Huomioni oli ollut oikea: Radégonde tai paremmin Justine — äitini näet
oli antanut hänelle jalon thüringiläisen nimen sijaan pyhimyksen nimen,
joka kaikuu sulavammin huulilta — Justine muutti tullessaan rauhallisen
talomme noidutuksi asumukseksi. Ymmärtänette minut oikein: en tarkoita,
että tuo yksinkertainen maalaistyttö oli saanut keijukaiselta
kumminlahjakseen kyvyn peittää porfyyrillä, kullalla ja kalliilla
kivillä niiden suojien seinät, joita hän siivosi. Ei, mutta hänen
tultuaan palvelukseen kajahtelivat huoneistossamme lakkaamatta ennen
kuulumattomat äänet, kamalat kolahdukset, kauhun huudot, hammasten
kiristys ja vihlova nauru; levisi hirmuinen kuohuvan rasvan ja palaneen
lihan käry; pesuvedet virtasivat kenenkään aavistamatta huoneisiin,
äkillinen savu pimitti päivän ja tukehdutti hengitystä, permannot
ritisivät, ovet paukkuivat, ikkunat helisivät, uutimet pullistuivat
kuin purjeet, puhalsi myrskyinen tuuli, ja ilmaantui kohtalokkaita
merkkejä isääni huolestuttamaan: hänen mustesäiliönsä tyhjensi
sisältönsä pöydälle, sulkakynät menettivät kärkensä, lampunlasi
särkyi joka ilta. Eikö tämä ollut täyttä noituutta? Äitini sanoi,
ettei Justine ollut huono tyttö ja että hänet voisi totuttaa ajan ja
kärsivällisyyden avulla, mutta myönsi hänen toistaiseksi särkevän
hieman liian paljon. Justine ei kumminkaan ollut kömpelö. Usein hän
päinvastoin hämmästytti vanhempia kätevyydellään. Mutta hän oli
kesytön, väkivaltainen ja aina valmis taisteluun, ja niinkuin eloton
aine aikojen alussa alkoi saada elämää ja sai inhimilliset tunteet
ja intohimot, niin kävi tämä Loiren luola-asukkaiden jälkeläinen
taistelemaan keittiö- ja talousesineitä vastaan ikäänkuin ne olisivat
olleet vihamielisiä henkiä.
Hän kävi kaikkein kovimpienkin metallien kimppuun. Ikkunansalvat ja
vesihanat jäivät hänen käsiinsä. Sitäpaitsi luovutti häneen periytynyt
ammoin eläneiden esi-isien henki hänet mitä villeimmän fetishismin
valtaan. Mutta kukapa meistä ei ole milloinkaan purkanut kiukkuaan
johonkin elottomaan esineeseen, joka on aiheuttanut hänelle kipua tai
vastustusta, kiveen, okaaseen tai oksaan?
Minä seurailin Justinen suorittamia jokapäiväisiä töitä uteliaisuuteni
milloinkaan herpautumatta. Äitini moitti minua tuhmasta
tyhjäntoimittelustani, kuten hän asiaa nimitti. Hänen arvostelunsa
ei osunut oikeaan: Justine herätti minussa mielenkiintoa sotaisella
käytöksellään ja senvuoksi, että kaikki hänen taloustoimensa saivat
epävarman ja pelottavan taistelun luonteen. Kun hän tarttui luutaansa
ja sulkaviuhkaansa ja virkkoi tuimasti: 'Täytyy tästä lähteä salia
siivoamaan', niin minä seurasin häntä, mieli tarkkaavaisessa vireessä.
Salissa oli suuri mahonkisohva ja leveitä nojatuoleja, joiden vanhoilla
punaisilla sametti-istuimilla tohtorin potilaiden piti odottaa
vuoroansa. Seiniä peittivät viheriät kukkaiset paperit, ja niitä
koristi kaksi vaskipiirrosta, 'Ajatarten karkelo' ja 'Napoleonin uni',
kaksi useista kohdin revennyttä öljymaalausta sekä kaksi sukulaisten
muotokuvaa: isäni setä, erittäin ruskeapintainen ja puettu nuttuun,
jonka kaulus kohosi tavattoman korkealle leuan upotessa valkoiseen
kaulaliinaan, ja eräs isotäti käherrettyine hiuksineen ja tiukasti
vartalon ympärille liittyvään mustaan pukuun puettuna. Nämä vanhat
muotokuvat, jotka sanottiin maalatun Kaarle X:n hallitusaikana,
vähän ennen heidän varhaista manallemenoansa, herättivät minussa
syvää murhemieltä. Salin varsinaisena rikkautena olivat kuitenkin
ne pronssikuvat, joita olivat tohtorille lahjoittaneet parantuneet
ja kiitolliset potilaat. Jokainen näistä taiteen tuotteista antoi
todistuksen lahjoittajansa sielusta. Niiden joukossa oli siroja
ja oli karuja. Ne eivät sointuneet toisiinsa kooltaan enempää
kuin luonteeltaankaan. Oven toisessa pielessä oli Milon Venus
pienennetyssä koossa ja suklaanväriseen metalliin valettuna pienellä
Boulle-tyylisellä pöydällä. Toisella puolen kylvi väärästä pronssista
valmistettu Flora hymyillen kullattuja sinkkikukkasiaan. Ikkunain
välissä nähtiin Michelangelon parrakas ja sarvipäinen Mooses. Pöydillä
näkyi nuori napolilainen kalastaja, joka piteli krapua saksista,
suojelusenkeli viemässä taivaaseen pientä lasta, Mignon kaipaamassa
kotimaataan, Mefistofeles kääriytyneenä yölepakkoviittaansa ja Jeanne
d'Arc rukoilemassa. Vihdoin Spartacus, joka oli murtanut kahleensa ja
heristi nyrkkejänsä lieden kellon yläpuolella.
Tauluja ja pronsseja puhdistaessaan Justine takoi niitä vihaisesti
laihalla höyhenviuhkalla. Tämä raipparangaistus ei suuresti
vahingoittanut vanhoja sukulaisiani, jotka olivat jo monet kovat
kokeneet, eikä vaikuttanut mitenkään Venuksen ja Mooseksen
täyteläisiin, selviin piirteisiin. Mutta uudenaikaiset veistokset
joutuivat siitä kärsimään. Pölyviuhkasta irralleen tempautuvat
höyhenet sijoittuivat suojelusenkelin siipien alle, kravun saksiin,
Jeanne d'Arcin miekkaan, Mignonin hiuksiin, Floran kukkakiehkuraan
ja Spartacuksen kahleisiin. Justine ei pitänyt näistä kuvatuksista,
kuten hän veistoksia nimitti, ja inhosi varsinkin Spartacusta.
Viimeksimainittua hän takoi kaikkein vimmatuimmin saaden sen
alustallaan horjahtelemaan. Spartacus huojui, vaappui kamalasti ja
uhkasi kaatua solvaajansa yli murskaten hänet kaatuessaan. Silloin
Justine huusi sille kurtistunein kulmin ja paisunein otsasuonin 'Hei,
totteletko!' aivan samoin kuin karjalle, jota oli tottunut ajamaan
illalla navattaan, ja torjui oikeaan osuvalla iskulla takaisin
rajoihinsa.
Näissä jokapäiväisissä taisteluissa pölyviuhka pian kadotti kaikki
höyhenensä. Siitä pitäen Justine pölytti pelkällä nahkakahvalla ja
paljaalla puulla. Sellaisen käsittelyn alaisena suojelusenkeliltä
karisivat siivet, Jeanne d'Arcilta miekka, nuorelta kalastajalta krapu,
Mignonilta hiuskihara, ja Flora ei sirotellut enää kukkia. Justine
ei tuosta ollenkaan välittänyt, mutta toisinaan tämä nuori Tourainen
asujain sentään seisoi hävityksensä keskellä, risti kätensä pölyviuhkan
varrelle, vaipui mietteisiinsä ja kuiskutti surumielisesti hymyillen: —
Ovatpa ne haperoa väkeä, nuo kuvatukset!