BARA

— Erikoisesti tuntuu minusta vastenmieliseltä, virkkoi äitini

kerrottuaan tuon kehnoa elämäntapaa osoittavan kepposen, että Hyacinthe

tuon teeskentelynsä nojalla anasti onnettomuudelle kuuluvat oikeudet ja

esiintyi uhrina.

— Hän uskalsi paljon, lausui kummisetäni. Se yleinen innostus, jonka

hän oli herättänyt, olisi hänen viekkautensa ilmitultua muuttunut

yhtäkkiä raivoksi; ne, jotka osoittivat hänelle julkista kunnioitusta,

olisivat kohdelleet häntä häpeällisesti, ja ne torakurkut, jotka

ojensivat hänelle juotavaa, olisivat kenties repineet hänet

kappaleiksi. Asestettu joukkio voi tehdä millaisia väkivallantekoja

tahansa. On kuitenkin tunnustettava, että Parisin väestö menetteli

niinä mainehikkaina päivinä sävyisästi eikä käyttänyt voittoansa

väärin. Varakas porvaristo ja oppineet yhdyskunnat taistelivat

työläisten rinnalla; Polyteknillisen opiston oppilaat ratkaisivat

voiton monissa kohdissa. Useimmat heistä kunnostautuivat osoittamalla

sankaruutta ja inhimillisyyttä.

Eräs heistä tunkeutui linnaan väkijoukon etunenässä ja kehoitti

kuninkaallista kaartia antautumaan. Sotilaat käänsivätkin pyssynsä

ylösalaisin, mutta heitä komentava vanha kapteeni hyökkäsi raivoissaan

miekka kädessä kohti opiston oppilasta. Miekka oli jo lähellä rintaa,

kun uhatun onnistui väistää se ja siepata käsiinsä. Hän ojensi säilän

takaisin upseerille sanoen: 'Hyvä herra, ottakaa miekkanne, jota olette

kunniakkaasti kantanut taistelutantereella ja jota ette varmaankaan

käytä kansaa vastaan.' Kapteeni, jota tuo ihailu ja tunnustus liikutti,

irroitti tunikastaan kunnialegionan ristin ja ojensi sen nuorelle

vastustajalleen sanoen: 'Isänmaa tulee varmaan kerran antamaan teille

tämän kunniamerkin. Sallikaa minun tarjota itsellenne sen näkyvä

muisto.' Tässä kansalaissodassa lähensivät taistelevia kunniantunto ja

isänmaanrakkaus.

Kummisetäni oli tuskin ehtinyt lopettaa kertomuksensa, kun herra Marc

Ribert alkoi esittää toista:

— Heinäkuun 28 p:nä, kertoi hän, kun parisilaiset joukot alkoivat

Hôtel-de-Villen torilla väistyä taajan tulen tieltä, syöksyi eräs

nuori mies trikolori peitsen kärjessä kymmenen askeleen päähän

kuninkaallisesta kaartista ja huusi: 'Katsokaa kansalaiset, kuinka

suloista on kuolla Vapauden puolesta!' Siihen hän kaatui monien kuulien

lävistämänä.

Näiden sankarillisten tekojen liikuttamana kysyi äitini, minkätähden ei

niin jalo toiminta ole paremmin tunnettu ja tunnustettu.

Kummisetäni mainitsi useitakin syitä:

— Yksinvallan, vallankumouksen ja keisarivallan aikaiset sodat ovat

kyllästäneet Ranskan historian sankarillisilla teoilla; siihen ei mahdu

enää uusia. Sitäpaitsi himmensi heinäkuun voittajien maineen heidän

saavutuksensa vähäpätöisyys, he veivät voittoon vain keskinkertaisen

valtiomuodon, ja heidän uhrautuvaisuudestaan sukeutunut kuningasvalta

ei mielellään muistellut alkujuurtansa. Vihdoin on huomattava, että

sankareillakin on omat kohtalonsa.

— Ehkä, virkkoi äitini, mutta on sittenkin vahinko, että kauniin teon

muisto häipyy olemattomiin.

Vanha herra Dubois, joka oli keskustelun aikana lakkaamatta käännellyt

kädessään nuuskarasiaansa, käänsi äitiini päin leveät ja tyynet

kasvonsa.

— Älkää ehdättäkö syyttämään kohtaloa väärämieliseksi, rouva Nozière.

Kaikki nuo kauniit piirteet, kaikki nuo suuret sanat ovat pelkkää

satua ja joutavaa melua. Koska ei ole mahdollista tarkoin toistaa,

mitä on lausuttu tarkkaavaisessa ja rauhallisessa seurassa, niin

onko todennäköistä, parahin rouva, että jokin ele tai lausuma

voitaisiin painaa mieleen taistelun tuoksinassa? Minä en paljoa

välitä siitä, että teidän kertomanne, hyvät herrat, luultavasti ovat

pelkkää kuvitelmaa, vailla kaikkea todellisuuspohjaa, mutta niistä

puuttuu sitäpaitsi luontevuus, ja taide, se kaunis koruttomuus, joka

yksin kykenee säilymään halki vuosisatojen. Siitä syystä on paras

jättää ne kalentereihin homehtumaan. Historiallinen totuus ei ole

minkäänlaisissa tekemisissä näiden kauniiden sankaruuden esimerkkien

kanssa, jotka siirtyvät vuosisadasta toiseen ihmisten huulilla:

ne johtuvat yksinomaan taiteen ja runouden työpajoista. En tiedä,

onko nuori Bara, jonka hengen rojalistit lupasivat säästää, jos hän

suostuisi huutamaan 'Eläköön kuningas', huutanut 'Eläköön tasavalta'

ja kaatunut kahdenkymmenen pistimeniskun surmaamana. En sitä tiedä

enkä voi milloinkaan tietää. Mutta tiedän, että tuon lapsen kuva, joka

uhrasi kukoistusaikanansa elämänsä vapaudelle, saa nousemaan kyyneleet

silmiin ja hehkun sydämiin ja ettei täydellisempää uhrin vertauskuvaa

voi ajatellakaan. Tiedän myös ja nimenomaan, että kuvanveistäjä Davidin

näyttäessä minulle tuon lapsen suloisessa ja puhtaassa alastomuudessaan

antautumassa kuolemaan yhtä tyynesti kuin Vatikaanin haavoittunut

amatsooni, painaen povelleen kokardiansa ja pitäen jähmettyneessä

kädessään rumpupalikkaa, jolla oli pärryttänyt hyökkäykseen, ihme on

täytetty, nuori sankari on luotu. Bara elää, Bara on kuolematon.