Joka kerta kun käyn Neuillyn puistossa, johdun muistamaan Clément
Sibilleä, lempeintä sielua, minkä olen milloinkaan nähnyt hipovan
maista elämäämme. Tutustuessamme hän oli luullakseni täyttänyt
kymmenennen ikävuotensa. Se seikka, että olin vuotta vanhempi, loi
minuun etevämmyyden, jonka virheitteni nojalla jälleen menetin. Kohtalo
näytti hänet minulle vain ohimennen; mutta monien kuluneiden vuosien
jälkeenkin olen yhä näkevinäni hänet lehvistössä ristikkoaidan takana,
kun kuljen Neuillyn puiston läpi.
Herra ja rouva Sibillellä oli siellä asumus, jossa vietin toisinaan,
kauniina vuodenaikana, vanhempieni kanssa muutamia sunnuntaisia
ehtoopäiviä. Rouva Sibille, ristimänimeltä Hermance, valkoinen,
laiha, ketterä, edusti viheriöine silmineen, terävine poskipäineen,
lyhyine leukoineen varsin hyvin naiseksi muuttunutta kissaa, ja
hänen luonteessaan havaittiin eräitä alkuperäisen luonnon piirteitä.
Isidore Sibille, hänen miehensä, pitkä ja alakuloinen, näytti kuuluvan
kahlaajalintujen heimoon. Sellaisena ilmeni pariskunta isälleni,
joka Lavaterin esimerkkiä noudattaen mielellään etsi inhimillisistä
piirteistä eläimiin viittaavia vivahduksia, teki niiden nojalla
luonnetta ja Iuonnonlaatua koskevia johtopäätöksiä, mutta niin
epämääräisellä ja uhkarohkealla tavalla, että minun olisi ylen vaikea
täsmälleen sanoa, mitä hän noista kahlaajamaisista ja kissamaisista
yhtäläisyyksistä johteli. Herra Sibillestä tiedän vain, että hän johti
erästä suurta ranskalaista kashmirihuivitehdasta. Olen kuullut äitini
kertovan, että keisarinna Eugénie toisinaan käytti hänen tehtaansa
tuotteita edistääkseen kansallista teollisuutta ja että siinä oli eräs
kaikkein vaikeimpia valtiattaren osaksi lankeavia velvollisuuksia,
koska näiden kashmirihuivien värit olivat ylen räikeät. Oli havaittu,
ettei Hermance milloinkaan käyttänyt näitä ranskalaisia shaaleja.
Neuillyn puistossa sijaitseva Sibillen talo oli valkoinen, sen
kyljessä kohosi pieni torni ja edustalla oli pengermä, jolta
tarjoutui näköala kauniille nurmikolle ja sen keskellä kivialtaastaan
kohoavaan suihkukaivoon. Siellä ilmaantui näkyviini hiekkakäytävillä,
heiveröisenä ja aina valmiina häipymään pois, Clément Sibille.
Hänellä oli kauniit läpikuultoiset silmät, häikäisevän valkea iho ja
erinomaisen hienot kasvojenpiirteet. Vaaleat, lyhyet hiukset peittivät
kähärinä hänen päätänsä, mutta korvat eivät suinkaan tyytyneet
painumaan ohimoluille, vaan urkenivat kohtisuorasti ulospäin levittäen
pään kummallekin puolelle tavattoman laajat lehtensä, jotka omituinen
luonnonoikku oli muovannut perhosen siipien muotoisiksi. Läpikuultavina
ne värjäytyivät päivänpaisteessa vaalean- ja heleänpunaisiksi ja
hohtelivat kirkkain vivahduksin. Ne eivät näyttäneet suurilta korvilta;
luuli näkevänsä pienen siipiparin. Sellainen kuva niistä on jäänyt
ainakin minun mieleeni. Clément oli kaunis, mutta omituinen.
Minä sanoin:
— Clémentilla on perhosen siivet.
Äitini vastasi:
— Maalaajat ja kuvanveistäjät esittävät Psykheäkin siivitettynä, ja
Psykhe oli Amorin puoliso ja seurusteli jumalien ja jumalattarien
kanssa.
Henkilö, joka olisi tuntenut vertauskuvallista mytologiaa paremmin kuin
minä, olisi voinut huomauttaa äidilleni, etteivät Psykhen perhossiivet
sijainneet pään molemmin puolin, korvien sijalla.
Clément oli ilmaisa olento. Hän ei osannut kävellä, vaan eteni pienin
hyppäyksin, sivu edellä, ja näytti tuulten lelulta. Hänen huviensa
viattomuus, käytöksensä poikamaisuus ja eleittensä lapsellinen
kömpelyys olivat liikuttavana vastakohtana hänen hyvyydelleen, joka
tuntui olevan kypsyneempään ikäkauteen kuuluva; sellaista voimaa ja
miehekästä järkkymättömyyttä siinä ilmeni. Hänen mielensä oli yhtä
läpikuultava ja puhdas kuin hänen hipiänsä, yhtä seesteinen kuin
hänen katseensa. Hän puhui vähän ja aina lempeästi. Hän ei valittanut
milloinkaan, vaikka hänellä olisi ollut alinomaista valittamisen
aihetta. Taudit valitsivat mielellään tyyssijakseen hänen heiveröisen
olemuksensa ja seurasivat lakkaamatta toisiaan: tulirokko, limakalvojen
tulehdus, tyfoidikuume, tuhkarokko, hinkuyskä. Mahdollista sekin,
että siihen aikaan luonteeltaan vielä tuntematon tauti, tuberkuloosi,
oli vallannut hänen ahtaan rintansa. Ja jos sairaus jättikin hänet
rauhaan, hän ei ollut sittenkään maksanut velkaansa kohtalolle. Hänelle
sattui niin merkillisiä ja lukuisia onnettomuuksia, että näytti kuin
olisi jokin näkymätön voima parhaansa mukaan häntä vainonnut. Mutta
kaikki onnettomuudet kääntyivät hänen edukseen, koska soivat hänelle
tilaisuutta osoittaa muuttumatonta leppoisuuttaan. Hän luiskahteli,
kompastui, horjahteli kaikilla käsitettävillä ja käsittämättömillä
tavoilla, hänen päänsä kopsahti jokaiseen seinään, hänen sormensa
jäi jokaiseen ovenrakoon, ja hänen sormensa olivat lakkaamattoman
uudentumisen tilassa. Hän haavoitti käsiään vuollessaan lyijykynäänsä,
sai ruodin kurkkuunsa jokaisesta kalasta, jonka hänelle soivat järvet,
lammet, joet, virrat ja meret ja joita valmisti syötäviksi Malvina,
Sibillein keittäjätär. Hänen nenänsä alkoi vuotaa verta, jos oli
lähdettävä näkemään Robert-Houdiniä tai ratsastamaan aasilla Boulognen
metsässä, ja pidettiinpä häntä silmällä kuinka tarkoin tahansa, hän
tahrasi aina uudet liivinsä ja koreat valkoiset housunsa. Eräänä
päivänä, kiiriskellessään tapansa mukaan nurmikolla, hän putosi nähteni
vesialtaaseen. Hänen pelättiin sairastuvan yskään tai rintatautiin
ja pidettiin erinomaista huolta hänen lämmittämisestään. Minä näin
hänen makaavan vuoteessa, valtavan suuren untuvapatjan alla, päässä
kukillinen myssy ja hupsuna ilosta. Minut nähdessään hän pyysi
anteeksi, että oli jättänyt minut yksin, vaille hauskutusta.
Minulla ei ollut veljeä eikä kumppania, johon olisin voinut itseäni
verrata. Clémentin nähdessäni havaitsin, että luonto oli minulle
lahjoittanut levottoman mielen, sekasortoisen ja kiihkeän, jota
paisuttivat turhat toiveet ja mielettömät tuskat. Mikään ei järkyttänyt
hänen mielensä tyyneyttä. Hänestä olisin voinut oppia, että onnemme ja
onnettomuutemme riippuu vähemmän olosuhteista kuin meistä itsestämme.
Mutta minä olin kuuro viisauden opetuksille. Hyvä olisi ollut niinkin,
ellen olisi pienen kelpo Clémentin antaman neuvon vastakohtana
esiintynyt lapsena, joka oli väkivaltainen leikeissään, mieletön ja
pahanilkinen. Minä olin sellainen, niin kuului maailman tuomio. Tuleeko
minun puolustuksekseni vedota välttämättömyyteen, ihmisten ja jumalten
valtiattareen, joka johti minua samoinkuin kaikkeutta? Tuleeko minun
vedota kauneuden-rakkauteen, joka innoitti minua silloin samoinkuin
kaiken ikäni, jonka tuskana ja riemuna se on ollut? Mitä hyötyä siitä
olisikaan? Onko ihmistä milloinkaan arvosteltu luonnonfilosofian
periaatteiden ja estetiikan lakien nojalla? Mutta esittäkäämme
tosiasioita.
Eräänä syksyisenä ehtoopäivänä olimme saaneet luvan, Clément ja
minä, käyskellä yksin sillä puistikolla, joka johtaa Sibillen talon
ohi. Puistikko ei ollut silloin sellainen kuin nykyjään, sitä eivät
reunustaneet puutarhoja piirittävät yhdenmuotoiset ristikkoaidat.
Se oli maalaisempi, salaperäisempi ja kauniimpi kiertäessään siinä
pitkät matkat muurien sulkemaa kuninkaallista puistoa. Suurista
puista putoilivat lakastuneet lehdet läpi autereisen ilman kullaten
maaperää, jolla astelimme. Clément kulki hypähdellen muutamia askeleita
minun edelläni, ja minä näin, että hänen musta verkalakkinsa, jota
koristivat leveät granaatinpunaiset nauhukset, murheellisen värinen
ja ruma muodoltaan, peitti hänen vaaleiden hiuksiensa somat pienet
kiharat ja ahdisti hänen korviensa ihmeellisiä perhosia. Lakki ei minua
miellyttänyt. Minä silmäilin sitä lakkaamatta ilman syytä, ja se sai
oloni yhä etovammaksi. Vihdoin, asian käytyä sietämättömäksi, pyysin
toveriani riisumaan sen. Tuo pyyntö tuntui hänestä epäilemättä aivan
aiheettomalta eikä näyttänyt ansaitsevan mitään vastausta. Clément
liiteli yhtä hilpeänä kuin ennenkin. Minä kehoitin häntä toistamiseen
ja karusti riisumaan lakkinsa.
Vääjäämättömyyteni hämmästytti häntä.
— Minkätähden? kysyi hän lempeästi.
— Sentähden, että se on ruma.
Hän otaksui minun laskevan leikkiä, mutta oli kuitenkin varuillaan, ja
kun yritin sitä hänen päästään temmata, hän torjui aikeeni ja painoi
lakin päähänsä varovasti ja huolellisesti, koska oli siihen kiintynyt
ja piti sitä kauniina. Minä yritin vielä kaksi kertaa saada käsiini
tuon vihapidon päähineen. Hän painoi sen yhä syvempään tehden sen
siten entistä rumemmaksi. Minä keskeytin harmistuneena hyökkäykseni,
en kumminkaan ilman salaista aietta. Clémentin kauniit kasvot, joissa
oli väikkynyt tuskallisen hämmästyksen ilme, muuttuivat kohta jälleen
tyynen viattomiksi. Kuinka ei mieltäni hellyttänyt hänen luottavaisen
katseensa puhtaus? Mutta minussa asui väkivaltaisuuden henki. Minä
pidin tarkoin silmällä ystävääni, tempasin sitten äkkiä nopein liikkein
hänen lakkinsa ja heitin sen muurin yli Louis-Philippen puistoon.
Clément ei huutanut eikä virkkanut sanaakaan. Hän katsoi minua
hämmästynein ja moittivin ilmein, joka viilsi sydäntäni, ja hänen
silmissään kiilsivät kyyneleet. Minä seisoin siinä tyrmistyneenä,
voimatta uskoa suorittaneeni niin rikollista tekoa ja etsien yhä
Clémentin siivekkäästä ja kähärästä päästä onnetonta lakkia. Sitä ei
siinä ollut, se ei voinut siihen palata. Muuri oli erittäin korkea,
puisto laaja ja autio. Aurinko painui taivaanrannalle. Peläten
Clémentin vilustuvan tai pikemmin hänen paljaan päänsä näkemisestä
aiheutuvan huolestumisen vallassa ollen laskin hänen päähänsä oman
tyrolilaishattuni, joka pimitti hänen silmänsä ja painoi korvat
murheellisesti alas. Me saavuimme vaiti ollen Sibillen taloon. Helppo
on arvata, miten minut otettiin siellä vastaan.
Vanhempani eivät enää vieneet minua Neuillyssä asuvien tuttaviensa
luo. Clémentia en nähnyt enää milloinkaan. Poika-rukka katosi pian
senjälkeen tästä maailmasta. Hänen perhossiipensä kasvoivat, ja niiden
riittävästi vahvistuttua hän lensi pois Hänen surunsortama äitinsä
yritti turhaan häntä seurata. Armeliaan taivaan kissaksi muuttamana hän
kulkee naukuen katoilla ja etsii kadonnutta.