Tuhrittuani jo paljon paperia lapsuudenmuistojani kertoessani löydän
eräästä muistini sopukasta arvostelman, jonka äitini lausui ollessani
vielä pieni. Eräänä päivänä, kun hänen oli määrä viedä minut kävelylle,
hän mielestäni käytteli liian pitkän ajan pukeutumiseen. Ja kun
hän sitten vihdoin ilmaantui hymyilevänä ja koreana, loin häneen
synkän katseen (niin kerrotaan) ja selitin luopuvani suunnitellusta
kävelyretkestä, kaikista tämän maailman kävelyretkistä, iloista ja
hyvyyksistä tämän päivän jälkeen ja ikiajoiksi.
— Onpa tuo lapsi raju! huokasi äitini.
Tuo arvostelu ei näytä minusta oikeutetulta, vaikka nojautuukin
tosiasioihin. Totta on, että verratessani itseäni kilttiin ystävääni,
jonka jumalat muuttivat perhoseksi, havaitsin huomauttamatta, etten
ollut yhtä lempeä enkä tyyni kuin hän. Ja jotten salaisi mitään, sanon
vielä, että haluni, jotka olivat kiihkeämmät kuin useimmissa toisissa
lapsissa, taipuivat herkemmin välttämättömyyteen. Varhaisimmalta
iältäni asti vallitsi järki minua voimallisesti. Se merkitsee, että
olin merkillinen olento, sillä niin ei ole laita useimpien lajiini
kuuluvien yksilöiden. Ihmistä koskevista määritelmistä näyttää minusta
kaikkein kehuvimmalta se, jonka mukaan hän on järkevä eläin. En
ylistä itseäni liiallisesti, kun sanon saaneeni enemmän järkeä kuin
useimmat niistä kaltaisistani, joita olen läheltä nähnyt tai joiden
tarinan olen tuntenut. Järki asuu harvoin jokapäiväisissä mielissä
ja vielä paljon harvemmin suurissa hengissä. Minä puhun järjestä, ja
jos kysytte, kuinka tuon sanan ymmärrän, vastaan teille ymmärtäväni
sen aivan tavallisessa merkityksessä. Jos liittäisin siihen jonkin
metafyysillisen merkityksen, en sitä enää ymmärtäisi. Minä käsitän tuon
sanan niinkuin sen käsitti vanha Mélanie, joka 'ei lukeakaan osannut.
Minä nimitän järkeväksi sitä, joka soveltaa yksityisen järkensä
universaaliseen järkeen siten, ettei milloinkaan kovin hämmästy sitä,
mikä tapahtuu, vaan sopeutuu siihen niin hyvin kuin voi; minä nimitän
järkeväksi sitä, joka luonnon sekasortoa ja inhimillistä typeryyttä
tarkastaessaan ei tahdo väkisin nähdä niissä järjestystä ja viisautta;
minä nimitän vihdoin järkeväksi sitä, joka ei yritä olla järkevä.
Minä luulen olleeni tuo henkilö. Mutta totta puhuen en asiaa
ajatellessani sitä tiedä enkä välitäkään sen tietämisestä. Uskomatta
Delphoin oraakkeliin, ollenkaan pyrkimättä itseäni tuntemaan,
olen aina yrittänyt olla mitään tietämättä itsestäni. Minä pidän
itsensätuntemista huolten, levottomuuden ja tuskien lähteenä. Minä olen
seurustellut mahdollisimman vähän itseni kanssa. Minusta on näyttänyt
viisaudelta kääntyä pois itsestään, unohtaa itsensä tai kuvitella
itsensä toiseksi kuin luonnon ja sattuman nojalla on. Älä tunne
itseäsi, siinä viisauden ensimmäinen käsky.
Jos on totta, että Montaigne sepitti _Essais_-teoksensa tutkiakseen
omaa yksilöänsä, niin tämä tutkimus varmaan raateli häntä pahemmin kuin
kivet hänen munuaisiansa. Mutta minä uskon hänen päinvastoin tehneen
kirjansa ajatustensa hajoittamiseksi ja hauskuttamiseksi, huvikseen
eikä opikseen.
Älköön väitettäkö, ettei tämä itsestään-loittonemista tehostava
saarna ole paikallaan kirjassa, jossa tekijä on alinomaa oman
tarkkaavaisuutensa esineenä. Minä en ole sama henkilö kuin se lapsi,
josta kerron. Meissä, hänessä ja minussa, ei ole enää mitään yhteistä,
ei olemuksen eikä ajatuksen hiventäkään. Nyt, hänen muututtuaan
itselleni aivan vieraaksi, voin hänen seurassaan hajoittaa omaan
itseeni kohdistuvia ajatuksiani. Minä rakastan häntä, minä, joka en
rakasta enkä vihaa itseäni. On suloista elää ajatellen niitä päiviä,
joina hän eli, ja tuskallista on hengitellä nykyisen aikamme ilmaa.