— Eihän käy kumminkaan päinsä, että hän hukkaa koko pitkän päivän
Justinen seurassa, sanoi äitini.
— Ja lukien kaikkia niitä kirjoja, jotka hänen käsiinsä osuvat, virkkoi
isäni. Eilen huomasin hänen syventyneen lapsenpäästö-oppia koskevaan
tutkielmaan.
Päätettiin lähettää minut koulukotiin.
Pitkien etsiskelyjen jälkeen isäni löysi minulle sopivan opiston,
jota johtivat pappismiehet ja jossa kasvatettiin hyvien perheiden
lapsia. Nämä kaksi seikkaa olivat tärkeät vanhemmilleni, jotka olivat
mieleltään uskonnollisia ja taipuivat aristokraattisuuteen. He eivät
tahtoneet luopua ainoasta lapsestaan eivätkä niin ollen lähettäneet
minua täysihoitoon, ja minä olen heille siitä kiitollinen aina
elämäni loppuun saakka. Toisaalta he eivät pitäneet mahdollisena
enempää kuin suotavanakaan lähettää minua ulko-oppilaana saamaan
opetusta kahtena tuntina aamu- ja kahtena iltapuolella. Äitiäni
vaivasi siihen aikaan sydäntauti, ja Justinella oli keittiössä ja
taloudessa niin paljon tekemistä, ettei hän tosiaankaan ehtinyt viemään
minua kaksi kertaa päivässä etäiseen opintopaikkaani ja noutamaan
minua sieltä samoin kaksi kertaa. Pelättiin muuten, etten valvonnan
puuttuessa suorittaisi kotona huolellisesti niitä tehtäviä, jotka
suoritettavikseni määrättäisiin. Tuo pelko oli sangen oikeutettu,
sillä minä en tosiaankaan olisi hevin harjoittanut opintojani Justinen
järjestellessä keittiössä tulvia ja tulipaloja tai taistellessa salissa
Mooseksen ja Spartacuksen kanssa. Jotta pysyisin omaisteni olopiirissä,
mutta samalla olisin tarkan valvonnan alaisena, minut jätettiin
puolihoitolaiseksi. Justinen tehtävänä oli saattaa minut aamulla
kahdeksan aikaan Saint-Josephin opistoon ja hakea minut sieltä takaisin
neljän aikaan iltapäivällä.
Saint-Josephin koulu sijaitsi Rue Bonaparten varrella, suurenmoiselta
näyttävässä rakennuksessa.
En tahdo väittää nauttineeni sen tyylistä enkä ansion mukaisesti
pitäneeni arvossa sen kauniita, takorautaisella kaiteella varustettuja
kiviportaita ja niitä suuria valkoisia saleja, joihin puut loivat
viheriän väritunnun ja joissa herra Grépinet jakoi meille opetusta.
Hienostumaton makuni sai minut pikemmin ihailemaan kappelia, siinä
sijaitsevaa maalattua Pyhän Neitsyen kuvaa, lasikellojen alla olevia
paperikukkia ja kultalamppua, joka riippui sinisestä tähditetystä
taivaasta.
Koska Saint-Josephin oppilaitos oli X:n lukion valmistava koulu, eivät
pienet olleet siellä, kuten yleensä, suurten mielivallan alaisina
niinkuin rantatöröt haukien saaliina joissa ja lammikoissa. Me olimme
kaikki iältämme nuoria, kaikki yhtä heikkoja, ilkeydessä vain vähän
edistyneet, emmekä kovin sortaneet toisiamme. Opettajat kohtelivat
meitä lempeästi; valvojien nuoruus lähensi heitä meihin. Sanalla
sanoen: vaikka olo tässä talossa ei minua erikoisesti miellyttänyt,
en kuitenkaan joutunut siellä kokemaan sitä haikeutta, joka myöhemmin
synkensi kouluelämääni.
Koska otaksuttiin neiti Mérellen riittävästi perehdyttäneen minua
ranskan kielioppiin, minut sijoitettiin latinaluokkaan ja, ties mistä
syystä, niiden oppilaiden joukkoon, jotka osasivat hieman kielioppia
ja tunsivat latinankielen Alkeiskirjan. Mutta eipä olekaan aina helppo
saada selkoa julkisten enempää kuin yksityistenkään esivaltojen
menettelyn syistä. Siihen aikaan, kun minut pistettiin herra Grépinet'n
luokkaan, väitti eräs lempeäsilmäinen ja gallialaisviiksinen
ajattelija, nimeltään Victor Considérant, jonka näin monet kerrat
onkimassa Pont Royalin alla, mestarinsa Fourier'n oppiin nojautuen,
että ihmiset saavat nauttia hyvän hallinnon siunausta, kun ehtivät
sopusointuun, toisin sanoen nimenomaan Victor Considérantin itsensä
järjestämään olotilaan. Silloin ei sellainen pieni tietämätön olento,
kuin minä olin, astu herra Grépinet'n luokkaan inhimillisen olon ja
elämän kohentumatta monessa kohdassa. Silloin me teemme vain sitä,
mikä meitä miellyttää; meillä on kuin paviaaneilla häntä kiikkuaksemme
puissa ja silmä tuon hännän päässä. Sillä tavalla ainakin kummisetäni
kuvaili Fourier'n järjestelmää. Toistaiseksi asiat kehittyvät samaan
tapaan kuin lapsuuteni aikana, ja nykyisten koululaisten kohtalo
ei kaiken kaikkiaan ole parempi eikä pahempi kuin pienen Pietarin.
Opettajani nimi siis oli Grépinet. Minä näen hänet kuin hän istuisi
tuossa edessäni. Suurine nenineen ja lerppahuulineen hän muistutti
Lorenzo de' Mediciä, ei käytöksensä suuripiirteisyyden, vaan kasvojensa
rumuuden nojalla. Tuo seikka on minulle selvinnyt, kun olen nähnyt
Lorenzo Muhkeata esittäviä muistorahoja. Jos olisi olemassa herra
Grépinet'n mitaleja, niin niitä varmaan erottaisi Lorenzon mitaleista
ainoastaan tekotapa; henkilöiden profiilit olisivat ihan yhdenlaiset.
Ellen pahoin erehdy, oli herra Grépinet kelpo mies ja piti hyvää
huolta opetuksestaan. Ei ole ollenkaan hänen syynsä, ellen paljoa
hyötynyt hänen tunneistaan. Ensimmäinen minut kerrassaan lumosi.
Herra Grépinet'n ääni loitsi kirjasta, _De Viris_, joka oli minulle
käsittämättömämpi kuin kaikkein käsittämättömimmät hieroglyfit,
ihastuttavia kohtauksia. Paimen löytää Tiber-joen kaislikosta kaksi
vastasyntynyttä lasta, joita naarassusi ruokkii maidollansa; hän vie
heidät matalaan majaansa, missä hänen vaimonsa hoitaa pienokaisia ja
kasvattaa heitä paimenpoikina ollenkaan tietämättä, että nämä kaksoset
ovat kuningasten ja jumalten sukua. Ne tulivat näkyviin sitä mukaa kuin
opettajan ääni nosti heidät esiin tekstin pimennosta, tuon merkillisen
tarinan sankarit, Numitor ja Amulius, Alba Longan kuninkaat,
Rhea Silvia, Faustulus, Acca Laurentia, Remus ja Romulus. Heidän
seikkailunsa askarruttivat kaikkia sielunkykyjäni; heidän nimiensä
kauneus sai heidät näyttämään kauniilta. Kun Justine vei minut koulusta
kotiin, minä kuvailin hänelle kaksoset ja heitä imettävän naarassuden
ja kerroin vihdoin koko kuulemani tarinan, jota Justine olisi
tarkkaavammin kuunnellut, ellei hänen mieltänsä olisi yhä liikuttanut
se väärä kahden frangin raha, jonka hiilikauppias oli salakähmäisesti
hänelle siirtänyt samana päivänä.
_De Viris_ aiheutti minulle vielä muutamia iloja. Minä rakastin nymfi
Egeriaa, joka innoitti Numaa viisaiden lakien laatimiseen eräässä
luolassa, solisevan lähteen partaalla. Mutta kohta kävivät sabinit,
etruskit, latinalaiset, volskit kimppuuni ja löivät minut maahan. Jos
näet osasin vain huonosti ranskaa, en osannut latinaa ollenkaan. Eräänä
päivänä herra Grépinet kehoitti minua selittämään erästä tuon hämärän
_De Viris_ kohtaa, jossa olivat puheena samnilaiset. Kävi ilmi, että
olin siihen kerrassaan kykenemätön, ja minä sain julkiset nuhteet. _De
Viris_ ja samnilaiset alkoivat minua inhottaa. Mutta mielessäni eli yhä
vielä liikutus, kun muistelin Rhea Silviaa, jonka kaksi lasta, jumalan
hänelle lahjoittamat, joutuivat ryöstettyinä naarassuden imetettäviksi
Tiberjoen kaislikkoon.
Johtaja, abbé Meyer, lempeä ja hieno mies, miellytti minua. Mielessäni
on yhä vieläkin se vaikutelma, että hän oli älykäs, herttainen,
äidillinen.
Hän aterioi kello yhdentoista aikaan koulun ruokasalissa meidän
kerallamme ja kuljetti salaatin suuhunsa sormin. En mainitse tätä
hänen muistonsa loukkaamiseksi. Hänen nuoruutensa aikana oli hyvä tapa
sellainen; täti Chausson vakuutti minulle setä Chaussonin syöneen
salaattinsa aina siten.
Johtaja kävi usein luonamme herra Grépinet'n opettaessa. Sisään
astuessaan hän viittasi meitä istumaan, kulki pulpettien ohi ja tutki
kunkin vihkoa. Minä en havainnut hänen kiinnittävän itseeni vähempää
huomiota kuin rikkaampiin tai jalosukuisempiin tovereihini. Hän puhui
meille kaikille erinomaisen leppoisasti, ja se vaikutti miellyttävästi
varsinkin hänen lausuessaan moitteita, jotka eivät milloinkaan meitä
masentaneet; hän ei milloinkaan suurentanut virheitämme eikä mustannut
tarkoituksiamme; hänen nuhteensa olivat yhtä viattomat ja kevyet
kuin meidän rikoksemme. Johtaja nimitti eräänä päivänä kirjoitustani
harakanvarpaiksi, ja tuo minulle uusi vertaus sai minut ratkeamaan
hillittömään nauruun, joka vielä paheni, kun herra johtaja tahtoi
näyttää minulle, kuinka kirjaimia tulee muodostaa, otti kynäni, jonka
kärjestä oli toinen puoli tiessään, ja kirjoitti vieläkin pahempia
harakanvarpaita.
Siitä lähtien johtaja ei milloinkaan kulkenut pulpettini ohi
kehoittamatta minua säästämään kyniäni, varomaan töksähdyttämästä niitä
mustepullon pohjaan ja kuivaamaan ne lakattuani kirjoittamasta.
— Kynän tulee kelvata kauan, lisäsi hän eräänä päivänä. Minä tunnen
erään oppineen, joka on kirjoittanut yhdellä ainoalla kynällä
kokonaisen kirjan, niin suuren kuin...
Johtajan katse kiersi salin tyhjiä seiniä, ja hän osotti käsiään
levittäen suurta punaista marmoriuunia.
Minä olin pelkkää ihmettelyä.
Kun sitten muutaman ajan kuluttua kuljin Justinen kanssa Rue du
Vieux-Colombier'n tietä ja havaitsin erään myymälän edustalla kivisen
pyhimyksen, joka oli niin valtavan suuri, että hänen päänsä kohosi
ensimmäisen kerroksen ikkunoiden tasalle, ja joka kirjoitti vastaavan
kokoisella kynällä, sanoin Justinelle, että tuo oli johtajamme hyvä
tuttava, ja Justine ei huomannut siinä minkäänlaista vaikeutta.
Vaikka en ollut onnellinen, olin sentään toisinaan iloisen huimauksen
vallassa. Niinpä muistan ilosta humaltuneeni koulun pihalla aamiaista
seuranneen virkistyshetken aikana, vilinässä ja melussa. Huveissa
samoinkuin työssäkin tuntui sääntö minusta rasitukselta. Minä en
pitänyt geometrisistä leikeistä, esimerkiksi vankisilla-olosta, koska
niissä kaikki sisällytettiin yksinkertaisiin yhdistelmiin. Niiden
täsmällisyys ikävystytti minua; ne eivät suoneet minulle elämän
kuvaa. Minä pidin niistä leikeistä, joita äidit kauhistuvat ja jotka
valvojat ennen pitkää kieltävät, koska niistä aiheutuu epäjärjestystä,
säännöttömiä ja hillittömiä leikkejä, vimmaisia ja kauhun täyttämiä.
Tuona päivänä, hajaannuttuamme tavanmukaisen merkin saatuamme
pihamaalle, toverimme Hangard, joka oli meidän kaikkien päämies
kookkaan vartensa, raikuvan äänensä ja käskevän luonteensa nojalla,
nousi kivipenkille ja alkoi meille puhua.
Hangard änkytti, mutta oli kaunopuhuja; hän oli oraattori, tribuuni,
hänessä oli Camille Desmoulinsiä.
— Vesat, virkkoi hän meille, emmekö ole jo kyllin kauan olleet
hippasilla? Vaihdetaan leikkiä. Leikitään postin ryöstämistä. Minä
neuvon teille, kuinka siinä on meneteltävä. Se on hupaista, saattepa
nähdä.
Hän puhuu. Me vastaamme hänelle ilohuudoin ja kättentaputuksin.
Hangard käy heti tuumasta toimeen ja järjestää leikin. Hänen neronsa
pitää huolen kaikesta. Tuossa tuokiossa ovat hevoset valjaissa,
postinkuljettajat paukuttavat piiskojaan, ryövärit varustautuvat
veitsin ja musketein, matkustajat sitovat kiinni matkalaukkujaan ja
täyttävät kullalla säkkejään ja taskujaan. Pihan pienet kivet ja
johtajan puutarhaa reunustavat syreenipensaat olivat suoneet meille,
mitä tarvitsimme. Lähdettiin. Minä kuuluin matkustajiin ja olin eräs
kaikkein vähäpätöisimpiä; mutta mieltäni hurmasivat maisemain kauneudet
ja matkan vaarat. Rosvot väijyivät meitä kamalan vuorimaan rotkossa,
jonka muodosti vastaanotto-huoneeseen johtava lasikuistikko. Hyökkäys
muodostui yllättäväksi ja hirmuiseksi. Postinkuljettajat kaatuivat.
Minut heitettiin kumoon, minä jouduin hevosten jalkoihin, minut
piestiin pahanpäiväiseksi, ja minä hautauduin kuolleiden muodostamaan
röykkiöön. Hangard muodosti siitä pelottavan varustuksen, nousi sen
harjalle ja torjui kaksikymmentä kertaa sitä vastaan hyökkäävät
rosvot. Minä olin murskattu, kyynäspääni ja polveni olivat nahattomat,
nenänpään olivat pienet terävät kivensirut raapineet verille, huulet
olivat rikki ja korvat hehkuvan kuumat. En ollut milloinkaan ennen
kokenut sellaista nautintoa. Soiva kello raateli mieltäni riistäessään
minut pois unelmastani. Herra Grépinet'n opetustunnin ajan minä
istuin typeränä ja tunteettomana. Kirvelevä nenäni ja polttavat
polveni herättivät minussa mielihyvää palauttamalla mieleeni tuota
hetkeä, jona olin kiihkeästi elänyt. Herra Grépinet esitti minulle
useita kysymyksiä, joihin en kyennyt vastaamaan, ja nimitti minua
aasiksi, mikä oli sitäkin kiusallisempaa, kun _Metamorfooseihin_
perehtymättömänä en vielä tietänyt, että tarvitsi vain syödä ruusuja
muuttuakseni jälleen ihmiseksi. Opittuani tuon kukoistusiälläni olen
huolettomasti kuljetellut aasiuttani Viisauden tarhoissa ruokkien sitä
tieteen ja mietiskelyn ruusuilla. Se on ahminut kokonaisia pensaita
tuoksuineen, okaineen päivineen; mutta sen inhimillistyneeltä päälaelta
on aina pilkistänyt terävän korvan huippu.