Paddingtonin väkirikkaan piirin eteläkolkassa, suunnikkaassa, jota
rajoittavat etelässä Oxfordin ja Cambridgen pengermät, pohjoisessa
Praed-katu, idässä Edgware-tie ja lännessä Spring-katu, on joukko
pikku katuja, joiden likaisenharmaa ja synkkä ulkonäkö on jyrkkänä
vastakohtana aivan lähellä olevain Sussex-aukion ja Lancaster-portin
vaateliaalle ja rakennustaiteelliselle komeudelle. Näillä kaduilla
tarkastelija huomaa aina ne masentavan köyhyyden todisteet, jotka ovat
silmäänpistävämmät Lontoossa kuin missään muussa Englannin kaupungissa.
Talot ovat aivan sen näköisiä kuin ei niissä koskaan kuuluisi
naurua. Missä akkunavarjostimet eivät ole rikkinäiset, siellä ne
ovat likaiset. Ihmiset, jotka tulevat esiin asunnoistaan, ovat
huolestuneen ja alakuloisen näköiset. Niiden katujen varsilla ei juuri
sijaitse muunlaisia liikkeitä kuin kehnoja ruokamyymälöitä; katujen
kulmauksissa olevilta kapakoilta puuttuu vetovoima ja itseluottamus
kokonaan. Kuka tahansa joutuukin näille kaduille, huomaa niiden kurjan
viheliäisyyden ilmaisevan itsensä. Hän pakenee sieltä alakuloisena
aprikoiden itsekseen keitä ihmisiä asuu noissa harmaissa ja elottomissa
hökkeleissä, mitä he tekevät, mitä he ajattelevat ja millaiselta elämä
heistä tuntuu. Yksinpä varpusetkin, jotka tappelevat räystäskouruissa
pois heitetyistä sisälmyksistä, ovat hiljaisempia kuin Lontoon varpuset
ylimalkaan. Mitä portailla istuskeleviin lapsiin tulee, ovat he sen
näköisiä kuin olisivat vieressä olevain Kensingtonin puutarhain
puiden kukat ja auringonpaiste niin kaukana kuin Gobin erämaa. Tässä
kaupunginosassa eletään suorastaan aivan kuin seisovassa umpivedessä,
jota ei mikään eikä kukaan voi saada liikkumaan.
Eräänä marraskuun iltapäivänä seisoi nuori mies katsellen
ullakkohuoneen ikkunasta ulos eräässä vähän kunnollisemman näköisessä
talossa, joka sijaitsi jonkin verran toisia katuja paremman kadun
varrella. Kello oli silloin viisi, ja alkoi tulla pimeä. Pitkin päivää
oli hiljainen, hellittämätön sade painanut noen alas synkistä pilvistä
jo ennestäänkin likaisille katoille. Näköala, jota tämä nuori mies
katseli, oli synkkä ja kurja, mutta ei niin synkkä tai kurja kuin se
tilanne, jossa hän itse par'aikaa oli. Hänen alapuolellaan oleva kurja
katu ei ollut sen tyhjempi iloisuudesta kuin hänen taskunsa olivat
tyhjät rahasta ja hänen vatsansa ruuasta. Hän oli käyttänyt viimeisen
penninsä edellisenä päivänä. Hänen loppukolikkonsa olivat menneet
pieneen ruuankipeneeseen ja pisaraiseen palan painiketta. Sen koommin
hän ei ollut syönyt mitään. Nyt hän oli aivan pyörtymäisillään nälästä
-- ja hänen tuskiensa lisäksi joku vielä laittoi sillipalleroita
alakerroksessa. Paistinpannusta tuleva haju teki hänet melkein
saaliinhimoiseksi.
Sitten hän kääntyi äkkiä poispäin akkunasta ja alkoi katsella pientä
huonettaan. Se oli köyhän näköinen ja kehnoilla huonekaluilla
sisustettu -- jonkinlainen, tosin ei kovinkaan häikäisevä puhtaus
ainoana suosituksenaan. Siellä oli vuode ja pesuteline ja pari tuolia
-- muutamilla shillingeillä olisi voinut ostaa ne kaikki joltakin
käytettyjen tavarain kauppiaalta. Yhdessä nurkassa oli huoneen
asukkaan matka-arkku -- hänen koko maallinen omaisuutensa oli siinä
muutamia kirjoja lukuun ottamatta, jotka oli huolellisesti järjestetty
takanreunukselle, sekä joitakin pikkupöydällä olevia kirjoitustarpeita.
Teräväsilmäinen henkilö, joka olisi vilkaissut kirjoihin ja
kirjoitustarpeisiin sekä imupaperialustan päällä hajallaan oleviin
käsikirjoitusarkkeihin, olisi nopeasti huomannut, että tässä oli taas,
kysymyksessä vanha tarina kirjallisesta yrittelijästä, joka sai heti
uransa alussa katkerasta kokemuksesta huomata, että kaikkien ammattien
joukossa on kirjallinen epävakaisin.
Silloin kuului ovelle puolittain epäröivä koputus, ja heti sen jälkeen
astui sisään nainen -- sellainen nainen, joita nähdään noilla kaduilla
joukottain -- pitkähkö, laihanpuoleinen nainen, ennen aikojaan
vanhentunut, alituisesti kiusaantuneen ja huolestuneen näköinen, joka
hetki aivan kuin onnettomuutta odottaen. Hänen kasvonsa olivat nyt
peräti huolestuneen näköiset hänen vilkaistessaan asukkaaseensa, jonka
kauniit kasvot punastuivat kovasti hämmennyksestä. Hän tiesi aivan
hyvin, mitä tuo nainen tahtoi -- ja hän tiesi olevansa kykenemätön
tyydyttämään hänen vaatimuksiaan.
"Herra Lauriston", virkkoi nainen melkein kuiskaten, "koska luulette
voivanne toimittaa minulle jonkin verran rahaa? Nyt on, nähkääs, jo
kuusi viikkoa mennyt näin, ja minä olen niin ahtaalla siitä, kun on
vuokranmaksukin ja korot --"
Andrew Lauriston pudisti päätään -- ei kieltoa ilmaistakseen, vaan
pelkästä neuvottomuudesta.
"Rouva Flitwick", hän sanoi, "annan teille rahanne samalla hetkellä,
jolloin vain saan rahaa käsiini! Kerroinhan teille äskettäin myyneeni
kaksi kertomusta -- niin, pyysin saada niistä maksun heti, ja
maksuosoitus voi olla täällä missä postissa tahansa. Ja minä odotan
toistakin maksuosoitusta -- ihmeellistä, etteivät ne jo ole kumpikin
saapuneet. Samalla hetkellä, jolloin ne saapuvat, järjestän meidän
asiamme. Tarvitsen rahaa itsekin -- yhtä kipeästi kuin te!"
"Sen tiedän, herra Lauriston", myönsi rouva Flitwick. "Enkä minä
kiusaisi teitä, jollen olisi itse kovassa ahdingossa. Mutta
talonomistaja on kimpussani -- hän tahtoo rahaa tänä iltana. Ja --
suokaa anteeksi, että mainitsen siitä -- mutta miksi ette hanki
käsiinne vähän puhdasta rahaa maksuosoituksia odottaessanne, herra
Lauriston?"
Lauriston vilkaisi emäntäänsä hämmästyneen ja kysyvän näköisenä.
"Ja kuinka minä hankkisin sitä?" hän sanoi.
"Teillä on oikein hyvä kultakello, herra Lauriston", vastasi rouva
Flitwick. "Mikä panttilainaaja hyvänsä -- ja niitä on varmasti paljon
-- lainaa teille muutamia puntia sitä vastaan. Ehkä ette ole koskaan
ennen joutunut käymään panttilainaajan luona? Ette? -- No niin, en
minäkään ollut entiseen aikaan, mutta sitten minun täytyi, tahdoin tai
en, kun aloin ottaa vuokralaisia huoneisiini, ja jos minulla olisi niin
hyvä kello kuin teillä, en suinkaan rupeaisi olemaan rahattomana! Jos
teille on rahaa tulossa, voitte varmasti saada tavaranne takaisin -- ja
minä olisin kiitollinen vähästäkin, vaikkapa parista punnasta, herra
Lauriston. Talonisäntä on kovana --"
Lauriston kääntyi ja otti hattunsa.
"Hyvä on, rouva Flitwick", hän virkkoi tyynesti, "minä koetan parhaani.
En osannut ajatellakaan sitä keinoa ennen."
Kun emäntä oli lähtenyt pois sulkien oven takanaan, Lauriston veti
kellon taskustaan ja katseli sitä -- se oli vanhanaikuinen hyvä
kultakello, joka oli kuulunut hänen isälleen. Epäilemättä joku
panttilainaaja antaisi rahaa sitä vastaan. Mutta tähän asti ei hänen
ollut tarvinnut koskaan ajatella panttilainaajia. Hän oli tullut
Lontooseen melkein kaksi vuotta sitten aikoen ansaita kynällään nimen,
mainetta ja omaisuuden. Hänellä oli tullessaan ollut jonkin verran
rahoja. Ne olivat huvenneet tasaisesti, ja niitä oli ollut vaikeampi
korvata uusilla kuin hän oli arvioinut. Ja siinä hän nyt lopuksi
oli tuossa halvassa huoneessa pennittömänä, eikä hänen kahdesta
hyväksytystä kertomuksestaan ollut tullut maksuosoitusta. Ei myöskään
ollut saapunut lainaa, jota hänen oli ollut kovin vastoin tahtoaan
pakko pyytää ainoalta mahdolliselta mieheltä -- eräältä vanhalta,
Skotlannissa asuvalta koulutoverilta. Hän oli monta kertaa odottanut
kuulevansa kirjeenkantajan koputuksen ja toivonut siten saavansa
huojennusta neljäksi pitkäksi päiväksi -- eikä ainoaakaan kirjettä
ollut tullut, ja hän oli aivan epätoivoissaan ja synkkämielinen. Mutta
-- olihan kello olemassa!
Hän lähti pian ulos ja kohtasi kaasulampun heikosti valaisemilla
portailla vuokralaistoverinsa -- nuoren juutalaisen, jonka hän tunsi
Melchior Rubinsteinin nimellä ja joka asui aivan hänen huoneensa seinän
takana. Hän oli hiljainen, säyseä pikku mies, jonka kanssa Lauriston
toisinaan vaihtoi sanan pari -- ja se seikka, että hän käytti upeasti
sormuksia sormessaan, suurta neulaa kaulanauhassaan ja painavia
kellonvitjoja, jotka joko olivat oikeaa kultaa tai erittäin hyvästi
jäljitellyt, sai Lauristonin ajattelemaan, että häneltä voisi saada
jonkin neuvon. Hän pysähdytti Rubinsteinin ujon näköisenä ja kömpelösti
punastuen.
"Kuulkaahan", hän virkkoi, "minä -- asianlaita on niin, että minä olen
nyt jonkin verran ahdingossa -- tilapäisesti, nähkääs -- ja haluaisin
lainata jonkin verran rahaa kelloani vastaan. Voisitteko sanoa minulle,
missä on kunnollinen panttilainaaja?"
Melky -- jokainen talossa tunsi hänet tuolla nimellä hänen
vaateliaamman varsinaisen nimensä asemesta -- väänsi kaasuliekin
voimakkaammaksi ja ojensi sitten hoikan, pitkäsormisen kätensä.
"Näyttäkäähän kelloa", hän sanoi lyhyesti hiljaisella ja sopottavalla
äänellä. "Minä tunnen kellot jokseenkin, herra."
Lauriston ojensi kellon hänelle ja katseli Melkyä uteliaasti tämän
tarkastellessa sitä sisä- ja ulkopuolelta hyvin asiaa ymmärtävän
ammattimiehen tavalla. Äkkiä Melky loi katseensa häneen. "Ettekö
haluaisi myydä tätä kelloanne, herra Lauriston?" hän kysyi melkein
mairitellen.
"Annan teille kolme puntaa siitä käteisesti."
"Kiitoksia -- mutta minä en möisi sitä mistään hinnasta", vastasi
Lauriston.
"Sanokaamme sitten neljää puntaa", ehdotti Melky itsepäisesti. "Kas
niin, näin ystäväin kesken annan teille neljä ja kymmenen. Raha
kouraan, huomatkaa!"
"Ei", sanoi Lauriston. "Se kuului minun isälleni. Minä en halua myydä
-- tahdon vain lainata."
Melky työnsi kellon jälleen sen omistajan käteen.
"Menkää Praed-kadulle, herra", hän virkkoi aivan kuin käytännöllinen
liikemies ainakin. "Siellä näette myymälän, jonka oven yläpuolella
on nimi Daniel Multenius. Hän on minun sukulaiseni -- hän tekee mitä
haluatte. Mainitkaa minun nimeni, olkaa hyvä. Hän kohtelee teitä
rehellisesti. Ja jos haluatte myydä, niin älkää unohtako minua."
Lauriston naurahti ja lähti alas portaita ja ulos rumaan iltailmaan.
Oli vain muutaman askeleen matka Praed-kadulle, ja viiden minuutin
kuluttua Melkystä erottuaan hän seisoi katselemassa Daniel Multeniuksen
akkunaan. Hän muisti nyt usein nähneensä sen, vaikka ei ollutkaan
huomannut sen yläpuolella olevaa kummallista nimeä. Akkunassa näkyi
monenlaisia omituisia esineitä rautaristien takana timanteista ja
helmistä vanhaan norsunluuhun ja kaikenlaiseen korukamaan asti.
Harvinaisuuksien keräilijä olisi voinut pysähtyä tuon akkunan eteen
puoleksi tunniksi -- mutta Lauriston vilkaisi siihen vain pikaisesti,
ennenkuin riensi pimeää sivukäytävää myöten ovelle, jonka yläpuolella
heikosti valaistussa nimikilvessä näkyi: panttitoimisto.
Hän työnsi oven auki ja huomasi seisovansa muutamien pienten komeroiden
edessä, joihin juuri sopi yksi henkilö. Ne olivat kaikki tyhjät tällä
hetkellä. Hän meni sisälle yhteen ja, kun ei nähnyt ketään, koputti
hiljaa myymäläpöytään. Hän odotti näkevänsä jonkin vanhan juutalaisen
ilmestyvän -- mutta sen sijaan kuului kevyitä askelia jostakin myymälän
loukosta, ja Lauriston huomasi seisovansa hämmästyneenä tuijottamassa
nuorta ja erinomaisen kaunista tyttöä, jolla oli kädessään jonkinlainen
koruompelu ja joka katseli häntä sen ylitse suurilla, mustilla
silmillä. Hetkisen aikaa nämä molemmat tuijottivat toisiaan ääneti.
"Kas niin", virkkoi tyttö vihdoin. "Mitä voin tehdä hyväksenne?"
Lauriston sai takaisin puhekykynsä.
"Niin -- onko herra Multenius sisällä?" hän kysyi. "Minä -- asianlaita
on niin, että tahtoisin tavata häntä."
"Herra Multenius on ulkona", vastasi tyttö. "Mutta minä olen täällä
hänen sijaisenaan, jos kysymyksessä on liikeasia."
Hän tarkasteli rauhallisesti Lauristonia ja huomasi tämän
terveenväristen kasvojen voimakkaasti punastuvan.
"Minä hoidan isoisän liikettä hänen ollessaan ulkona", jatkoi tyttö.
"Haluatteko lainata rahaa?"
Lauriston veti kellon taskustaan yhä punastellen ja ojensi sen tytölle.
"Arvasitte oikein", hän vastasi. "Tahtoisin lainata rahaa tätä vastaan.
Eräs tuttavani -- asuintoverini -- herra Melky Rubinstein -- sanoi
minun voivan saada täältä lainan. Tämä on todella hyvä kello, niin kuin
näette."
Tyttö vilkaisi asiakkaaseensa, ja hänen katseensa ilmaisi, että hän oli
nopeasti ja melkein leikillisesti tajunnut Lauristonin kokemattomuuden.
Sitten hän otti kellon jokseenkin välinpitämättömästi.
"Melky siis lähetti teidät tänne", hän sanoi hymyillen. "Vai niin!"
Hän tarkasti kelloa ja naksautti kuoren auki. Sitten hän katsahti
Lauristoniin. "Paljonko haluatte tätä vastaan?" hän kysyi.