Ellen erehdy, vallitsi siihen aikaan Malaquais'n kauniin rantakadun
varrella sellainen elämän mieluisuus, ihmisten ja olioiden välinen
tutunomaisuus ja hiljainen sulo, jota nykyjään ei ole enää olemassa.
Minusta tuntui, että ihmiset olivat lähempänä toisiaan; tai kenties
liitti heitä toisiinsa minun lapsellinen myötätuntoni. Olipa miten
hyvänsä, joka tapauksessa nähtiin syntymätaloni pihamaalla aamuisin
talon omistaja, herra Bellaguet, fetsi päässä ja ruudukas aamunuttu
yllään, rauhallisesti juttelemassa herra Morinin, naapuritalon
portinvartijan ja Edustajakamarin virkailijan kanssa. Ja ken ei
ole heitä nähnyt, siltä on jäänyt näkemättä kaunis asia: he näet,
he molemmat, edustivat koko sitä hallitusjärjestelmää, joka oli
saanut alkunsa loistokkaina vallankumouspäivinä. Mutta vahinko on
korvattavissa: Daumier on kivipiirroksissaan esittänyt heidät sadat
kerrat. Kaikki ihmiset tunsivat toisensa, ja äitini, istuessaan
iltapuolella kello kolmen aikaan ompelemassa ikkunan luona,
resedaruukun takana, virkkoi lasikuistille katsellen:
— Neiti Mérelle näkyy menevän opettamaan kielioppia herra Bellaguet'n
pikku tytölle. Hän on viehättävä, neiti Mérelle, ja hänen käytöksensä
on moitteeton.
Tunnustettiin yleisesti, että neiti Mérelle käyttäytyi hienosti ja oli
aina hyvin puettu. Ellen olisi varuillani, kuvailisin varmaan hänen
vaatetuksestaan puhuessani nykyaikaisia pukuja. Luulen, että niin on
meidän kaikkien laita: ajan kuluessa me vaatetamme muistissamme uuden
muodin mukaisesti ne nuoret naiset, joita olemme aikoja sitten nähneet.
Samoin menetellään teatterissa esitettäessä näytelmäkappaleita,
jotka ovat kymmenen, viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäiset:
jokaisessa uusinnossa sovitetaan sankarittaren asu ajan muotia
vastaavaksi. Mutta minussa elää historiallinen vaisto ja mieltymys
menneisiin asioihin. Niinpä varonkin sellaista nuorennusta, joka
muuttaa aikakauden näköä, ja sanon, että neiti Mérelle, joka oli
silloin kuuden- tai seitsemänkolmatta vuoden ikäinen, esiintyi
puuhkahihaisena ja että hänen hameensa, päinvastoin kuin nykyiset,
avartui kohti helmaa. Hän painoi povelleen kashmiriliinan solmua, ja
hänellä oli, kuten silloin sanottiin, vaapsahaisen vartalo. Unohdin
mainita, että hänen poskiaan kehystivät pitkät kullankeltaiset
hiuskierteet ja että hänen päätänsä peitti, vuodenajasta riippuen,
samettikapotti- tai olkihattu, jota luullakseni mainittiin nimellä
cabriolet ja jonka kauas eteenpäin ulkoneva reuna peitti profiilin
näkymättömiin. Sanalla sanoen: hän pukeutui muodin mukaisesti.
Minä olin siihen aikaan kahdeksan vuoden ikäinen. Tietoni olivat
vähäiset, mutta miellyttävällä tavalla hankitut: olin saanut
ne äidiltäni. Niihin sisältyi lukeminen, kirjoittaminen ja
luvunlasku. Minun sanottiin suoriutuvan ikäisekseni varsin hyvin
oikeinkirjoituksesta, partisipimuotoja lukuunottamatta. Äitini oli
nuoruudessaan alkanut pelätä partisipejä siinä määrin, ettei ollut
koskaan täysin pelostaan tointunut, ja varoi hyvin johdattamasta minua
niille kieliopin poluille, joilla pelkäsi eksyvänsä. Yksin rakas
äitini hyväntahtoisuudessaan myönsi minussa olevan järkeä; kaikkien
muiden ihmisten mielestä, isäni ja hoitajattareni heihin luettuina,
minä olin sangen vähälahjainen lapsi, joskin minussa oli eräänlaista,
mutta toisten lasten ymmärryksestä poikkeavaa älyä. Minun älyni oli
laadultaan spekulatiivisempi ja näytti epävarmemmalta ja heikommalta,
koska kohdistui useampiin ja vaihtelevampiin esineisiin. Vanhempain!
mielestä minä olin liian nuori ja liian heikko terveydeltäni voidakseni
tulla toimeen koulukodissa, ja kaupunginosamme pieniä kouluja he
pitivät syystäkin epäsiisteinä ja järjestyksettöminä. Isäni oli
palannut kotiin minkäänlaista mielenylennystä kokematta varsinkin
eräästä Rue des Marais-Saint-Germainin varrella sijaitsevasta
laitoksesta, jossa musteen ja pölyn tummentaman likaisen ja löyhkäisen
salin perällä näkyi lihavuuteensa ja kiukkuunsa tukehtuva halvautunut
maisteri ja hänen tuolinsa edessä polvillaan kymmenkunta lasta,
aasinkorvat päässä. Maisteri uhkasi raipallaan muuta luokkaa,
kolmeakymmentä pientä veitikkaa, jotka nauroivat, itkivät ja kiljuivat
kaikki yhtaikaa ja viskoivat mustepulloja, vihkoja ja kirjoja toistensa
kalloihin.
Näiden olosuhteiden vallitessa äitini kehitteli suunnitelman, jonka
mukaan opettajattarekseni oli otettava neiti Mérelle, neiti Pauline
Mérelle itse. Yritys oli suuri ja hankala. Neiti Mérelle jakoi opetusta
ainoastaan ruhtinaille tai upporikkaille porvarillisille; hänet
nähtiin vain rikkaissa tai jalosukuisissa perheissä. Hän oli vanhan
Bellaguet'n, talonomistajamme, suosikki, tuon rikkaan rahamiehen, joka
oli naittanut tyttärensä Villeragues- ja Monsaigle-sukujen jäsenille,
ja kovin epäiltävää oli, suostuisiko hän opettamaan aivan vähäpätöisen
lääkärin poikaa. Isäni näet oli köyhä, ja se vastenmielisyys, jota hän
tunsi palkkionottamista kohtaan, ei suinkaan hänen varallisuuttaan
lisännyt, puhumattakaan siitä, että hän luonnostaan mietteliäänä vietti
ihmisen tarkoitusta aprikoiden sen ajan, jonka hän lahjattomampana
olisi käyttänyt omaisuutensa kartuttamiseen. Tohtori Nozière oli rikas
ainoastaan aatteista ja tunteista. Äitini, joka kaikesta huolimatta
tahtoi saada neiti Mérellen opettajattarekseni, tiedusteli asiaa
Petit-Saint-Thomas'n kassanhoitajattaren rouva Montet'n välityksellä.
Viimeksimainittu oli isäni hoidokkaita, ja hänet mainittiin vanhan
rouva Mérellen läheisenä ystävänä. Vanhalla rouvalla oli aina
käsivarrellaan jouhivasu, ja hän näytti tyttärensä palvelijalta. Puhun
hänestä kuulopuheiden nojalla, sillä en ole milloinkaan häntä nähnyt.
Rouva Montet'n kehoituksesta nuori opettajatar suostui askarruttamaan
minua joka päivä kello yhdestä kahteen.
— Kuulehan, Pierrot, neiti Mérelle tulee huomenna antamaan sinulle
ensimmäisen oppitunnin, sanoi äiti hilliten iloansa, johon liittyi
hieman ylpeyttä.
Tuon kuullessani minä menin makuulle sellaisen levottomuuden vallassa,
että kesti ainakin kymmenen minuuttia, ennenkuin pääsin uneen, ja
luulenpa uneksineenikin asiasta.
Seuraavana päivänä äitini piti huolta siitä, että tulin tavallista
huolellisemmin puetuksi, kampasi ja voiteli tukkani, ja minä vuodatin
vielä omin neuvoin voidetta päälaelleni. Olisin pessyt kätenikin
toistamiseen, ellen olisi kokemuksesta tietänyt, että sellainen
menettely oli hyödytöntä ja että pienten poikien kädet ovat aina
likaiset, vaivautuipa kuinka paljon tahansa.
Neiti Mérelle saapui määrättyyn aikaan. Hän saapui, ja koko huoneiston
täytti heliotroopin tuoksu. Äitini johdatti meidät molemmat oman
huoneensa vieressä olevaan pieneen suojaan, jonka seiniä peittivät
kukilliset paperit. Hän sijoitti meidät pyöreän mahonkipöydän ääreen,
vakuutti, ettei kukaan tulisi meitä häiritsemään, ja vetäytyi pois.
Neiti Mérelle avasi heti pienen nahkasalkun, otti siitä kirjepaperia
ja siilin piikistä tehdyn, hopeapalloseen päättyvän kynänvarren ja
alkoi kirjoittaa. Hän kirjoitti erittäin nopeasti ja pysähtyi vain
silloin tällöin silmäilläkseen hymyillen kattoon ja suositellakseen
luettavakseni La Fontainen satuja, jotka sattuivat olemaan pöydällä.
Niin kului ensimmäinen opetustunti, ja kun äiti kysyi, oliko neiti
Mérelle teettänyt minulla paljon työtä, minä vastasin myöntävästi
oikein oivaltamatta, että valehtelin.
Seuraavana päivänä, asetuttuaan jälleen paikalleen pöydän luo,
opettajattareni neuvoi jälleen minua tutkimaan mainittuja tarinoita
ja alkoi kirjoittaa jonkinlaisen hurmion valtaamana; toisinaan hän
pysähtyi ikäänkuin innoitusta odottamaan, ja kun hänen kauniit silmänsä
sattumalta osuivat minuun, näin hänen kasvoissaan tyynen ja lempeän
välinpitämättömyyden ilmeen. Kolmas tunti kului samoin ja niin kaikki
seuraavatkin. Minä ahmin häntä katseillani; kolmen neljännestunnin
aikana, opetustunnin kestäessä, minä join hänen silmäteräinsä
kirkkautta. Nuo silmäterät tuntuivat minusta merkilliseltä ihmeeltä.
Ja vielä nyt, pitkien aikojen kuluttua, uskon, että tosiaankin oli
niin laita. Ne olivat kuin Parman orvokeista tehdyt, ja pitkät ripset
loivat niihin varjoa. Minä en ole unohtanut yhtäkään noiden kauniiden
kasvojen piirrettä: neiti Mérellen sieraimet olivat hieman avoimet,
sisäpuolelta rusottavat kuin kissanpennun nenä; hänen suupielensä
kiertyivät hieman ylöspäin, ja huulessa oli hieno untuva, jonka
huomaamattomat haivenet minun lapsen-silmäni saattoivat suurennuslasin
tavoin näkyviin. Opettajattareni suomaa vapaata aikaa minä en käyttänyt
La Fontainen satujen lukemiseen, kuten hän neuvoi minua tekemään, vaan
katselin häntä ja yrittelin arvailla, millaisia kirjeitä hän kirjoitti.
Minä johduin siihen vakaumukseen, että ne olivat rakkauskirjeitä,
enkä erehtynytkään, kunhan jätetään huomioonottamatta, ettemme, neiti
Merelle ja minä, silloin käsittäneet rakkautta ihan samalla tavalla.
Miettiessäni sitten, millaisille henkilöille hän kirjoitti, kuvittelin
heidän olevan taivaan enkeleitä, en senvuoksi, että tuo olisi tuntunut
kovin todennäköiseltä omasta mielestänikään, vaan siitä syystä, että
sellainen ajatus pelasti minut mustasukkaisuuden tuskista.
Neiti Mérelle ei lausunut minulle koskaan sanaakaan. Minä kuulin
hänen äänensä soinnun hänen lukiessaan, milloin hellän alakuloisesti,
milloin säteilevän hilpeästi, eräitä vastikään kirjoittamiaan lauseita.
Minä en kyennyt seuraamaan niiden ajatusta; muistan vain, että hän
niissä puhui kukkasista ja lintusista, tähdistä ja muratista, joka
kuolee siihen, mihin kiintyy. Hänen äänensä helinä sai sydämeni kielet
sopusointuisesti väräjöimään.
Äitini, jolla oli tosiaankin taikauskoinen käsitys partisipeistä, kysyi
minulta aika ajoin, olinko jo saapunut opettajattareni johtamana siihen
kieliopin kohtaan, joka hänen mielestään oli kaikkein epämieluisin
ja vaikein, varsinkin kun tulee kysymykseen erottaa toisistaan
verbaalinen adjektiivi ja partisipin preesensmuoto. Minä vastasin
hänelle vältellen ja tavalla, joka sai hänet murheelliseksi, koska
hänen oli pakko epäillä älyäni. Mutta kuinka olisinkaan voinut hänelle
sanoa, että neiti Mérellen minulle jakaman opetuksen muodostivat hänen
silmänsä, huulensa, vaaleat hiuksensa, hänestä uhoava tuoksu, hänen
hengityksensä, hameen kevyt kahina ja paperilla kiitävän kynän rapina?
Minä en väsynyt katselemaan opettajatartani. Erikoisesti ihailin
häntä silloin, kun hän kirjoittamasta lakattuaan mietteissään laski
kynänvartensa hopeisen pallosen huulilleen. Myöhemmin, nähdessäni
Napolin museossa sen pompeijilaisen maalauksen, jonka pyörylässä
nähdään runotar, muusa [Epäilemättä eräs runottarista. Mutta samassa
museossa on nähtävissä eräs toinen pompeijilainen maalaus, joka esittää
leipuri Proculuksen vaimoa pitelemässä aivan samoin piirrintänsä ja
tilikirjaansa.], samoin pitelemässä piirrintään huulillaan, minä
säpsähdin muistaessani lapsuuteni hurmaavaa näkyä.
Niin, minä rakastin neiti Mérelleä, ja hän hurmasi minua melkein yhtä
suuressa määrässä välinpitämättömyydellään kuin kauneudellaan. Hänen
välinpitämättömyytensä oli rajaton ja jumalallinen. Opettajattareni ei
milloinkaan virkkanut minulle mitään, ei hymyillyt minulle koskaan;
minä en saanut häneltä milloinkaan kiitosta enempää kuin moitettakaan.
Voipa ollakin niin, että jos hän olisi osoittanut minulle vähintäkin
hyväntahtoisuutta, lumous olisi lauennut. Mutta niiden kymmenen
kuukauden aikana, joina harjoitin opintoja hänen johdollaan, hän ei
ilmaissut minulle mielenkiinnon häivääkään. Toisinaan aioin ikäkauteni
viatonta uskaliaisuutta noudattaen suudella häntä; kosketin kädelläni
hänen hamettaan, joka oli kullan- ja hopeanhohtoinen kuin kaunis
höyhenpuku, ja yritin istuutua hänen polvelleen; mutta hän siirsi
minut syrjään kuin pienen koiran huolimatta minua moittia tai kieltää.
Tuntien hänet saavuttamattomaksi en antaunutkaan usein sellaisen
puuskan valtaan. Melkein kaiken hänen vaiheillaan viettämäni ajan
olin melkein tylsämielinen ja eräänlaiseen suloiseen tyhmyydentilaan
vajonnut. Niin jouduin jo kahdeksan vuoden ikäisenä kokemaan, että
onnellinen on se, joka lakkaa ajattelemasta ja ymmärtämästä ja
syventyy kauneuden katselemiseen, ja minulle selvisi, että rajaton
kaipaus, johon ei sisälly pelkoa eikä toivoa, ja joka ei ole
tietoinen itsestään, tuottaa sielulle ja aisteille täydellisen ilon
ollen täydellinen oma tyydytyksensä. Mutta kahdeksantoista vuoden
ikäiseksi ehdittyäni, olin tuon jo unohtanut enkä ole sittemmin
milloinkaan voinut sitä täydellisesti uudelleen oppia. Niinpä pysyinkin
liikahtamatta opettajattareni edessä, posket nyrkkeihin nojattuina ja
silmät suurina. Kun sitten vihdoin hurmioni hälveni (se näet sentään
hälveni), ilmaisin tätä hengen ja ruumiin heräämistä potkimalla pöytää
ja tuhrimalla La Fontainen teosta musteella. Mutta yksi ainoa neiti
Mérellen katse sai minut jälleen vaipumaan syvään mielenrauhaan. Tuo
katse vailla vihaa ja rakkautta riitti minut lannistamaan.
Hänen lähdettyään minä polvistuin permannolle hänen tuolinsa eteen.
Se oli pieni jacarandapuusta tehty Louis-Philippen aikainen ja
goottilaista tyyliä tavoitteleva tuoli. Selkänoja oli suippokaarinen,
ja hienosti kirjaellussa istuimessa nähtiin espanjalainen
lintukoira punaisella pohjalla. Tämä tuoli tuntui minusta maailman
kallisarvoisimmalta esineeltä, kun neiti Mérelle siinä istui. Mutta
totta puhuen olivat nuo mietteeni vain lyhytaikaiset; minä poistuin
huoneesta hurjasti hypähdellen ja huutaen täyttä kurkkua. Äitini on
minulle kertonut, etten ollut milloinkaan niin meluisa kuin tuona
aikana, ja perheen perintätarina tietää, että kilpailin Justinen kanssa
järkyttävien tapausten aiheuttajana. Pienen palvelijattaremme saadessa
keittiön todellisen tuhotulvan valtaan minä sytytin kiinalaismallisen
lampunvarjostimen, josta isäni erityisesti piti ja jonka oli luultu
säilyvän talon ainaisena kaunisteena. Toisinaan olimme, Justine ja
minä, osallisina samassa mullistuksessa, esimerkiksi silloin, kun
kierimme molemmat, pullo kädessä, kellarin portaita alas, ja samoin
sinä traagillisena aamuna, jolloin yhdessä kastellessamme ikkunalla
olevia kukkia pudotimme kastelukannun herra Bellaguet'n päähän.
Siihen aikaan tapahtui myös, että minä järjestin mitä innokkaimmin
tinasotilaitani ruokasalin pöydälle syösten ne mitä tuimimpiin
taisteluihin huolimatta Justinesta, joka aikoi kattaa pöytää ja
vannotti minua väistymään tieltä; minun yhä kieltäytyessäni keräämästä
sotavoimiani laatikkoihinsa hän koppoi huudoistani huolimatta voittajat
ja voitetut sekasortoisena joukkona esiliinaansa. Kostaakseni kärsimäni
piilotin Justinen ompelukotelon keittiön uuniin ja yritin muutenkin
keksiä asioita, jotka olivat omansa tuota yksinkertaista olentoa
vimmastuttamaan. Sanalla sanoen: minä olin lapsi varsin lapsellinen,
poika poikamainen, pieni vilkas ja hilpeä olento. Ja totta on sekin,
että neiti Mérelle vaikutti minuun vastustamattomasti ja että hänet
nähdessäni jouduin kokemaan lumousta, jollaista nähdään ainoastaan
arabialaisissa tarinoissa.
Kymmenen kuukautta kestäneen noituuden jälkeen äitini ilmoitti
päivällisen aikana, ettei opettajattareni enää palaa.
— Neiti Mérelle, lisäsi äitini, sanoi minulle tänään, että olet nyt
kyllin edistynyt ja voit mennä lukioon ensi lukuvuoden alussa.
Merkillistä! Minä kuulin tuon uutisen kummastumatta, joutumatta
epätoivoon, melkeinpä asiaa valittelematta; se ei ollut minulle
yllättävä asia: Minusta tuntui pikemmin aivan luonnolliselta, että
ilmestys katosi. Siten ainakin selitän sen mielenrauhan, jonka valtaan
jäin. Neiti Merelle oli jo luonani ollessaan niin etäinen, että
voin sietää hänen loittonemistaan koskevan ajatuksen. Sitäpaitsi ei
ihminen kahdeksan vuoden ikäisenä kykene kovin syvästi kärsimään eikä
kaipaamaan. — Opettajattaresi jakamien tietojen nojalla, jatkoi äiti,
osaat nyt ranskan kielioppia siinä määrin, että sinut voidaan heti
ottaa latinaluokalle. Olen erittäin kiitollinen tuolle viehättävälle
neidille, joka on opettanut sinulle partisipisäännöt; ne ovat kielemme
hankalimmat, ja minä en valitettavasti ole milloinkaan kyennyt sitä
vastusta voittamaan, koska en ole saanut hyvää alkuopetusta.
Rakas äitini erehtyi. Ei, neiti Mérelle ei opettanut minulle
partisipisääntöjä, mutta hän kirkasti minulle arvokkaampia totuuksia
ja hyödyllisempiä salaisuuksia; hän johdatti minua viehätyksen ja
sulon palvontaan, hän opetti välinpitämättömyydellään minua nauttimaan
kauneudesta silloinkin, kun se on heltymätön ja etäinen, rakastamaan
sitä epäitsekkäästä ja se on taito, jota ihminen elämässään toisinaan
tarvitsee.
Minun pitäisi päättää tähän neiti Mérellen tarina. En tiedä, mikä
paha haltia minut yllyttää vielä viime tingassa sen pilaamaan. Teen
sen ainakin lyhyesti. Neiti Mérelle ei jäänyt opettajattareksi. Hän
lähti Como-järven rantamille ja eleli siellä nuoren Villeraguesin
kanssa, joka ei ottanut häntä vaimokseen, vaan naitti hänet sedälleen
Monsaiglelle, joten neiti Mérellen kohtalo siinä suhteessa muistuttaa
lady Hamiltonin elämänvaiheita. Mutta neiti Mérellen elämä kului
salatummin ja tyynemmin. Minulle tarjoutui useita tilaisuuksia saada
nähdä hänet jälleen, mutta minä varoin huolellisesti käyttämästä niitä
hyväkseni.