Samana päivänä ja samalla tunnilla syntyneinä me olimme kasvaneet
yhdessä. Se oli totellut aluksi nimeä Puck, jonka isäni oli sille
antanut, mutta myöhemmin sitä nimitettiin Caireksi, ja tämä nimenmuutto
ei ollut kunniaksi, jos näet kunnialla tarkoitetaan moitteettomuutta.
Kun havaittiin, kuinka taitavasti se osasi pettää, kuinka kekseliäästi
varastaa ja kuinka hedelmällisesti sen mieli kehitteli koiran juonia,
ja kun vielä oli pakko ihailla sen kepposissa ilmenevää henkevyyttä ja
sukkeluutta, sille annettiin lisänimi Robert Macaire, sen kuuluisan
rosvon nimi, jota oli ensimmäisenä esittänyt näyttämöllä Frédérick
Lemaitre suunnilleen viisitoista vuotta aikaisemmin ja josta Honoré
Daumier'n voimallinen piirrin oli tehnyt pilalehtiin vuoron perään
finanssimiehen, kansanedustajan, Ranskan päärin ja ministerin. Nimi
Robert Macaire havaittiin liian pitkäksi ja lyhennettiin Caireksi. Se
oli pieni keltainen koira, jossa oli vain vähän rotua, mutta paljon
älyä. Olihan sillä siinä suhteessa ollut perittävääkin, Finette, sen
äiti, suoritti itse ostoksensa, maksoi sisälmysten myyjälle, mitä
hänelle kuului, ja kuljetti lihan rouva Mathias'lle keitettäväksi.
Cairen äly oli kehittynyt paljoa nopeammin kuin minun älyni, ja se
oli jo kauan aikaa harjoittanut elämässä tarvittavia taitoja minun
vielä ollessani tietämättömänä maailmasta ja itsestäni. Kun minua
kannettiin sylissä, se oli aina mustasukkainen. Se ei pyrkinyt
milloinkaan minua puremaan, syynä joko se, että havaitsi sellaisen
menettelyn vaaralliseksi, tai se, että minä herätin sen mielessä
pikemmin ylenkatsetta kuin vihaa; mutta se silmäili äitiäni ja vanhaa
hoitajatartani, jotka minua vaalivat, sellaisin synkin ja onnettomin
ilmein, joka osoittaa kateutta. Apunaan se vähäinen äly, jonka tuo
onneton intohimo sille jätti, se pakeni mainitsemiani henkilöitä siinä
määrin kuin voi paeta niitä, joiden seurassa elää. Se pakeni isäni
luo ja vietti päivänsä tohtorin pöydän alla, rumalle lampaannahalle
keräksi käpertyneenä. Minun astuessani ensimmäisiä askeliani sen
tunteet kerrassaan muuttuivat. Se osoitti minulle myötätuntoa ja leikki
huvikseen tuon pienen epävarman ja heikon olennon kanssa. Saavutettuani
sen iän, jossa ymmärrys herää, minä sitä ihailin; minä tunnustin sen
itseäni etevämmäksi sikäli, että se oivalsi syvästi luontoa, mutta
monessa suhteessa olin sen jo saavuttanut.
Jos Descartes onkin vastoin kaikkea todennäköisyyttä väittänyt,
että eläimet ovat pelkkiä koneita, on hänelle annettava anteeksi,
koska hänen filosofiansa teki sellaisen väitteen välttämättömäksi ja
koska jokainen filosofi ahdistaa luonnon, joka on hänelle vieras,
järjestelmään, joka on hänen itsensä tuottama. Descartesin opin
kannattajia ei ole enää olemassa, mutta lienee vielä henkilöitä, jotka
sanovat eläimissä olevan vaiston ja ihmisessä älyn. Minun lapsuuteni
aikana sellaista oppia saarnattiin aivan yleisesti. Se on typeryyttä.
Eläimissä on äly, laadultaan samankaltainen kuin meidän älymme, siitä
eroava ainoastaan aistimien erilaisuuden nojalla, jotka kuitenkin
käsittävät maailman samoinkuin meidän aistimme. Meissäkin on tuo
salainen nero, tajuton viisaus, vaisto, joka on älyä verrattomasti
arvokkaampi, koska ihminen enempää kuin jauhopunkkikaan ei voisi elää
hetkeäkään ilman sitä.
Minä uskon samoinkuin La Fontaine, joka oli parempi filosofi
kuin Descartes, että eläimet, varsinkin luonnontilassa eläessään
ovat kekseliäitä ja taidokkaita. Kesyttäessämme me teemme ne
mitättömämmiksi, pilaamme niiden sydämen ja ymmärryksen. Millaisia
ajatuksia jäisikään ihmiseen, jos hänet saatettaisiin siihen tilaan,
johon me saatamme koiramme ja hevosemme, puhumattakaan karjapihan
asukkaista? 'Salliessaan ihmisen joutua orjuuteen Zeus riistää häneltä
puolet hänen kyvyistään.'
Kesyissä samoinkuin villeissäkin ilman, maan ja veden eläimissä
liittyy samoinkuin meissäkin syvällä mielen pohjassa varmaan vaistoon
harhaileva äly. Ne ovat alttiit erehdyksille samoinkuin ihmiset.
Cairekin erehtyi toisinaan.
Se rakasti hellästi Zerbiniä, kirjakauppias Caumontin villakoiraa.
Ja Zerbin, joka oli kunniallista ja hyvää sukuperää, rakasti Cairea
vieläkin hellemmin. He olivat toisilleen kaikki kaikessa; Cairen huono
maine oli heijastunut Zerbiniin, jota ei enää mainittu Zerbiniksi, vaan
Bertrandin, Robert Macairen kumppanin nimellä. Caire vietteli Zerbinin
harhateille ja teki siitä lyhyessä ajassa kehnon olennon. Päästessään
karkuun ne juoksentelivat yhdessä, Herra tiesi missä, ja palasivat
likaisina, ontuen, uupuneina, toisinaan korvat revittyinä, mutta silmät
pirteinä ja iloissaan.
Herra Caumont kielsi villakoiraansa seurustelemasta meidän koiramme
kanssa. Mélanie, joka halusi välttää nöyryytyksiä ja moitteita, koki
pitää silmällä, ettei Caire pääsisi etsimään itseänsä ylhäisemmän
ja korkeamman naapurin seuraa. Mutta ystävyys on kekseliäs ja pitää
esteitä pilkkanaan. Valvonnasta ja lukoista huolimatta he keksivät
tuhat keinoa tavatakseen toisensa. Pihanpuolisen ruokasalinikkunan
laudalla maaten Caire väijyi hetkeä, jona hänen ystävänsä lähtisi
kirjakaupasta. Bertrand ilmaantui pihalle ja kohotti lempeän katseen
kohti ikkunaa, josta Caire silmäili sitä rakkain ilmein.
Pidettiinpä mitä keinoa tahansa, viiden minuutin kuluttua he olivat
toistensa seurassa. Heillä oli loputtomia leikkejä ja salaperäisiä
kävelyretkiä. Mutta eräänä päivänä Bertrand ilmaantui pihalle
muuttuneena eräänlaiseksi ylen naurettavaksi pikkujalopeuraksi. Eräs
niistä saksiniekoista, jotka kauniina kesäpäivinä keritsevät koiria
Seinen rannalla, Pont-Neufin tienoilla, oli sen kerinyt. Hartioille
jätetty villa muodosti jonkinlaisen harjan, mutta paljas selkä ja
vatsa, jotka oli leikattu surkean alastomiksi, olivat likaisen punervat
ja tumman sinen vivahteiset; jalkoihin olivat jääneet kalvosimien
tapaiset karvakierteet, ja hännänpäätä kaunisti murheellisen
hullunkurinen tupsu. Caire katseli sitä hetkisen tarkkaavasti ja käänsi
sitten päänsä toisaalle; se ei tuntenut tuttavaansa. Turhaan Bertrand
sitä kutsui, pyysi, rukoili, suuntasi siihen kauniiden kyyneltyvien
silmiensä katseen. Caire ei enää sitä katsellut, mutta odotti sitä
alinomaa.
Sanotaan, etteivät koirat naura. Minä olen nähnyt Cairemme nauravan
ilkeätä naurua. Se nauroi äänettömästi, mutta huulten jännittyminen
ja eräänlainen poskiin muodostunut laskos ilmaisivat naurua ja ivaa.
Eräänä aamuna olin lähtenyt ostoksille vanhan hoitajattareni kanssa.
Mouton, maustekauppias Courcellesin koira, newfoundlandilaiskoira,
joka olisi voinut hotkaista Cairen suupalakseen, kaunis Mouton,
makasi isäntänsä oven edustalla pidellen huolettomasti käpäläinsä
välissä lampaanreisiluuta. Caire katseli sitä kauan aikaa mitenkään
lähestymättä, mikä seikka osoittaa, ettei koiralla ole tietoa hyvästä
käytöksestä. Mutta Caire ei välittänyt kohteliaisuudesta. Mouton
näki saapuvan tutun hevosen, joka kuljetti tapansa mukaan Hollannin
juustoja, jätti luunsa ja nousi sanomaan hyvää päivää ystävälleen
hevoselle. Caire sieppasi heti salaa luun suuhunsa, varoi joutumasta
keksityksi ja juoksi piilottamaan saaliinsa Rue des Beaux-Artsin
varrella sijaitsevaan Simonneaun myymälään, jossa usein kävi. Sitten se
palasi muina miehinä Moutonin luo, katseli sitä, huomasi sen etsivän
luutansa ja alkoi nauraa.
Caire ja minä rakastimme toisiamme sitä tietämättä, mikä onkin
mukava ja varma rakastamistapa. Me olimme eläneet kahdeksan
vuotta tässä kiertotähdessä kumpikaan oikein tietämättä, mitä
olimme tulleet tekemään, kun ikäveikko-raukkaani, joka oli käynyt
turpeaksi ja ahdashenkiseksi kohtasi julma sairaus, kivitauti. Se
kärsi valittamatta, sen karva muuttui himmeäksi ja kuivaksi, se oli
surullinen eikä enää syönyt. Eläinlääkäri suoritti onnistumattoman
leikkauksen; illalla sairaan kärsimykset loppuivat. Se makasi
vasussaan, käänsi minuun päin lempeät, yhä himmeämmiksi käyvät
silmänsä, kohottautui, liikahdutti vielä kerran häntäänsä, vaipui
takaisin ja kuoli. Silloin vasta minulle selvisi, mitä se oli minulle
merkinnyt, kuinka paljon se oli toiminut, ajatellut, rakastanut,
vihannut, vallannut sijaa talossamme ja mielessämme. Minä vuodatin
katkeria kyyneleitä ja nukahdin. Seuraavana aamuna kysyin, oliko
Cairen kuolema mainittu sanomalehdissä samoinkuin marsalkka Soultin
manallemeno.