Herra Bellaguet nautti viimeiseen hetkeensä saakka sitä arvonantoa,
joka on onnistuneen epärehellisyyden palkintona. Kiitolliset sukulaiset
toimittivat hänelle juhlalliset hautajaiset. Finanssimiehet kantoivat
surusauvaa. Ruumisvaunujen jäljessä kantoi seremoniamestari tyynyllä
kunniamerkkejä, ristejä, nauhoja, mitaleja ja tähtiä.
Saaton kulkiessa ohi tekivät naiset ristinmerkkejä, kansanmiehet
paljastivat päänsä ja mutisivat sanoja sellaisia kuin veijari,
hirtehinen ja vanha heittiö siten yhdistäen toisiinsa kuolemaan
kohdistuvan kunnioituksen ja oikeamielisyyden tunteen.
Saatuaan vainajan omaisuuden haltuunsa perilliset panivat toimeen
talossa erinäisiä muutoksia, ja äitini sai aikaan, että meidän
huoneistomme korjattiin ja uudistettiin. Paremman järjestelyn nojalla
ja poistamalla pimeitä komeroita ja seinäkaappeja saatiin huone
lisää, ja siitä tuli minun huoneeni. Siihen saakka olin nukkunut
joko salin viereisessä komerossa, joka oli niin ahdas, ettei ovea
voitu sulkea yöksi, tai vaatekomerossa, joka oli täynnä huonekaluja,
ja työskennellessäni oli tyyssijani ruokasalin pöydän ääressä.
Justine keskeytti alinomaa töitäni kattaessaan pöytää, ja vatien,
lautasten, veisten ja haarukkain sijoittaminen kirjain, vihkojen ja
mustepullojen tilalle ei tapahtunut milloinkaan häiriöittä. Saatuani
oman huoneen en enää itseäni tuntenut. Äskeisestä lapsesta oli tullut
nuori mies. Ajatukseni ja makuni olivat muovautuneet silmänräpäyksessä.
Minulla oli oma elämäntapani, oma olemassaoloni.
Huoneestani avautuva näköala ei ollut kaunis eikä avara; se oli
talouspihan puolella. Seinäpapereissa nähtiin sinisiä kukkavihkoja
kermanvärisellä pohjalla. Kalustona oli vuode, kaksi tuolia ja pöytä.
Rautasänkyä kannattaa kuvailla tarkemmin. Se oli maalattu värillä,
jonka valintaa ei voinut käsittää, ellei havainnut, että sen piti
jäljitellä palisanderipuuta. Tässä sängyssä, joka oli joka kohdassaan
koristeltu renessanssityyliin sellaisena kuin se ilmeni Louis-Philippen
aikana, oli huomattavaa varsinkin etuosaan kiinnitetty helmikoristeinen
pyörökuva, josta urkeni kauniin otsarivan kaunistama naisenpää.
Sängynpäitä koristivat lehvistössä pyrähtelevät lintuset. Huomattava
on, että päät, linnut ja lehvät olivat valurautaa ja jäljittelivät
sinipunervaa puuta. Kuinka äiti-rukkani oli tullut ostaneeksi sellaisen
esineen, on minulle julma salaisuus, jota en rohkene selvitellä.
Vuoteen jalkopäähän levitetty pieni matto tarjosi nähtäviksi pieniä,
koiran kanssa leikkiviä lapsia. Seinällä riippui akvarelleja, jotka
esittivät kansallispukuisia sveitsiläisneitoja. Kalustoon kuului vielä
hylly, jossa säilytin kirjojani, pähkinäpuinen kaappi ja pieni Ludvig
XVI:n tyyliin rakennettu ruusupuinen pöytä, jonka olisin mielelläni
vaihtanut kummisetäni suureen mahonkiseen kirjoituspöytään, koska se
olisi mielestäni hankkinut minulle suurempaa arvonantoa.
Saatuani oman huoneen sain samalla heti oman sisäisen elämän. Minä
kykenin miettimään ja keräytymään. En pitänyt huonettani kauniina enkä
hetkeäkään ajatellut, että sen piti olla kaunis; en myöskään pitänyt
sitä rumana, vaan ainoalaatuisena, verrattomana. Se erotti minut
kaikkeudesta, ja minä löysin sieltä jälleen kaikkeuden.
Siellä minun henkeni muotoutui, avartui ja alkoi saada haamuja
asujaimikseen. Sinä vähäinen lapsen-huone, sinun neljän seinäsi
sisäpuolella alkoivat minua ahdistaa tieteen värikkäät varjot,
harhakuvat, jotka salasivat minulta luontoa ja kasaantuivat yhä
valtavammaksi röykkiöksi välillemme, mitä enemmän pyrin sitä löytämään;
sinun neljän ahtaan sinikukkaisen seinäsi sisäpuolella ilmaantuivat
näkyviini, aluksi epämääräisinä ja etäisinä, rakkauden ja kauneuden
hirmuiset valhekuvat.