Minä viihdyin Justinen seurassa, äitini mielestä liiankin hyvin.
Etsiessäni viihtymiseni syitä keksin useita sellaisia, jotka todistavat
viattomuuttani ja yksinkertaisuuttani. Nuoruuden luottavaisuus,
ystävyyden tarve, hilpeä ja leikkisä mielenlaatu ja hyvyys vetivät
minua hänen luokseen; mutta luolaihmisten jälkeläinen kiehtoi minua
toisistakin, vähemmän kiitettävistä syistä. Minä pidin häntä hieman
typeränä ja, kuten Mélanie sanoi, hieman raskassoutuisena, tylsänä
ja joka suhteessa minua älyttömämpänä. Itserakkauteni saikin hänen
seurassaan suurta tyydytystä. Minä nuhtelin ja opetin häntä huvikseni
ja luultavasti osoittamatta erikoista suvaitsevaisuutta. Olin ivaileva,
ja hän tarjosi runsaasti tilaisuutta ivailemiseen. Kun sitäpaitsi
olin kunnianhimoinen, kehittelin hänen nähtäviinsä paremmuuteni ja
tarjouduin hänen ihailunsa esineeksi.
Minä yritin loistaa hänen edessään, kunnes eräänä kauniina päivänä
havaitsin, ettei hän suinkaan minua ihaillut, vaan päinvastoin piti
sangen typeränä, arvostelukykyä ja ymmärrystä puuttuvana eikä millään
tavoin kauniina tai väkevänä. Mutta kuinka sainkaan tietoa noista
tunteista, jotka olivat aivan toisenlaiset kuin otaksumani? Hän ilmaisi
ne itse, Jumala paratkoon! Justine oli karkean avomielinen. Hän osasi
tehdä itsensä ymmärrettäväksi, ja minun täytyi havaita, ettei hän minua
ollenkaan ihaillut. Omaksi kiitoksekseni on sanottava, etten ollut
senvuoksi vihoissani enkä rakastanut Justineä vähemmän kuin ennen.
Minä etsin uutterasti tuon yllättävän arvostelun syitä ja sainkin ne
selville, koska olin älykäs, ajattelipa luolaihmisten jälkeläinen
asiasta mitä tahansa. Kerron nuo syyt tässä sellaisina kuin ne minulle
ilmenivät. Ensinnäkin hän havaitsi minut laihaksi, kitukasvuiseksi,
kalpeaksi, 'puolta rumemmaksi ja heikommaksi kuin hänen veljensä
Symphorien, joka oli minua vuotta nuorempi, mutta varttuneempi. Hänen
mielestään oli pojan asiana olla lujatekoinen ja hyvin kasvanut,
voimakas ja hulivili. Ja älköön luultako, että väitän hänen olleen
väärässä. Toiseksi — vaikka tämä arvostelma voikin aluksi hämmästyttää,
kun ottaa huomioon, että sen lausuja oli nuori tyttö, joka ei osannut
lukea — hän piti minua tietämättömänä. Vaikka hän ei asiaa minulle
sanonut, huomasin kuitenkin hänen olevan ihmeissään, etten minä iälläni
tuntenut eläinten tapoja ja luonnon olioita, joihin hänen veljensä
Symphorien oli aikoja sitten perehtynyt, eräissä asioissa ilmenevä
viattomuuteni näytti hänestä naurettavalta, sillä vaikka hän olikin
kunniallinen tyttö, hän ei ollut naivi eikä pitänyt naivisuutta
arvossa. Vihdoin oli seikka se, että vaikka hän toisinaan nauroikin,
kuten sanoi, haljetakseen, osoitti hänen mielestään kuitenkin ilmeistä
ymmärryksen puutetta, jos ihminen nauroi minun tavallani alinomaa.
Hänen mielestään se osoitti, että ihminen tuntee huonosti elämää, joka
ei ole naurettava asia, ja että häneltä puuttuu sydäntä. Siinä ovat
selkeästi esitettyinä ne syyt, joiden nojalla Justine väitti minulta
puuttuvan kaiken älyn. Ja eivätpä ne totta puhuen olekaan huonot,
vaikka olinkin kaiken kaikkiaan pieni poika, joka kykeni käsittämään
paljon asioita. Mutta minä toimin toisinaan kerrassaan hämmästyttävästi.
Voisin kertoa montakin esimerkkiä. Esitän tässä erään, joka, ellen
erehdy, kuuluu ensimmäisiin Justinen talossamme viettämiin aikoihin.
Ruusutapettihuoneessa oli hyllypöydällä pieniä viheriöihin kansiin
sidottuja ja vaskipiirroksilla kaunistettuja nidoksia, joita äiti
antoi toisinaan luettavikseni. Se oli 'Lasten Ystävä'. Berquinin
kertoelmat siirsivät minut muinaiseen Ranskaan ja perehdyttivät
minut tapoihin, jotka olivat aivan toisenlaiset kuin meidän. Niinpä
luin kertomuksen eräästä kymmenvuotiaasta aatelismiehestä, joka
kantoi miekkaa ja oli kovin kärkäs sen paljastamaan joutuessaan
riitaan pienten kyläläisten kanssa. Mutta eräänä päivänä hän vetikin
huotrastaan esiin riikinkukonsulan, jonka hänen viisas kasvattajansa
oli sinne sijoittanut. Ajateltakoon, millaisen häpeän ja hämmingin
valtaan nuori herra joutui. Se läksy oli hänelle hyödyksi. Hän ei
esiintynyt sen koommin kopeana eikä kiukkuisena. Nuo vanhat tarinat
tuntuivat minusta rakkailta ja liikuttivat minut kyyneliin. Muistan
eräänä päivänä lukeneeni tarinaa kahdesta esivallan edustajasta, jotka
hellyttivät mieltäni hyvyydellään ja alttiudellaan. He toivat — en enää
tiedä, miten — iloa köyhien talonpoikien luo, jotka tarjosivat heille
illallista. Matalassa majassa ei ollut lautasia, ja esivallan miehet
levittivät lihamuhennoksen leivälle. Siinä suhteessa he tuntuivat
minusta niin verrattomilta, että päätin aamiaista syötäessä heitä
jäljitellä. Ja vaikka äitini esitti päteviä vastalauseita, tahdoin
välttämättä syödä lampaanlihamuhennokseni leivältä. Minä ripottelin
kastiketta rinnoilleni, äiti nuhteli minua, ja Justine silmäili
säälivästi.
Tuo on pieni seikka. Siitä muistuu mieleeni toinen, joka on samanlainen
eikä tuota melkoisempi, mutta jonka siitä huolimatta kerron, koska
minulle ei ole tärkeä melkoisuus, vaan totuus.
Minä luin Berquinia ja luin myöskin Bouillyä. Bouilly, joka ei ollut
yhtä vanhanaikainen kuin Berquin, oli siitä huolimatta yhtä liikuttava.
Hän tutustutti minut nuoreen Liseen, joka lähetti tuttavansa varpusen
välityksellä viestejä rouva Helvétiukselle kehoittaen häntä toimimaan
erään onnettoman perhekunnan hyväksi. Nuori Lise herätti minussa
vilkasta, jopa levotontakin ystävyydentunnetta. Minä kysyin äidiltä,
elikö Lise vielä. Äiti vastasi, että hän varmaan oli nykyjään sangen
iällinen. Sitten miellyin erääseen pieneen orpopoikaan, jota herra
Bouilly kuvailee mitä ihastuttavimmin. Poika oli kovin onneton, vailla
suojaa ja puolialaston. Eräs vanha tiedemies otti hänet hoiviinsa,
antoi hänen työskennellä kirjastossaan ja lahjoitti hänelle vanhoja
lämpimiä vaatteitaan, joita hieman korjattiin. Siinä se seikka, joka
minuun väkevimmin vaikutti! Hartaimpana toivonani oli tulla puetuksi,
niinkuin Bouillyn orpopoika, täysikasvaneen vanhoihin vaatteisiin. Minä
pyysin niitä isältäni, pyysin kummisedältäni, mutta he vain ivailivat
minua. Eräänä päivänä, ollessani yksin huoneistossa, havaitsin erään
kaapin perällä lievenutun, joka minusta näytti riittävän vanhalta.
Puin sen ylleni ja lähdin tarkastelemaan itseäni kuvastimessa. Liepeet
viistivät maata ja käteni peittyivät hihoihin. Siihen mentäessä
ei ollut tapahtunut suurta vahinkoa. Mutta luulenpa, että tarinaa
noudattaen hieman korjailin lievenuttua käyttäen apunani saksia. Nuo
korjaukset kietoivat minut sangen ikävään juttuun. Täti Chausson
otaksui aiheettomasti, että minussa oli epäterveitä taipumuksia.
Äitini syytti minua siitä, mitä väärin nimitti pahanilkiseksi
apinoimiseksi. Minua ei ymmärretty. Minä tahdoin muuttua vuoroin
Berquinin kuvailemaksi esivallan edustajaksi, vuoroin Bouillyn
orpo-pojaksi, tahdoin esiintyä monena eri henkilönä, elää monihaaraista
elämää. Minä noudatin palavaa halua päästä urkenemaan itsestäni, tulla
toiseksi, useiksi toisiksi, kaikiksi toisiksi, jos mahdollista, koko
ihmiskunnaksi ja koko luonnoksi Siitä on minuun jäänyt verrattain
harvinainen kyky helposti sujuttautua toisten ihmisten mielialoihin,
oivaltaa hyvin toisinaan liiankin hyvin ne tunteet ja perusteet, joita
minua vastaan ilmaistaan.
Viimeksimainittu piirre sai Justinen lopullisesti vakuutetuksi siitä,
että olin tylsämielinen. Siitä pitäen nuori tourainelainen piti minua
vaarallisena idioottina.
Kun tutustuin ristiretkien historiaan, sytyttivät kristittyjen ritarien
sankariteot mieleeni innon liekin. On kiitettävää, jos ihminen tahtoo
jäljitellä ihailemaansa. Ollakseni mahdollisimman suuressa määrin
Bouillonin Gottfriedin kaltainen minä valmistin itselleni varukset ja
kypärin paperista, johon olin liimannut suklaan verhona käytettyjä
metallilehtiä. Ja jos huomautetaan, että sellainen asu muistutti
vähemmän kahdennen- ja kolmannentoista vuosisadan panssaripaitoja
kuin viidennentoista vuosisadan kiilloitettuja varuksia, vastaan
arastelematta, että kuuluisat maalaajat ovat siinä suhteessa
menetelleet erinomaisen vapaasti. Kuten aivan kohta liiankin selvästi
käy ilmi, oli tärkeimpänä aseenani pahvista leikattu kaksiteräinen
kirves, joka oli kiinnitetty vanhaan sateensuojan kahvaan. Siinä asussa
minä kävin hyökkäämään keittiötä vastaan, joka edusti Jerusalemia,
ja iskin kirveelläni kerran toisensa jälkeen Justineä, joka lieteen
tulta sytyttäessään tuli vastoin tahtoansa esiintyneeksi uskottomana.
Mielessäni palava innon tuli loi voimaa käsivarteeni. Justine,
joka ei ollut arkanahkainen, vaan suorastaan kovapintainen, kuten
hän itse sanoi, olisi sietänyt hyökkäykseni rauhallisesti, ellei
kaksiteräinen kirveeni olisi siepannut myssyä hänen päästään. Myssy
näet oli hänelle erinomaisen kallisarvoinen, ei ainoastaan mieluisan
muotonsa ja runsaiden pitsiensä vuoksi, vaan myöskin salaperäisistä
ja syvällisistä syistä, kenties kotiseudun ja isänmaan vertauskuvana,
palvotun maanpaikan tytärten tunnusmerkkinä. Justine piti sitä
kunnianarvoisana, hän piti sitä pyhänä. Ja nyt se temmattiin hänen
päästään häpeällisellä tavalla! Hän kuuli sen rusahtavan rikki. Ja minä
olin samalla iskulla saanut aikaan vielä pahempaakin: olin saattanut
epäjärjestykseen Justinen tukkalaitteen. Ja Justine piti hiustensa
järjestystä koskemattomana. Hän valvoi kesyttömän häveliäänä, ettei
mikään, ei edes äidin käsi tai tuulenhenki päässyt häiritsemään
tiukkaan vedettyjen nauhojen ja kaitain palmikkojen sangen rumaa
sopusuhtaisuutta. Ei milloinkaan, ei missään tilaisuudessa ollut häntä
yllätetty kampaamattomana, ei erään sairauden aikana, joka oli pitänyt
hänet kuusi viikkoa vuoteen omana huoneessaan, jossa äitini kävi joka
päivä häntä hoitamassa, eikä sinä kauhun yönä, jolloin huudettiin tulen
olevan irti ja jolloin hän kuun valossa, talonmiehen nähden, juoksi
pihalle paitasillaan ja paljain jaloin, mutta hiukset mitä parhaassa
järjestyksessä. Tuon koskemattoman järjestyksen säilyttämistä hän piti
kunnianaan, maineenaan ja hyveenään. Yhden ainoan suortuvan paikoiltaan
siirtyminen merkitsi häpeätä. Tuntiessaan iskun kohdanneen päähinettään
ja hiuslaitettaan Justine vavahti ja kosketti päätänsä molemmin käsin.
Aluksi hän tahtoi epäillä onnettomuutta. Hänen täytyi tunnustella
niskaansa kolmeen kertaan saadakseen vakuuden siitä, että päähine oli
pilalla ja hiukset häväistyt. Vihdoin hänen oli pakko tajuta, mitä oli
tapahtunut. Pitseissä oli reikä, sormenmentävä, ja siitä pisti esiin
suortuva, pituudeltaan ja paksuudeltaan rotanhännän veroinen. Silloin
valtasi Justinen mielen synkeä murhe. Onneton huudahti:
— Minä lähden!
Vaatimatta korvaamattoman solvauksen korvausta ja lausumatta minulle
hyödyttömiä moitteita hän lähti keittiöstä huolimatta luoda minuun
silmäystäkään.
Äidilläni oli ääretön vaiva saadessaan hänet peruuttamaan päätöksensä.
Luolaihmisten nuori jälkeläinen ei varmaankaan olisi suostunut
palaamaan virkaansa, ellei olisi asiaa harkittuaan pitänyt nuorta
herraa pikemmin typeränä kuin ilkeänä.