MÉLANIE

Näinä aikoina minä jouduin kokemaan ankaraa murhetta. Mélanie kävi

vanhaksi. Tähän saakka ihmisten erilaiset iät olivat vain huvittaneet

minua vaihtelevaisuudellaan. Vanhuus oli minua miellyttänyt, koska

oli maalauksenomainen, toisinaan hieman hassunpäiväinen ja mielellään

naurettava. Nyt minun täytyi havaita, että se oli hankala ja ikävä.

Mélanie kävi vanhaksi; kori alkoi rasittaa hänen käsivarttansa, ja

hänen torilta palatessaan kuului huohotus portaiden alapäästä aina

huoneiston perälle saakka. Hänen näkönsä oli himmeämpi kuin hänen

silmälasiensa aina himmeät akkunat; hänen huonot silmänsä saivat

aikaan erehdyksiä, jotka minua aluksi naurattivat, mutta aivan pian

huolestuttivat lukuisuudellaan ja melkoisuudellaan. Hän erehtyi

pitämään permantovahan kappaletta leivänkannikkana ja likaista riepua

vasta kynimänään kanana. Kerran hän luuli istuutuvansa jakkaralleen,

mutta istuutuikin kummisetäni minulle lahjoittaman nukketeatterin

katolle murskaten koko rakennuksen ja joutuen ankarasta säikähdyksestä

ihan sanattomaksi. Hän menetti muistinsa, sekoitti toisiinsa eri

aikakaudet, puhui keisarin kruunauksen kunniaksi järjestetyistä

ulkoilmatanssiaisista, joissa oli tanssinut kylän voudin keralla,

ikäänkuin asia olisi eilen tapahtunut, samoin suudelmasta, jonka hän

oli vaaraa uhmaten kieltänyt eräältä taloon majoitetulta kasakalta

miehitysaikana. Hän kertoi usein samoja tarinoita ja palasi alinomaa

puhumaan siitä pakkasesta, joka oli Parisissa vallinnut joulukuun 15

p:nä 1840, kun keisari tuotiin takaisin Parisiin. Keisarin kirstulle

oli laskettu hänen pieni päähineensä ja miekkansa. Mélanie oli ne

nähnyt, mutta ei sittenkään voinut uskoa keisarin kuolleen. Hänen

henkensä hämmentyi; hän ei voinut hetkeksikään poistua keittiöstä

pelkäämättä unohtaneensa sulkea vesihanan, ja tulvan pelko myrkytti

kaikki kävelyretkemme, jotka olivat muinoin olleet hymyilevän

rauhalliset.

Vanhan hoitajattareni tila hämmästytti minua, mutta ei huolestuttanut,

koska en ajatellut sen jatkuvan. Mutta eräänä iltana kuulin isäni ja

äitini hiljaa keskustelevan.

— Mélanie riutuu päivä päivältä, ystäväiseni, sanoi äitini.

— Öljy on lampusta loppunut.

— Eikö ole varomatonta lähettää hänet ulos Pierrot'n kanssa?

— Rakas Antoinette, hän rakastaa lasta siinä määrin, että hänen

vanhasta sydämestään löytyy vielä kyllin voimaa ja älyä hänen

suojelemisekseen.

Tuo lause valaisi mieleni; minä ymmärsin ja aloin itkeä. Minä tulin

ensimmäisen kerran ajatelleeksi, että elämä virtaa ja pakenee kuin vesi.

Siitä lähtien minä riipuin kiihkeästi kelpo Mélanien ryhmyisessä

käsivarressa; minä syleilin häntä, mutta olin jo hänet menettänyt.

Erittäin kauniin kesän aikana hänen voimansa verestyivät ja muisti

kohentui; hän alkoi jälleen kukoistaa lietensä ja kasariensa vaiheilla,

ja minä aloin jälleen häntä kiusoitella. Hän lähti jälleen joka päivä

torille ja palasi pahoin huohottamatta ja tuntematta liiaksi vasun

painoa käsivarressaan. Mutta sateisen sään vallitessa hän valitti

huimausta. 'Olen kuin humalainen', sanoi hän. Eräänä aamuna, hänen

lähdettyään tapansa mukaan ostoksille, soitettiin ovikelloamme. Herra

Ménage oli löytänyt pyörtyneen Mélanien portaiden juurelta ja kantoi

hänet sisään. Mélanie tointui pian, ja isäni sanoi meille, että hän

oli tällä kertaa pelastunut. Minä tarkastelin herra Ménagea erittäin

uteliaana ja tarkkaavammin kuin ikäni edellytti; olin näet edistynyt

enemmän tiedoissa kuin käytöksessäni. Herra Ménagella oli punainen

haaraparta, huopahattu à la Rubens ja husaarihousut, mutta hän ei

ollenkaan näyttänyt mieheltä, joka juo kuumaa punssia pääkallosta.

Laskettuaan Mélanien sohvaan hän kannatti hänen päätänsä ja toimi

laupiaana samarialaisena. Hän näytti älykkäältä ja lempeältä. Hänen

kauniit, hieman väsyneet silmänsä, surumieliset ja hellät, katselivat

ystävällisesti olioita, ja luulinpa havaitsevani niissä hymyn, kun ne

osuivat äitini kauniisiin hiuksiin. Minua hän silmäili niin suopeasti

kuin voi silmäillä lasta, joka ei ole kaunis, ja kehoitti vanhempiani

sallimaan luonnon, kaiken voiman lähteen, vapaasti vaikuttaa minussa.

Herra Ménagea kiitettiin mitä lämpimimmin ja toivotettiin hänelle

kaikkea hyvää. Äitiäni liikutti se, että hän oli muistanut tuoda

Mélanien vasunkin. Mélanie itse ei ollut maalaajalle ollenkaan

kiitollinen hänen suomastaan avusta. Herra Ménage oli aikoinaan häntä

kovin loukannut kuvaamalla hänen oveensa vieraanvaraisuutta anelevan

Amorin, ja Mélanie ei antanut hänelle anteeksi tuota hävyttömyyttä;

niin voimallinen on kunniantunto kunnon naisissa.

Vanha palvelijattaremme virkosi aivan pian, kuten tohtori oli

otaksunut; mutta kävi ilmi, että hänen tosiaankin oli jo aika luopua

virastaan.

Minulta salattiin jotakin. Kuiskuteltiin, tukahdutettiin huokauksia,

pyyhkittiin kyyneleitä, tehtiin kääröjä. Puhuttiin peitetyin

sanoin Mélanien veljentyttärestä, joka oli mennyt naimisiin

Denizot-nimisen maanviljelijän kanssa ja hoiti hänen kerallaan maatilaa

Jouy-en-Josasissa.

Eräänä aamuna ilmaantui luoksemme tuo veljentytär, nöyrä ja hirmuinen.

Hän oli kookas nainen, tummapintainen ja kuiva, ja hänen suussaan

nähtiin valtavan suuria, mutta harvalukuisia hampaita. Hän tuli

hakemaan tätiänsä Mélanieta Jouyhin, kattonsa alle. Minä arvasin

kaiken vastustelun hyödyttömäksi ja aloin itkeä. Syleiltiin toisiansa

jäähyväisiksi; äitini lohdutti minua sanoen vievänsä minut pian

kerallaan Jouyhin. Vanha Mélanie oli pikemmin kuollut kuin elävä;

mutta eräs syvä ja ongelmallinen seikka herätti huomiotani. Minä näin,

että hän esiliinansa irroittaessaan katkaisi ne siteet, jotka olivat

kiinnittäneet häntä porvarilliseen elämään, ja että hänestä sukeutui

toinen henkilö, maalaisnainen, johon minua ei liittänyt mikään. Minä

ymmärsin auttamattomasti kadottaneeni kelpo Mélanieni.

Me saattelimme hänet rattaiden luo, joihin hän istuutui

veljentyttärensä viereen. Ruoska hipoi tamman korvia. He lähtivät.

Minä näin hänen valkoisen ja pyöreän, juustoa muistuttavan

maalaispäähineensä siirtyvän yhä loitommaksi. Se oli ensimmäinen

suruni. Tunnen sen aiheuttaman kivun vielä nytkin.

Mélanien menettäessäni kadotin enemmän kuin aavistinkaan: kadotin

varhaisimman lapsuuteni sulon ja ilon. Äitini, joka piti Mélanieta

arvossa, oli kyllin jalomielinen ollakseen kadehtimatta vanhalle

hoitajattarelleni osoittamaani rakkautta, ja jos tämä rakkaus kenties

ei ollutkaan niin suuri ja ylevä kuin äitiini kohdistuva kiintymys, se

saattoi olla hellempi ja oli varmaan paljoa läheisempi.

Mélanien sydän oli yhtä yksinkertainen kuin oma sydämeni, ja

ajatustemme suppea piiri lähensi meitä toisiimme. Mélanie, joka oli jo

iäkäs minun syntyessäni, ei ollut hilpeä; hän ei voinut olla hilpeä,

koska oli elänyt vaikeata elämää; mutta hänen säteilevä viattomuutensa

korvasi nuoruuden ja iloisen mielen.

Mélanie muovasi kieltäni yhtä paljon ja enemmän kuin äitini. Minulla ei

ole syytä sitä valittaa; hän puhui hyvin, vaikka olikin vähätietoinen.

Hän puhui hyvin, sillä hän lausui niitä sanoja, jotka vakuuttavat

ja lohduttavat. Jos olin soraansuistuen saanut naarmun polveeni tai

nenääni, niin hän lausui niitä sanoja, jotka parantavat. Jos lausuin

hänelle jonkin pienen valheen, jos osoitin itsekästä tunnetta,

jos antauduin vihan valtaan, niin hän lausui niitä sanoja, jotka

ojentavat, vahvistavat ja tyynnyttävät ihmisen sydäntä. Hänelle olen

kiitollisuudenvelassa moraalisten tuntojeni perustuksista, ja se mitä

olen niihin myöhemmin lisännyt, ei ole lujuudeltaan noiden vanhain

perustusten veroista.

Vanhan hoitajattareni huulilta olen oppinut hyvän ranskankielen.

Mélanie puhui kansanomaisesti. Hän sanoi 'kastrolli', 'skaappi' ja

'kolidoori'.[1] Sellaisia seikkoja lukuunottamatta hän olisi voinut

opettaa moitteetonta kielipartta monelle professorille ja monelle

akateemikolle. Hänen huuliltaan löytyi hänen esivanhempiensa sujuva ja

kevyt ilmaisutapa. Osaamatta lukea hän lausui sanat niinkuin oli ne

lapsuudessaan kuullut, ja ne, joilta hän oli ne kuullut, olivat olleet

hekin vähätietoisia ja olivat ammentaneet kielen sen luonnollisista

lähteistä. Niinpä Mélanie puhuikin luontevasti ja oikein. Hän löysi

vaivattomasti lauseparret, jotka olivat värikkäät ja mehevät kuin

puutarhojemme hedelmät; hänen puheensa oli tulvillaan hupaisia

käänteitä, viisaita sananlaskuja, kansanomaisia ja maalaisia kuvia.

[1] Koska me oppineet henkilöt sanomme _le lierre_, vaikka pitäisi

sanoa _l'ierre_, ja _le lendemain_, vaikka oikein olisi _l'endemain_,

ei pidä olla nirso kuullessaan kansanomaista puhetta. Mélanie käytti

muotoja une _légume_ ja _caneçon_ (_caleçonin_ asemasta); mutta

malttakaahan: _une légume_ on La Bruyèrellä ja _caneçon_ teoksessa

_État de la France pour 1692_. Mieleeni muistuu eräs tarina, jonka

Mélanie minulle kertoi ja jota en malta olla tähän lisäämättä.

Eräänä kauniina kesäpäivänä, joka oli viimeinen, toistemme seurassa

viettämämme, hän istui Luxembourgin puutarhan penkillä, ja minä

suutelin hänen ryppyistä poskeansa. Tuo kelpo olento oli pelkäävinään

ja huudahti:

— Aiotko minut ahmaista suuhusi, pieni herra! Oletko muuttunut

ihmissudeksi?

Minä kysyin häneltä, mikä se oli, ihmissusi. Hän ei vastannut

kysymykseeni, mutta kertoi minulle seuraavaa:

— Nuoruuteni aikana oli poika, jolle hirtehiset kapakassa vakuuttivat,

että hän oli susi ja että hänen piti syödä oma äitinsä. Poika

yksinkertaisuudessaan tuon uskoi. Palattuaan yöllä kotiin hän lähestyi

vuoteessaan nukkuvaa äitiänsä ja sanoi hänelle:

— Äiti, äiti-rukka, minun täytyy syödä sinut. Anna minulle

siunauksesi, nyt minä sinut syön...

Siihen Mélanie keskeytti kertomuksensa. Kehoitinpa häntä miten

tahansa, hän ei sanonut enempää. Mélanien tarinat olivat siinä

suhteessa erinomaiset, ettei niissä ollut loppua.