Uusi lukuvuosi oli alkamassa. Kun olin nauttinut joitakin aikoja
opetusta Saint-Josephin koulussa, jossa tavailin latinan alkeiskirjaa
varpusten tirskunan säestämänä, pääsin tänä vuonna ulko-oppilaaksi
lukioon.
Lukiolaiseksi päästyäni tunsin tämän kunnian herättävän mielessäni
jonkinlaista levottomuutta ja pelkäsin sen käyvän rasittavaksi. Minua
ei ollenkaan haluttanut loistaa musteen tahrimilla penkeillä, sillä
en tuntenut minkäänlaista kunnianhimoa kymmenen vuoden iällä. Minulla
ei muuten ollut toivoakaan päästä sitä kokemaan. Alkeiskoulussa
olin herättänyt huomiota varsinkin alinomaisen hämmästyneen ilmeeni
nojalla, jota — väärin tai oikein — ei pidetä erikoisen älykkyyden
merkkinä ja jonka vuoksi minut tuomittiin hieman yksinkertaiseksi,
mikä oli epäoikeutettu tuomio. Minä olin yhtä älykäs kuin useimmat
toverini, mutta toisella tavalla. Heidän älynsä palveli heitä
elämän jokapäiväisissä olosuhteissa. Minun älyni tuli avukseni
ainoastaan harvinaisimmissa ja odottamattomimmissa tapauksissa. Se
ilmeni äkkiarvaamatta pitkillä kävelyretkillä tai jotakin erikoista
lukiessani. Minä olin tyytynyt siihen ajatukseen, etten ollut etevä
oppilas, ja pyrin heti lukioon tultuani keksimään jotakin sellaista,
mikä uudessa olotilassani voisi tarjota minulle jonkinlaista huvia
suuntaamalla ajatuksiani pois itsestäni. Sellainen oli luonnonlaatuni,
ja minä en ole milloinkaan muuksi muuttunut. Olen aina osannut kääntää
ajatuksiani pois itsestäni; siinä on ollut koko elämän-taiteeni.
Pienenä ja suurena, nuorena ja vanhana olen aina elänyt mahdollisimman
loitolla itsestäni ja murheellisen todellisuuden ulkopuolella. Tuona
ensimmäisenä koulupäivänä minä tunsin sitäkin kiihkeämpää halua
päästä karttamaan ympäröiviä olosuhteita, koska ne näyttivät minusta
erikoisen viehätyksettömiltä. Lukio oli ruma, likainen, pahanhajuinen,
toverini olivat raakamaisia ja opettajat juroja. Opettajamme silmäili
meitä ilottomasti ja kalseasti; hän ei ollut kyllin hieno eikä kyllin
kehno teeskennelläkseen kiintymyksen tyhjiä ulkonaisia ilmauksia.
Hän ei pitänyt meille minkäänlaista puhetta, katselihan vain meitä
hetkisen, käski meitä mainitsemaan nimemme ja kirjoitti ne, sitä mukaa
kuin ne lausuimme, pulpetilla lepäävään suureen kirjaan. Hän oli
mielestäni vanha ja konemainen. Hän ei varmaankaan ollut niin vanha
kuin minusta näytti. Kerättyään nimemme hän hetkisen märehti niitä
mitään virkkamatta, perehtyäkseen niihin. Ja luulenpa hänen muistaneen
heti ne kaikki. Kokemus oli hänelle opettanut, että opettaja vallitsee
oppilaitaan ainoastaan mikäli vallitsee heidän nimiään ja kasvojaan.
— Minä mainitsen teille ne kirjat, jotka teidän tulee hankkia
mahdollisimman pian, virkkoi hän sitten.
Hän luetteli hitaalla ja yksitoikkoisella äänellä epämiellyttäviä
sanakirjojen ja alkeiskirjojen nimiä (eikö niitä olisi voinut nimetä
miellyttävämmin aivan nuorille lapsille?), Phaedruksen tarinat,
aritmetiikan oppikirjan, maantieteen oppikirjan, _Selectae e profanis_
ja mitä kaikkea lieneekään maininnut. Hänen luettelonsa päätti tämä
minulle uusi maininta: _Esther ja Athalie_.
Minä näin heti edessäni, ihanassa hämäryydessä, kaksi viehättävää
naishenkilöä, jotka olivat puetut kuin jumalankuvat, pitivät kättään
toistensa vyötäisillä ja lausuivat toisilleen sanoja, joita en kuullut,
mutta jotka arvasin liikuttaviksi ja kauniiksi. Kateederi ja opettaja,
musta taulu ja harmaat seinät olivat hävinneet. He kulkivat hitaasti
kapeata polkua vainioiden keskitse, joissa hohtelivat sinikaunokit ja
peltounikot, ja heidän nimensä helisivät korvissani: Esther ja Athalie.
Minä tiesin jo, että Esther oli vanhempi. Hän oli hyvä. Athalie oli
pienempi, ja hänen palmikkonsa, mikäli voin erottaa, olivat vaaleat. He
asuivat maaseudulla. Minä aavistin kylän, mökkejä, joiden savupiipuista
nousi savu, paimenen, karkeloivia kyläläisiä; mutta kaikki tuon
maalauksen piirteet jäivät epämääräisiksi, ja minä himoitsin päästä
tutustumaan Estherin ja Athalien seikkailuihin. Opettaja herätti minut
haaveistani mainitsemalla nimeni.
— Nukutteko? Kuussako olette? Kas niin, olkaa tarkkaavainen ja
kirjoittakaa!
Opettaja saneli meille, mitä oli huomiseksi tehtävä ja opittava:
latinan kirjoitusharjoitus ja eräs La Fontainen satu.
Kotiin palattuani annoin isälle luettelon kirjoista, jotka oli
hankittava mahdollisimman pian. Isä silmäili tyynesti luetteloa ja
sanoi, että minun oli kysyttävä kirjoja lukion taloudenhoitajalta.
— Sillä tavoin, sanoi hän, saat jokaisen kirjan sinä painoksena, jonka
opettajasi on omaksunut ja joka on useimmilla tovereillasi; sama teksti
ja samat muistutukset. Niin menettelet viisaimmin.
Hän ojensi luettelon minulle takaisin.
— Mutta entä _Esther ja Athalie_? kysyin minä.
— Taloudenhoitaja antaa sinulle _Estherin ja Athalien_ kirjojen
keralla, poikaseni.
Minä tunsin itseni pettyneeksi. Olisin tahtonut heti saada Esther ja
Athalien. Toivoin siitä itselleni suurta iloa. Kiersin pöytää, jonka
luona isä istui kirjoittaen.
— _Esther ja Athalie_, isä?...
— Älä nahjustele; mene töihisi ja jätä minut rauhaan!
Minä suoritin latinan kirjoitusharjoituksen istuen kantapääni varassa,
tyylittömästi ja huonosti.
Päivällisen aikana äitini kyseli yhtä ja toista opettajistani,
tovereistani ja opittavistani.
Minä vastasin, että opettajani oli vanha ja likasiivoinen, niisti
nenäänsä kuin torvea törähdyttäen ja käyttäytyi aina ankarasti,
toisinaan väärämielisestikin. Tovereitani minä ylistin toisia
ylenpalttisesti, toisia taas moitin aivan määrättömästi. Minussa ei
ollut vivahdusten tajua, ja minä en ollut vielä tyytynyt tunnustamaan
ihmisten ja olioiden universaalista keskinkertaisuutta.
Minä kysyin yhtäkkiä äidiltäni:
— _Esther ja Athalie_, se on soma, eikö totta?
— Epäilemättä, lapsukaiseni, mutta ne ovat kaksi eri näytelmää.
Minä kuuntelin sanoja niin typerin ilmein, että erinomainen äitini
katsoi tarpeelliseksi selittää asiaa erittäin helppotajuisesti.
— Kaksi näytelmäkappaletta, lapseni, kaksi murhenäytelmää. _Esther_ on
toinen näytelmä, _Athalie_ toinen.
Silloin minä vastasin vakavasti, tyynesti ja päättävästi:
— Ei.
Hämmästynyt äitini kysyi minulta, kuinka voin väittää vastaan niin
järjettömästi ja epäkohteliaasti.
Minä toistin kieltosanani, sanoin, ettei ollut kysymyksessä kaksi
näytelmää. Väitin, että _Esther ja Athalie_ oli yksi ainoa kertomus, ja
sanoin tietäväni, että Esther oli paimentyttö.
— Siinä tapauksessa on puheena _Esther ja Athalie_, jota minä en tunne,
sanoi äiti. Voithan näyttää minulle kirjan, josta olet sen kertomuksen
lukenut.
Minä olin muutaman silmänräpäyksen ajan vaiti ja synkkänä, ja lausuin
sitten jälleen, sielu katkeruuden ja alakuloisuuden hämmentämänä:
— Saat uskoa, ettei _Esther ja Athalie_ ole kaksi näytelmää.
Äitini yritti saada minua vakuutetuksi, mutta isä kehoitti häntä
kiihkeästi jättämään minut julkeuteni ja typeryyteni valtaan.
— Hän on idiootti, lisäsi isä.
Äiti huokasi. Minä näin ja näen vieläkin, kuinka hänen povensa
kohoili mustien silkkiliivien alla, joiden yläreunassa oli pieni
solmunmuotoinen kultainen solki vipajavine tupsuineen.
Seuraavana päivänä, kahdeksan aikaan, Justine vei minut lukioon.
Minulla oli hieman syytä olla huolissani. Latinan harjoitukseni ei
minua tyydyttänyt, vaan tuntui sellaiselta, ettei kukaan voinut
olla siihen tyytyväinen. Jo sen ulkoasu ilmaisi epätäydellistä ja
virheellistä työtä. Käsiala, joka oli aluksi verrattain huolellista ja
pientä, huonontui ja muuttui nopeasti ja oli viimeisillä riveillä ihan
muodotonta. Mutta minä työnsin tuon huolen sieluni pimentoihin; hukutin
sen. Kymmenen vuoden iällä olin jo viisas ainakin eräässä kohden:
käsitin, ettei pidä mitenkään valittaa sitä, mikä on auttamatonta,
ettei korjaamattomassa onnettomuudessa pidä etsiskellä korjausta,
kuten sanoo Malherbe, ja että jonkin virheen katuminen merkitsee
pahan tekemistä vieläkin pahemmaksi. Ihmisen tulee antaa paljon
anteeksi itselleen tottuakseen antamaan paljon anteeksi toisille.
Minä annoin itselleni anteeksi kirjoitusharjoitukseni. Kulkiessani
maustekauppiaan myymälän ohi näin säilykehedelmiä, jotka kiiltelivät
rasioissaan niinkuin jalokivet valkoisella sametilla sisustetussa
lippaassaan. Kirsikat olivat rubiineja, enkelijuuret smaragdeja,
luumut isoja topaaseja, ja koska näkö on se aisti, joka tuo minulle
voimakkaimpia ja syvimpiä vaikutelmia, jouduin kiusaukseen ja valitin,
etteivät varani sallineet minun ostaa erästä noista rasioista. Mutta
minulla ei ollut riittävästi rahoja. Kaikkein pienimmät maksoivat
frangin ja viisikolmatta sentiimiä. Menneiden asioiden pahoittelu ei
ole milloinkaan minua vallinnut; tulevaisten kaipaus sitävastoin on
ohjannut koko elämääni. Voin sanoa olemassaoloni olleen yhtä ainoata
pitkää kaipausta. Minä rakastan kaipausta, rakastan kaipauksen iloja
ja murheita. Voimakas kaipaus on melkein omistamista. Mitä sanonkaan!
Onhan se omistamista, joka ei tiedä kyltymisestä eikä kyllästymisestä.
Mutta tiedänkö aivan varmaan tunnustaneeni tällaista kaipauksen
filosofiaa, ja oliko se ajatuksissani täysin valmiina? En rohkenisi
sitä todistaakseni ojentaa kättäni liekkeihin. En myöskään vanno,
ettei kaipauksen poltto ole paljoa myöhemmin ollut kyllin tuima
aiheuttaakseen minulle tuskaa. Onnellinen asia, ellen olisi milloinkaan
kaivannut muuta kuin säilykehedelmiä rasioineen!
Justinen ja minun kesken vallitsi erittäin tuttavallinen suhde. Minä
olin hellä, hän oli vilkas; minä rakastin häntä tuntematta saavani
vastarakkautta, mikä seikka, se tunnustettakoon, ei ollut ollenkaan
luonteeni mukainen.
Tuona aamuna me marssimme kohti koulua pidellen kumpikin puoleltamme
koululaukkuni hihnoista ja nykien niin, että olimme vaarassa kaatua;
mutta niin ei kumminkaan käynyt, me olimme vankat. Minä kerroin
tavallisesti Justinelle kaikki, mitä opettajani olivat päivän mittaan
sanoneet minulle kiusallista tai loukkaavaakin. Minä kyselin häneltä
vaikeita asioita samoinkuin minulta itseltäni oli kyselty. Hän ei
vastannut mitään tai vastasi huonosti, ja minä sanoin hänelle niinkuin
oli itselleni sanottu: Sinä olet aasi. Saat huonon arvosanan. Etkö
häpee laiskuuttasi? Mainittuna aamuna kysyin häneltä, tunsiko hän
Esther ja Athalien.
— Herraseni, vastasi hän, Esther ja Athalie ovat kaksi nimeä.
— Tuosta vastauksesta ansaitset rangaistuksen, Justine.
— Kaksi nimeä, pieni herrani. Natalie on oman sisareni nimi.
— Varsin mahdollista, mutta sinä et ole lukenut kirjasta Estherin ja
Athalien tarinaa. Ei, sinä et ole lukenut. Niinpä kerron sen sinulle.
Minä kerroin.
— Esther oli maalaisnainen Jouyssa. Eräänä päivänä, kävellessään
maaseudulla, hän kohtasi pienen tytön, joka oli uupuneena pyörtynyt
tien viereen. Hän toivutti tytön, antoi hänelle leipää ja maitoa ja
kysyi hänen nimeänsä.
Minä jatkoin kertomustani aina lukion portille saakka varmasti uskoen,
että kertomukseni oli tosi ja että löytäisin samanlaisen tarinan
kirjastani. Kuinka olin johtunut sellaiseen vakaumukseen? En tiennyt.
Mutta uskoin varmaan olevani oikeassa.
Päivä ei ollut missään suhteessa muistettava. Kirjoitusharjoitukseeni
ei kiinnitetty huomiota, ja se hävisi pimeään niinkuin lukemattomat
inhimilliset teot, jotka painuvat unhon yöhön. Seuraavana päivänä
tunsin mieltäni kohottavan sankarillisen innostuksen, jonka esineenä
oli Binet. Binet oli pieni, laiha, hänen silmänsä olivat syvällä
kuopissaan, suu oli iso ja ääni vihlova. Hänellä oli saappaat,
pienet mustat kiiltonahkasaappaat, valkoisin pistein koristetut. Hän
häikäisi minut. Kaikkeus katosi silmistäni, näkyvissäni oli enää vain
Binet. Nyt en voi keksiä minkäänlaista aihetta tuohon innostukseeni,
lukuunottamatta saappaita, jotka palauttivat mieleen paljon mennyttä
kunniaa ja loistoa. Ja jos tuota väheksytte, ette kykene milloinkaan
ymmärtämään sanaakaan yleisestä historiasta. Eivätkö kreikkalaiset
ole ennen kaikkea kreikkalaisia kauniine säärivaruksineen? Seuraava
päivä oli keskiviikko ja lupapäivä. Taloudenhoitaja antoi meille
kirjat vasta torstaina. Hän vaati meitä kirjoittamaan kuitin, ja tuo
seikka herätti meissä melkoista kansalaistuntoa. Me hengittelimme
mielihyvin kirjojemme tuoksua; niistä lähti liiman ja paperin haju. Ne
olivat aivan tuoreita. Me kirjoitimme nimemme nimilehdelle. Muutamat
tulivat tahrineeksi musteella jonkin kieliopin tai sanakirjan laidan
ja huokailivat vahinkoansa. Ja kuitenkin oli laita niin, että näiden
kirjapahastemme kohtalona oli tahrautua pahemmin kuin Rue Saint-Pèresin
maustekauppiaan ikkuna talven lokaisena aikana. Mutta ensimmäinen
tahra se aina aiheuttaa epätoivoa; toiset tulevat itsestään. Jos
näitä harkintoja vähänkin jatkaa, johtuu kauas kieliopeista ja
sanakirjoista. Minä puolestani etsin heti kirjakääröstäni _Esther ja
Athalieta_. Minusta säälimättömältä tuntuvan kohtalon iskun nojalla
juuri tuo teos puuttui; taloudenhoitaja, jolta sitä tiedustelin, sanoi
minulle, että tulisin sen saamaan aikanaan ja ettei minulla ollut syytä
huolestumiseen.
Vasta kaksi viikkoa myöhemmin, pyhäinmiestenpäivänä, minä sain
_Estherin_ ja _Athalien_. Se oli pieni pahvikantinen ja siniselkäinen
kirja, jonka harmaaseen kansipaperiin oli painettu: Racine: _Esther_ ja
_Athalie_, Raamatun-aiheisia murhenäytelmiä, koulupainos. Tuo nimi ei
tuntunut minusta hyvääennustavalta. Minä avasin kirjan: se oli pahempi
kuin olin voinut pelätä. _Esther_ ja _Athalie_ olivat runomittaisia
teoksia. Kuten tiedämme, on kaikki runomittainen vaikeatajuista ja
ikävää. _Esther_ ja _Athalie_ olivat kaksi eri näytelmää ja molemmat
pelkkää runnoa. Pelkkiä juhlallisia säkeitä. Äitini oli ollut
armottomasti oikeassa. Esther siis ei ollutkaan maalaisnainen, Athalie
ei ollut pieni kerjäläistyttö, Esther ei ollut kohdannut Athalieta tien
vieressä. Minä olin siis nähnyt unta! Ihana uni! Kuinka alakuloinen
ja ikävystyttävä olikaan todellisuus sellaisen unennäön jälkeen! Minä
suljin kirjan ja päätin olla sitä milloinkaan enää avaamatta. Mutta
päätökseni ei kestänyt.
Sinä viehättävä ja suuri Racine, runoilijoista parhain ja rakkain,
sellainen oli ensimmäinen kohtauksemme! Nyt olet minun rakkauteni ja
riemuni, täysi tyydytykseni ja kallein hekumani. Vähitellen elämäni
varrella, kerätessäni kokemusta ihmisistä ja asioista, olen oppinut
sinua tuntemaan ja rakastamaan. Corneille on sinuun verrattuna vain
taitava deklamoitsija, ja enpä tiedä, onko itse Molièrekään yhtä tosi
kuin sinä, ylevä mestari, jossa asuu koko totuus ja koko kauneus!
Nuoruudessani, romanttisten barbaarien opetusten ja esimerkin
harhaan johtamana, en heti käsittänyt, että olit kaikkein syvin ja
kaikkein puhtain kaikista traagikoista; katseeni ei ollut kyllin
voimakas kestääkseen kirkkauttasi. En ole aina puhunut sinusta kyllin
ihastelevasti, en ole milloinkaan sanonut, että olet luonut kaikkein
tosimmat luonteet, mitä runoilija on milloinkaan ilmituonut; en ole
koskaan sanonut, että olit itse elämä ja itse luonto. Yksin sinä olet
tuonut näyttämölle todellisia naisia. Mitä ovatkaan Sophokleen ja
Shakespearen naiset verrattuina niihin, jotka sinä olet herättänyt
elämään? Nukkia! Vain sinun naisissasi ovat aistit ja se herkkä lämpö,
jota nimitämme sieluksi. Ainoastaan sinun naisesi rakastavat ja
kaipaavat; toiset puhuvat. En tahdo kuolla, ennenkuin olen laskenut
muutamia kirjoittamiani rivejä sinun muistomerkkisi juurelle, Jean
Racine, rakkauteni ja hartaan kunnioitukseni merkiksi. Ja ellei
minulla ole aikaa täyttää tätä pyhää velvollisuutta, olkoot nämä
viimeistelemättömät, mutta vilpittömät rivit minun testamenttinani.
En ole vielä kertonut, että ensimmäisen luokan opettaja antoi minun
jäljentää viisikymmentä kertaa lauseen 'Minä en ole 'oppinut läksyäni'
rangaistukseksi siitä, että olin kieltäytynyt painamasta muistiini
Estherin rukousta 'O mon souverain roi' (ranskankielen kauneimpia
säkeitä). Ensimmäisen luokan opettaja oli surkea maallikko. Sillä
tavalla ei runoilijan kunniaa kosteta. Nyt minä osaan Racinen ulkoa,
ja hän on minulle aina uusi. Toisin on laita sinun, sinä vanha Richou
(se oli opettajani nimi): minä inhoan muistoasi. Sinä häpäisit Racinen
säkeet ottamalla ne tahmeaan mustaan käteesi. Sinussa ei ollut
sopusoinnun vaistoa. Sinä ansaitsit Marsyaan kohtalon. Ja minä annan
itselleni tunnustuksen siitä, että kieltäydyin oppimasta Estheriä sinun
ollessasi opettajanani. Mutta te, Maria Favart, Sarah, Bartet, Weber,
olkaa siunatut siitä, että jumalaiset huulenne vuodattivat Estherin,
_Phèdren_ ja _lphigénien_ säkeitä kuin hunajaa ja ambrosiaa.