mutta se tyttö on saanut
oikein yliopistosivistyksen -- se on totinen tosi. Daniel-vanhus otti
hänet luokseen, kun hän oli aivan pienenä jäänyt orvoksi isästään ja
äidistään, ja antoi hänelle -- niin, sellaisen kasvatuksen, jollaisen
olisin tahtonut mielelläni itse saada! Hän on kerrassaan hieno nainen
-- tuo Zillah -- mutta pysyy kiintyneenä vanhaan myymälään -- eikä vain
puolittain!"
"Hän tuntuu olevan hyvin perillä liikeasioista", huomautti Lauriston
sydämessään tyytyväisenä siitä, että oli nyt saanut tietää tuon kauniin
panttilainaajattaren nimen. "Hän selvitti asiani pian."
"Se on veressä", virkkoi Melky lyhytsanaisesti. "Me puuhailemme kaikki
tavalla tai toisella tuontapaisissa asioissa. No niin, meidän kesken,
herra, mitä hän lainasi teille tuota kapinettanne vastaan?"
"Kolme puntaa ja viisitoista shillingiä", vastasi Lauriston.
"Niille paikoin sen arvioinkin", huomautti Melky päätään nyökäyttäen.
Hän kumartui vähän lähemmäksi. "Ette suinkaan tahdo myydä
panttikuittianne?" hän kysyi. "Annan teille pari puntaa siitä, jos
suostutte ehdotukseeni."
"Näytätte kovin innokkaasti haluavan päästä kelloni omistajaksi", sanoi
Lauriston nauraen. "Ei, minä en suinkaan tahdo myydä panttikuittiani.
En millään, hinnalla haluaisi erota tuosta kellosta."
"No niin, jollei, niin ei", sanoi Melky. "Ja mitä tulee siihen,
että haluan ostaa -- niin se on ammattini. Minulla ei ole mitään
säännöllistä liikettä -- minä ostan ja myyn mitä vain sattuu olemaan
tarjolla kulta- tai hopea-alalla. Ja koska te ette halua millään
hinnalla luopua tuosta taskukellosta, niin sanon teille minkä arvoinen
se on, niin vanha kuin se lieneekin. Viidentoista punnan!"
"Sehän on hyvä tietää kaiken varalta", sanoi Lauriston. "Minulla on
siis aina jotakin mukanani, kun minulla on se taskussani. Te olisitte
siis hyötynyt aika lailla, jos olisin myynyt sen teille?"
"Maailmahan olisi peräti kehno, jollei siinä saisi laisinkaan hyötyä,
vai mitä, herra?" myönsi Melky tyynesti. "Meillähän on kaikilla
tarkoitus hyötyä. Kuulkaahan -- näin meidän kesken -- tehän olette
kirjallinen henkilö, eikö niin? Kirjoittelette vähän, vai kuinka?
Tahdotteko ansaita viitosen -- mukavalla tavalla?"
"Se olisi hyvin hauskaa", vastasi Lauriston.
"Minulla on ystävä", jatkoi Melky, "jalokivien tukkukauppias
Shoreditch-tien varrella, ja hän haluaa julkaista luettelon. Hänellä
ei ole laisinkaan kirjallisia lahjoja, nähkääs. Hän suorittaisi
viitosen -- käteisesti -- jos joku kirjaileva henkilö vain pikkuisen
tasoittelisi sitä hänelle jotenkin. Hyväinen aika! Eihän siinä olisi
teille työtä muuta kuin yhdeksi päiväksi! Mitä arvelette siitä?"
"En minä suinkaan vastusta viiden punnan ansaitsemista tuolla tavalla",
vastasi Lauriston.
"Hyvä on", virkkoi Melky. "Siinä tapauksessa vien teidät jonakin
päivänä ensi viikolla hänen luokseen -- hän on siihen asti matkalla.
Ja te maksatte minulle kymmenen prosentin koron tuosta pikku puuhasta,
eikö niin, herra? Liikeasiathan ovat liikeasioita."
"Aivan niin", myönsi Lauriston. "Kauppahan se on."
Melky nyökkäsi ja kävi käsiksi paistiinsa, ja Lauriston lähti pois.
Pöydän ääressä istuva lihava nainen hymyili hänelle ojentaessaan
hänelle rahaa takaisin.
"Toivottavasti tulette taas toisen kerran, sir", hän virkkoi.
Lauriston meni takaisin huoneeseensa tuntien, että maailma oli
muuttunut. Hän oli maksanut velkansa emännälle, hänellä oli hopea- ja
kuparirahoja taskussaan ja mahdollisuus ansaita viisi puntaa tulevalla
viikolla - sitä paitsi hän odotti joka postissa maksuosoitusta kahdesta
kertomuksestaan. Ja jos John Purdie antaisi hänelle pyydetyn lainan,
voisi hän käyttää kokonaisen kuukauden lopettaakseen novellinsa --
ja sitten ehkä tulisi hänen osakseen mainetta ja rikkautta. Ruma
marraskuun ilta haihtui olemattomiin ja sijalle tuli toivehikkaita
haaveita.
Mutta viikon lopulla Lauristonin toiveet alkoivat laskea nollaan
asti. Ei yhtäkään kirjettä ollut saapunut -- ei John Purdielta
eikä kustantajalta. Sunnuntaiaamuna hänellä oli jäljellä viimeinen
puolikruununen. Sinä päivänä hän käytti rahojaan hyvin varovasti, mutta
maksettuaan yksinkertaisen päivällisensä eräässä halvassa kahvilassa
hän ei omistanut enempää kuin yhden shillingin. Hän lähti sinä
iltapäivänä kävelemään Kensingtonin puutarhaan tuumiskellen itsekseen,
mitä olisi paras tehdä. Hänen seisoessaan siinä keinotekoisen lammikon
rannalla katselemassa vesilintujen puuhia tervehti joku häntä, ja hän
huomasi kääntyessään panttitoimiston sievän tytön seisovan vieressään
ja hymyilevän hänelle ujosti.