Suunnilleen näinä aikoina minä selailin erään kauniin kesäisen päivän
iltapuolella, ikkunan luona istuen, erittäin vanhaa ja aivan resuista
kuvaraamattua, jonka pöyhkeät ja kuivakiskoiset piirrokset toisinaan
minua hämmästyttivät, mutta eivät vahingossakaan viehättäneet, sillä
niistä puuttui se sulo, jota vailla ei mikään ole koskaan minua
miellyttänyt. Yksi ainoa kuva minulle kelpasi. Siinä nähtiin nainen,
jolla oli päässä erittäin pieni myssy, hiukset kammattu päälaelta
sileiksi ja korvallisilta koholleen; niskasolmu oli pallomainen,
varsin tarkoin Ludvig XIII:n ajan muodin mukainen, ja kaulassa oli
pitsikaulus. Hän seisoi italialaismallisella pengermällä ja ojensi
Jeesukselle Kristukselle jalkalasia, joka oli täynnä vettä. Minä
katselin tuota naista, joka minusta näytti kauniilta, mietiskelin tuota
salaperäistä kohtausta ja varsinkin ihastelin lasin hienoa muotoa ja
sen jalkaa koristavia lasitimantteja. Minä olin täynnä sellaisen lasin
kaipausta, kun äitini samassa kutsui minut luokseen ja virkkoi:
— Kuulehan, Pierre, me lähdemme huomenna Mélanien luo... Olet varmaan
tyytyväinen?
233
Minä olin tyytyväinen. Oli kulunut kolmatta vuotta siitä, kun Mélanie
oli lähtenyt veljentyttärensä luo maaseudulle. Alkuaikoina olin
kiihkeästi halunnut saada nähdä jälleen vanhan hoitajattareni. Olin
rukoillut äitiä lähtemään kerallani hänen luokseen. Aikaa voittaen tuo
haluni laimeni, minä olin tottunut olemaan häntä näkemättä, ja hänen
jo kaukainen muistonsa häipyi vähitellen mielestäni. Niin, minä olin
tyytyväinen, mutta toden tunnustaakseni iloitsin varsinkin siitä,
että pääsisin matkustamaan. Vanha raamattuni avoinna polvillani minä
ajattelin Mélanieta, moitin kiittämättömyyttäni ja yritin rakastaa
häntä niinkuin muinoin. Minä vedin hänen muistonsa esiin mieleni
pohjalta, pyyhin ja hankasin sitä, sain sen kiiltämään ja näyttämään
kieltämättä hieman kuluneelta, mutta puhtaalta esineeltä.
Nähdessäni äidin päivällisen aikaan juovan varsin tavallisesta lasista
sanoin hänelle:
— Äiti, kun kasvan suureksi, annan sinulle kauniin jalkalasin, niin
pitkän kuin liljanvarsi, sellaisen kuin olen nähnyt vanhassa kuvassa,
jossa eräs nainen ojentaa juotavaa Kristukselle.
— Minä kiitän sinua siitä ennakolta, Pierre, vastasi äitini, mutta emme
saa unohtaa viedä vanhalle Mélanie-rukalle kakkua, sillä hän pitää
kovin leivoksista.
Me matkustimme junalla Versaillesiin. Asemalla olivat meitä odottamassa
ontuvan hevosen vetämät ajoneuvot, joita ohjasi puujalka-poika. Hän
vei meidät Jouyhin halki laaksomaan, jonka niityissä ja puutarhoissa
virtasi puroja ja jota ympäröivät tummat metsät.
— Tie on kaunis, virkkoi äiti. Se on varmaan ollut vielä kauniimpi
keväällä, kun omena-, kirsikka- ja persikkapuut muodostivat valkoisia,
ruusunpunaiselle vivahtavia ryhmiä. Mutta silloin oli nurmella vain
arkoja ja kalpeita kukkasia, leinikköjä ja päivänkakkaroita. Katso:
kesän kukkaset ovat uskaliaammat ja kohottavat päin päivää hohtoisia
värejänsä, sinikaunokit, kukonkannukset, peltounikot.
Minua ihastutti kaikki, mitä näin. Me saavuimme kartanoon ja tapasimme
rouva Denizot'n pihalla, lähellä tunkiota, tadikko kädessä.
Hän vei meidät savuttuneeseen tupaan, missä Mélanie istui lieden
kulmassa korkealla maalaamattomalla tuolilla kutoen jotakin sinisestä
villalangasta. Hänen ympärillään surisi kärpäsparvi. Liedellä porisi
pata. Meidän tullessamme Mélanie yritti nousta seisomaan. Äitini esti
häntä ystävällisin elein. Me suutelimme toisiamme. Suuni upposi hänen
pehmeään poskeensa. Hän liikutti huuliansa, mutta mitään ääntä ei
kuulunut.
— Vanha-rukka on ihan unohtanut puhumisen, virkkoi rouva Denizot. Ei
kummakaan: hänellä on siihen täällä kovin vähän tilaisuutta.
Mélanie pyyhki esiliinansa nurkalla himmentyneitä silmiään. Sitten hän
hymyili meille, ja hänen kielensä siteet laukesivat:
— Hyvä Jumala, onko mahdollista, että olette tullut, rouva Nozière? Te
olette ihan ennallanne. Mutta pikku Pietari on kovin kasvanut! Hän ei
ole enää entisensä... Rakas lapsi ahdistaa meidät toiseen maailmaan.
Hän kysyi, kuinka voi isäni, kaunis mies ja köyhiä armahtavainen,
kuinka täti Chausson, joka nosti maasta jokaisen löytämänsä
nuppineulan, mikä olikin kiitettävää, koska ei saa mitään kadottaa,
kuinka kelpo rouva Laroque, joka oli tarjonnut minulle hillo-voileipiä,
ja hänen papukaijansa Navarino, joka oli kerran purrut sormeni
verille. Hän kysyi, pitikö kummisetäni herra Danquin yhä yhtä paljon
lohenmulloista ja oliko rouva Caumont naittanut vanhemman tyttärensä.
Niin kysellen vastausta odottamatta kelpo Mélanie oli alkanut jälleen
kutoa.
— Mitä kudotte, Mélanie? kysyi äitini.
— Villaista alushametta veljentyttärelleni. Veljentytär virkkoi ääneen,
olkapäitään kohauttaen:
— Hän pudottelee silmukoita niitä korjaamatta. Kutomus kapenee. Lanka
on menetetty.
Herra Denizot saapui, riisui puukenkänsä ja tervehti vieraita.
— Rouva Nozière, sanoi hän, voitte uskoa, ettei vanhukselta puutu
mitään.
— Meillä on hänestä melkoiset kulungit, lisäsi rouva Denizot.
Minä katselin, kuinka Mélanie kutoi villaista alushametta, ja olin
hieman suruissani hänen puolestaan tietäessäni langan menevän
hukkaan. Hänen silmälaseissaan oli vain toinen lasi jäljellä ja sekin
kolmeksi kappaleeksi särkynyt, mutta se ei näyttänyt häntä ollenkaan
huolestuttavan.
Me juttelimme niinkuin ainakin hyvät ystävät, mutta meillä ei ollut
paljoa toisillemme sanottavaa. Mélanie tiesi lukemattomia ydinlauselmia
ja opetti minulle, että tulee kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä, ettei
saa milloinkaan heittää pois leipâpalaa ja että pitää hankkia itselleen
tietoja ja taitoja kyetäkseen myöhemmin täyttämään tehtävänsä. Tuo
ikävystytti minua. Minä ohjasin keskustelun uusille urille kertomalla
hänelle, että Jardin des Plantes oli vailla norsua, joka oli kuollut,
ja että lisäksi oli tullut sarvikuono. Mélanie alkoi nauraa ja sanoi:
— Nauran tässä muistaessani rouva Sainte-Lucietä, jonka palveluksessa
olin nuorella iälläni. Hän lähti eräänä kauniina päivänä markkinoille
näkemään sarvikuonoa ja kysyi eräältä turkkilaiseksi puetulta isolta
mieheltä, oliko hän sarvikuono. — En, armollinen rouva, vastasi iso
mies, mutta minä näytän sitä.
Sitten hän puhui, en tiedä, missä yhteydessä, kasakoista, joita oli
Ranskaan tullut vuonna 1815. Ja hän kertoi minulle samaa, mitä oli
kertonut jo ennen monet kerrat, kävelyretkillä ollessamme.
— Eräs noista rumista kasakoista aikoi minua suudella. Minä kieltäydyin
eikä mikään maailmassa olisi voinut saada minua suostumaan. Sisareni
Célestine kehoitti minua varomaan, koska emme olleet lainkaan omia
herrojamme; jos torjuisin kasakat, niin he voisivat kostoksi tuiskata
tulen kylämme nurkkiin. Ja kyllä ne olivatkin kostonhimoisia. Mutta
minä en antanut suudella itseäni.
— Olisitko torjunut kasakan, Mélanie, jos olisit varmaan tietänyt hänen
siitä hyvästä polttavan kylän?
— Minä olisin hänet torjunut, vaikka isäni ja äitini, sedät, tädit,
serkut, veljet ja sisaret, kylänvouti, kirkkoherra ja kaikki muut
asujamet olisivat palaneet taloihinsa karjoineen, viljoineen ja
kaikkineen.
— Kasakat olivat sangen rumia, eikö totta, Mélanie?
— Olivatpa niinkin. Nenä oli heillä litteä, silmät likellä toisiaan ja
parta kuin pukilla. Mutta kookkaita ja väkeviä he olivat. Ja se, joka
tahtoi minua suudella, oli tavallaan kaunis mies ja hyvin kasvanut. Hän
oli päällikkö.
— Olivatko ne ilkeitä, kasakat?
— Olivatpa niinkin. Jos jollekin heistä sattui onnettomuus, niin maa
joutui tulen ja miekan valtaan. Ihmiset pakenivat metsiin. Kasakat
sanoivat alinomaa 'kaput' ja viittasivat kädellään kuin olisivat
aikoneet leikata meiltä pään. Jos olivat juoneet viinaa, ei ollut
hyvä heitä vastustella; silloin he raivostuivat ja iskivät kaikkia
ympärillään olevia, iästä ja sukupuolesta huolimatta. Raittiina
ollessaan he usein itkeskelivät ikävöiden kotimaatansa, ja muutamat
soittivat pienellä kitaralla niin surunvoittoisia säveliä, että sydän
oli särkyä niitä kuunnellessa. Serkkuni Niclausse surmasi erään heistä
ja heitti kaivoon. Mutta kukaan ei saanut asiasta mitään vihiä...
Meidän kartanoomme niitä oli majoitettu kaksitoista. He ammensivat
vettä kaivosta, kantoivat puita ja hoitelivat lapsia.
Minä olin kuullut nuo tarinat monet kerrat, mutta ne herättivät minussa
yhä vielä mielenkiintoa.
Ollessamme yksin Mélanien seurassa äitini pisti hänen käteensä pienen
kultarahan, ja minä näin vanhus-rukan tarttuvan siihen vapisten ja
piilottavan esiliinaansa niin pelokkain ja ahnain ilmein, että mieltäni
viilsi. Oliko tuo sama Mélanie, joka oli aikoinaan äitini tietämättä
joka päivä vetänyt taskustaan kolikoita ostaakseen minulle makeisia?...
Tuo kelpo olento oli vähitellen muuttunut jälleen tutunomaiseksi ja
puheliaaksi ja muisteli hymyillen kepposiani, kertoi, kuinka olin häntä
suututtanut kätkemällä luudan tai pistämällä raskaita painoja hänen
vasuunsa, kun hän oli torille lähtemässä. Hän oli hilpeä ja ikäänkuin
nuortunut. Juolahti siinä mieleeni kysyä häneltä:
— Entä 'kastrollisi', Mélanie, kauniit 'kastrollisi', jotka olivat ylen
kiiltävät ja joista kovin pidit?
Niitä muistaessaan Mélanie huokasi, ja suuret kyynelkarpalot vierivät
hänen kurttuisille poskilleen.
Meille, äidille ja minulle, katettiin pöytä makuuhuoneeseen,
jossa tuntui lipeänhaju. Seinät olivat kalkilla valkaistut, ja
lieden kuvastinta vastapäätä nähtiin herra ja rouva Denizot'n
daguerrotyyppikuvat ja vanha yltäyleensä trikolorien koristama
miekkailunopettajan kunniakirja. Minä pyysin, että vanha
palvelijattaremme saisi aterioida kanssamme. Mutta emäntä huomautti,
ettei hänen tädillään ollut enää hampaita, että hän söi hitaasti, oli
tottunut nauttimaan ateriansa yksinään tuvassa ja että hän joutuisi
hämilleen, jos hänet sijoitettaisiin pöytään meidän viereemme.
Omeletti mausteyrtteineen maistui hyvältä, samoin kanan kylkiliha ja
kappale juustoa; minä nautin kulauksen punaviiniä, ja äiti kehoitti
minua lähtemään pienelle kävelyretkelle kartanon ympäristöön.
Aurinko, joka oli mailleen menossa, särki tulisia nuoliansa
puiden liikkumattomaan lehvistöön. Taivaalla lekotti valkoisia
pilvenhattaroita. Leivoset visersivät vainioiden yläpuolella. Mieleni
valtasi outo riemu. Luonto tunkeutui minuun kaikkien aistien teitä
sytyttäen minut ihanaan hehkuun. Minä huusin, hypähtelin vanhojen
puiden keskellä, humaltuneena, sen hurmioisen kiihkon vallassa, johon
olen myöhemmin tutustunut lukiessani kreikkalaisten runoilijoiden
kertomuksia bakkhanttien karkeloista. Samoinkuin he heilutin
minäkin thyrsos-sauvaani, jonka olin itselleni taittanut nuoresta
pähkinäpensaasta. Niin tallasin nurmea ja kukkia, ilman ja tuoksujen
humaltamana ja notkeiden oksien vitsomana, ja riensin eteenpäin kuin
vimmattu.
Äitini kutsui minut luokseen ja veti povelleen:
— Pierrot, sanoi hän hieman huolestuneena, olethan ihan hiessä. Otsasi
on kuuma, ja sydämesi tykyttää kovin!