Sinä päivänä saliin astuessani minä kovin hämmästyin havaitessani
äidin siellä keskustelevan erään kunnianarvoiselta näyttävän
vanhuksen kanssa, jonka näin ensimmäisen kerran. Hänen kaljussa
päälaessaan, jota seppeleen tavoin kiersivät valkoiset hiukset,
näkyi vieno rusotus. Hänen ihonsa oli vaalea, silmät siniset, suu
hymyilevä. Parta oli vastikään ajeltu; pyöreillä poskilla vain nähtiin
jäniksenkäpälää muistuttavat tupsut. Hänen lievenuttunsa napinlävessä
oli orvokkivihkonen.
— Onko tämä pieni poikasi, Antoinette? kysyi hän minut nähdessään.
Voisi luulla tytöksi, niin on arka ja hentoinen. Hänelle tulee antaa
lientä syötäväksi, jotta hänestä tulee mies.
Hän viittasi minua luokseen ja laski kätensä olkapäälleni:
— Kuulehan, pienokainen, sinä olet siinä iässä, jossa ihminen luulee
elämän olevan pelkkää hymyilyä ja hyväilyä. Mutta eräänä kauniina
päivänä joudumme havaitsemaan, että se on usein ankara ja toisinaan
väärämielinen ja julmakin. Toivon, ettei sinun tarvitse sitä kokea
kovin kiusallisten olosuhteiden vallitessa. Mutta kuule ja paina
mieleesi, että rohkeus ja kunto voittaa kaikki vastukset.
Hänen kasvonsa ilmaisivat vilpittömyyttä ja hyvyyttä. Hänen äänensä
tunki sydämeen. Hänen kostuvien silmiensä katsetta ei voinut kestää
tuntematta mielenliikutusta.
— Poikani, kohtalo on suonut sinulle oivalliset vanhemmat, jotka
tulevat aikanaan opastamaan sinua vaikeassa elämänuran valinnassa. Etkö
halua ruveta sotamieheksi?
Äitini vastasi puolestani sanoen, ettei uskonut minun haluavan.
— Onhan se kaunis ammatti, jatkoi vanhus. Sotilas, joka on tänään
vailla leipää ja suojaa ja nukkuu oljilla kuin kerjäläinen, aterioi jo
huomenna jossakin palatsissa, ja ylhäiset naiset pitävät kunnianaan
saada hänelle tarjoilla. Hän tuntee kaikki kohtalon käänteet, elää
kaikkien elämää. Mutta jos saat joskus kunnian kantaa sotilaspukua,
niin muista, poikani, että sotilaan velvollisuutena on suojata leskeä
ja orpoa ja säästää voitettua vihollista. Hän, joka nyt sinulle puhuu,
on palvellut Napoleon Suuren armeijassa. Nyt on — valitettavasti —
kulunut jo neljättäkymmentä vuotta siitä, kun taistelujen jumala on
poistunut maan päältä, ja hänen mentyään ei kukaan kykene johtamaan
kotkiamme yli valloitetun maailman. Älä rupea sotilaaksi, poikaseni!
Hän työnsi minut lempeästi syrjään, kääntyi äitini puoleen ja alkoi
jatkaa keskeytynyttä keskustelua.
— Niin, vaatimattoman asunnon. Jotakin metsänvartijan asumukseen
verrattavaa... Onhan asia päätetty, ja minä voin toteuttaa rakkaimmat
toiveeni sinun avullasi, rakas Antoinette. Niin pääsen nauttimaan
rauhallista oloa levottoman ja vastuksien täyttämän elämäni lopulla.
Enhän tarvitse paljoa elääkseni. Olen aina toivonut saavani päättää
päiväni maaseudun rauhassa.
Hän nousi, suuteli kohteliaasti äitini kättä, nyökkäsi ystävällisesti
minulle ja lähti. Hänen ryhtinsä oli jalo ja astuntansa varma.
Minä jouduin kovin ihmeisiini saadessani kuulla, että tuo rakastettava
vanhus oli eno Hyacinthe, josta olin aina kuullut puhuttavan inhoten
ja moittien, joka toi kaikkialle tuhoa ja epätoivoa, eno Hyacinthe,
suvun kauhu ja häpeä. Vanhempani olivat sulkeneet häneltä kotinsa oven.
Mutta nyt oli Hyacinthe, kymmenen vuotta vaiti oltuaan, äidilleni
lähettämässään liikuttavassa kirjeessä ilmoittanut päättäneensä
vetäytyä johonkin synnyinseutunsa kylään, kunhan saisi matkaan ja
vaatimattoman asunnon hankkimiseen kuluvat varat. Hän vakuutti voivansa
tulla hyvin toimeen hoitamalla erään rintaveljensä tiluksia huomauttaen
samalla olevansa erinomaisen hyvissä väleissä tuon veljen kanssa. Ja
äitini, joka oli ylen herkkäuskoinen eikä ottanut kuunnellakseen isäni
varoituksia, suostui myöntämään pyydetyn lainan.
Vähän ajan kuluttua äiti sai tietää, että eno Hyacinthe oli
irstaisuudessa tuhlannut toiseen tarkoitukseen myönnetyt varat ja toimi
nyt kirjanpitäjänä erään ihmiskauppiaan liikkeessä Rue Saint-Honorén
varrella. Ihmiskauppiaiksi nimitettiin henkilöitä, jotka maksua
vastaan hankkivat sijaisia sellaisille rikkaille nuorille miehille,
joiden ei tehnyt mieli joutua sotapalvelukseen. Ihmiskauppiaiden
liike sujui hyvin, mutta heitä ei erikoisesti kunnioitettu, ja heidän
sihteerinsä eivät niinmuodoin voineet vaatia itselleen suurtakaan
arvonantoa. Nämä ihmiskauppiaat asuivat melkein poikkeuksetta eräässä
Rue Saint-Honorén ja Rue du Coqin kulmassa sijaitsevassa suuressa
talossa, jonka seinät olivat täynnä kunniaristein koristettuja kilpiä
ja trikolorilippuja. Alimmassa kerroksessa oli myymälä, jossa oli
kaupan vanhoja univormunauhuksia ja olkalappuja, ja olutkapakka, jossa
käyvät sotilaat halusivat seitsemän virallisen palvelusvuotensa jälkeen
värväytyä jälleen sotamiehiksi. Siellä riippui vaakunana läkkipeltinen
kuva, jossa nähtiin kaksi lehtimajassa istuvaa krenatööriä. He avasivat
kumpikin olutpulloansa niin auliin ja onnekkain käsin, että pullon
suusta purskahtava vaahtoinen suihku uskaliaassa kaaressa kohottuaan
osui toverini lasiin. Pelkäänpä, että juuri siellä, noiden likaisien
uudinten takana, eno Hyacinthe harjoitti uutta ammattiansa, jona oli
se, että tuli saada vasta vapautuneita sotilaita pelaamaan ja juomaan,
kunnes he suostuivat ottamaan uuden pestin. Ja mahdollista on, että
kulkiessani tuon Rue Saint-Honorén varrella sijaitsevan rakennuksen
ohi, jossa sukuni häpeä kehittyi kukkaansa, talon iloinen kilpi auttoi
minua kestämään kapakan näkemisen.
Hyacinthe, joka oli vähätietoinen, mutta hyvä laskija ja numeroiden
tekijä, omisti sen, mitä nimitetään hyväksi käsialaksi. Hänen
tekemäkseen mainittiin Bonaparten italialaiselle armeijalle antama
julistus, joka oli kirjoitettu ylen pienellä käsialalla ja jonka
ääriviiva muodosti ensimmäisen konsulin muotokuvan. Hyacinthe
oli joutunut armeijaan vuonna 1813, ylennetty seuraavana vuonna
adjutantiksi, Ranskan retken aikana, ja kerskui keskustelleensa
keisarin kanssa eräänä yönä nuotiolla lähellä Craonnea:
— Teidän majestettinne, sanoi Hyacinthe, me vuodatamme viimeisenkin
veremme teidän lippujenne alla, sillä te edustatte isänmaata ja
vapautta!
— Te olette ymmärtänyt minut, Hyacinthe, vastasi keisari.
Minä riennän huomauttamaan, että tuon keskustelun ainoa selostaja on
Hyacinthe itse, joka oman tunnustuksensa mukaan niitti seuraavana
päivänä suurta kunniaa Craonnen luona. Ja koska kaikkein kauneimmat
teot saavat toisinaan aikaan mitä pahimpia vaikutuksia, niin
Hyacinthekin, joka oli ollut muutaman tuokion ajan sankarina,
katsoi olevansa ikänsä kaiken vapaa niistä velvoituksista, joihin
tavallinen kuolevainen alistuu, eikä välittänyt enää laista eikä
kunniasta. Hän oli tuhlannut kaiken hyveensä yhtenä ainoana päivänä.
On epävarmaa, oliko hän mukana Waterloon luona, ja tämä seikka ei
kirkastune milloinkaan. Hän oli jo ahkera vieras kapakoissa ja kertoi
sankariteoistaan mieluummin kuin niitä uudisti. Saadessaan eron
sotapalveluksesta vuonna 1815 hän täytti kaksikolmatta vuotta. Hän oli
kaunis, voimakas, hilpeä, naisten lellikki, sydänten surma, ja häntä
rakasti äitini täti, rikas maalaistyttö, jonka kanssa hän suostui
menemään naimisiin ja jonka rahat tuhlasi. Hänet pettäessään, häntä
pahoinpidellessään, hänet hylätessään Hyacinthe soi hänelle runsaasti
tilaisuutta osoittaa epäjumalanpalvontaa muistuttavaa ihailuansa ja
mieletöntä rakkauttansa. Loukattuaan vaimoaan kerran toisensa jälkeen
Hyacinthe suvaitsi kääntyä jälleen suopeaksi, ja vaimo havaitsi
hänet rakastettavammaksi kuin jos hän olisi ollut aina uskollinen.
Hyacinthen puoliso, joka oli säästäväinen, jopa saitakin, osoitti
miehelleen mieletöntä anteliaisuutta. Hyacinthe nähtiin näinä aikoina
liikkumassa Parisin ja Pontoisen välillä, päässä terässoljen kaunistama
ja perältään melkoisesti laajeneva harmaa hattu ja yllään viheriä,
kultanappinen lievetakki, nankkihousut ja kiiltonahkasaappaat. Siinä
asussa hän ohjaili kaksipyöräisiä englantilaismallisia ajoneuvojaan,
Carie Vernet'n piirtimen aiheeksi kelpaavana. Hän vieraili jos kenen
kanssa ahkerasti sellaisissa huoneistoissa kuin 'Boeuf à la Mode'
ja 'Rocher de Cancale', vietti yökausia pahamaineisissa pesissä ja
hävitti siten muutamassa vuodessa vaimonsa pellot, niityt, metsät ja
myllyn. Saatettuaan rakastuneen naisraukan puille paljaille Hyacinthe
jätti hänet viettääkseen seikkailijaelämää erään Huguet-nimisen
entisen varusmestarin seurassa. Viimeksimainittua, joka oli pieni,
laiha, vääräsäärinen, takkutukkainen, Hyacinthe käytteli aina tarpeen
mukaan palvelijanaan, yhtiökumppaninaan, vieläpä isäntänäänkin,
jos asia sattui olemaan vaarallinen. Huguet, joka oli veijari ja
oli vetänyt nenästä koko maailmaa, osoittautui Hyacintheen nähden
mitä uskollisimmaksi, ylevämielisimmäksi ja jaloimmaksi ystäväksi.
Kuningasmielisen Huguet'n sanottiin vieneen valkoisen terrorin
Aveyroniin, mistä hän oli kotoisin, mutta siitä huolimatta hän muuttui
bonapartelaiseksi kiinnyttyään Hyacintheen, joka oli bonapartelainen
virkansa puolesta. Hyacinthella oli asianmukainen vaatetus: pitkä,
kaulaan asti napitettu lievenuttu, orvokkivihkonen napinlävessä ja
ryhmysauva kädessä. Gentin bulevardilla, muutamien aseveikkojen
ympäröimänä ja Huguet'n villakoirana seuratessa Hyacinthe soimasi
Englantia siitä, että se piti Napoleonia vankeudessa, ja kääntyi
kapakasta tullessaan kohti luodetta osoittaen kostavalla sormellaan
kavalaa Albionia; hänen huulensa muovasivat rukouksia Jumalan pojan
valtakunnan tulemiseksi. Tavatessaan jonkun uskollisen alamaisen, jolle
kuningas oli lahjoittanut hopeisen liljakoristeen, hän murisi tuskin
kuuluvasti ja virkkoi: 'Jälleen eräs Odysseun kumppaneita.' Saadessaan
kenenkään näkemättä kiinni koiran hän kiinnitti sen häntään valkoisen
kokardin. Mutta Hyacinthe ei sekaantunut juoniin eikä salaliittoihin,
vaan vältti kaksintaisteluakin. Eno Hyacinthe, samoinkuin Panurge,
pelkäsi luonnostaan lyöntejä. Huguet oli urhoollinen hänen puolestaan
ja aina valmis miekanmittelyyn. Jouduttuaan elämään henkisten kykyjensä
varassa Hyacinthe oli ruvennut kaunokirjoituksen ja kirjanpidon
opettajaksi ja asettunut asumaan Rue Montmartren varrelle. Siellä
Huguet pesi lattioita ja paistoi makkaroita, Hyacinthe leikkasi
mahtavan näköisenä hanhenkyniään, painaen niiden kärjen vasenta
peukaloa vasten voidakseen täsmällisemmin halkaista terän. Mutta
suottapa hän siinä leikkasi hanhenkyniä, ja suotta luetteli katuoveen
kiinnitetty pyöreä kilpi englantilaisin, goottilaisin ja välimuotoa
olevin kirjaimin kokeneen kalligrafin ja kunniakirjalla varustetun
kirjanpitäjän ansioita. Ei ilmaantunut ainoatakaan oppilasta. Hyacinthe
rupesi henkivakuutusliikkeen asiamieheksi. Hänen muhkea ulkomuotonsa
ja vakuuttava puhetapansa olisi varmaan hankkinut hänelle runsaat
määrät asiakkaita. Mutta viini ja lempi vaativat hänen ensimmäiset
ansionsa ja estivät häntä saavuttamasta uusia huolimatta Huguet'sta,
joka toimi hänen välittäjänään, mutta onnistumatta, koska oli
kamalasti kierosilmäinen, haiskahti viiniltä, sammalsi eikä osannut
puhua vakuuttavasti. Molemmat veikot avasivat tuon epäonnistumisen
jälkeen Montrougessa, erään valajan työpajassa, miekkailukoulun,
jossa Hyacinthella, miekkailumestarilla, oli Huguet esimiekkailijana.
Koska valaja harjoitti yhä määrättyinä tunteina ammattiaan samassa
salissa, kohosi lattianrakoihin keräytynyt kipsipöly jokaisen
hyökkäyksen jäljeltä ilmoille kietoen miekkailijat kitkerään pilveen,
joka sai heidät kyynelöimään ja aivastelemaan naamioittensa takana.
Tämän jalon aseammatin lopettivat viini ja lempi. Muutamien unhoon
joutuneiden uusien kokeiden jälkeen Hyacinthe ajatteli käytellä
hyväkseen 'Vuoren vanhuksen eliksiiriä' tohtori Gibet'n reseptin
mukaan valmistettuna. Huguet tislasi liköörin, ja Hyacinthe toimitti
sen mauste- ja rohdoskauppoihin myytäväksi. Mutta tämäkin kauppaliike
oli lyhytikäinen ja uhkasi päättyä huonosti. Esivalta näet epäili
herra Gibet'n anastaneen itselleen lääketieteen tohtorin arvonimen;
luullaanpa, ettei tislaaja Huguet päässyt asiasta joutumatta istumaan
vankilassa pari kuukautta. Sitten Hyacinthe asetti kykynsä valtion
käytettäväksi ja toimi joitakin aikoja kauppahallien tarkastajana.
Hänen oli oltava virassa öisin, mutta hänet tavattiin useammin
kapakoissa kuin toimessaan, ja vaikka hänen ystävänsä Huguet yrittikin
häntä avustaa, hän sai monet varoitukset ja tuli vihdoin erotetuksi.
Tämä erinomainen toimenpide katsottiin poliittisista syistä johtuvaksi.
Hyacintheä vainottiin, koska hän oli vanha Napoleonin sotilas. Tämän
vainon vuoksi hän sai apua eräiltä vapaamielisiltä, jotka toimittivat
hänelle kopistin toimen, ja hän oli kovin ylpeä saadessaan jäljentää
kolminäytöksistä huvinäytelmää 'Les Plaideurs sans procès', jonka
oli tehnyt herra Étienne. Hyacinthen sanojen mukaan herra Étiennen
suuruus ei ollut niinkään siinä, että hänet oli ansioittensa nojalla
valittu Tiedeseuran jäseneksi, kuin siinä, että kuningas oli hänet
siitä karkoittanut. Tunnettua on, että Étienne suljettiin pois vuonna
1816 uudelleen järjestetystä Tiedeakatemiasta. Sillävälin harjoitti
Huguet Hyacinthen kehoituksesta viinikauppaa ja salakuljetusta ansaiten
suunnilleen viisituhatta frangia puhdasta voittoa ja kuusi kuukautta
vankeutta. 'Se ei ollut huonoin liikeyritykseni', virkkoi Huguet asiaa
harkittuaan. Sellainen kyynillisyys sai kuohuksiin Craonnen sankarin,
jolla oli periaatteita ja joka kannatti savoijalaisen maalaispapin
siveysoppia, siihen lisättynä kunniantunto, ja opetti Huguet'lle
yhteisten juominkien aikana velvollisuuden vaatimuksia ja lain
arvovaltaa. Oikean tien noudattaminen tai sille palaaminen, jos oli
sattunut eksymään, viattomuus tai katumus, siinä oli vanhan sotilaan
vaalilause, Huguet kuunteli ja silmäili häntä ihaillen vuodattaen
kyyneliä viinilasiinsa. Havaittuaan katumuksen siten saattaneen miehen
takaisin oikealle tolalle Hyacinthe perusti hänen kanssaan yhtiön,
jonka tehtävänä oli levittää painotuotteita Parisin kaupungissa, mutta
onnistumatta. Pian tämän yhtiön luhistumisen jälkeen eno Hyacinthe
luullakseni saapui äitini puheille, kuten jo aikaisemmin kerroin, ja
rupesi ihmiskauppiaan sihteeriksi. Hänen yrityksissään oli se hyvä
ominaisuus, etteivät olleet pitkäaikaisia. Niinpä hän ei jäänytkään
pitkäksi ajaksi ostamaan ihmisiä sen kilven takana, jossa nähtiin
kaksi krenatööriä. Seuraavista ammateista ei ole tietoa. Ainoastaan
viimeisestä saivat hänen sukulaisensa kuulla. Tultuaan varsin
vanhaksi Hyacinthe perusti erään Rue Rambuteaun varrella sijaitsevan
kapakan peräkamariin asioimiston. Edessään pöydällä pullo valkoviiniä
ja kahmalollinen paistettuja kastanjoja hän neuvoi kaupunginosan
pieniä kauppiaita, kuinka he parhaiten välttäisivät velanmaksun tai
esivallan ahdistelun. Joko mainitsin, että eno Hyacinthe oli nerokas
rettelöitsijä? Tämä piirre tekee hänen muotokuvansa täydelliseksi.
Juonikkaana, ovelana ja kaikin puolin käräjöimiseen perehtyneenä
hän olisi vetänyt vertoja itselleen Chicaneaulle. Leimamerkeillä
varustettu paperi oli hänen riemunsa. Hän toimi peräkamarissaan
myöskin lähiseudun palvelijattarien kirjurina. Hänen ystävänsä Huguet
oli aivan hintelä ja ontui pahoin, mutta oli vielä vilkas eikä ollut
Hyacintheä hylännyt. He asuivat ullakkosuojassa kapakan takana. Huguet
piti neuvoa varustaakseen tupakalla ystävänsä piipun. Eräänä talviyönä
häntä iskettiin maankiertäjien kesken tapahtuneessa tappelussa puukolla
lapaluiden väliin, ja hän joutui sairaalaan. Hyacinthe kävi häntä
katsomassa. Huguet hymyili hänelle ja kuoli. Hyacinthe laati edelleen
sopimuskirjoja ja toimi ahdistuksen alaisina olevien naiskuvatusten
asianajajana ja sihteerinä. Mutta hänen kaunis käsialansa alkoi käydä
epävarmaksi, katse himmentyi ja pää kävi painavaksi; hän vietti pitkät
hetket uneliaana ja mitään ajattelematta. Kuusi viikkoa Huguet'n
kuoleman jälkeen hänet kohtasi halvaus. Hänet vietiin Rue du Sabot'n
varrella sijaitsevaan huoneeseen, vaimoraukan luo, joka ei ollut
häntä nähnyt neljäänkymmeneen vuoteen, mutta rakasti häntä yhä vielä
samoinkuin hääpäivänä. Vaimo hoiti häntä mitä hellimmin. Hyacinthen
vasen käsivarsi oli halvaantunut, hän laahasi jalkaansa, kykeni tuskin
liikkumaan eikä enää puhunut. Vaimo siirsi hänet joka aamu vuoteesta
ikkunan luo, missä hän vietti päivänsä auringon valossa. Vaimo täytti
hänen piippunsa ja silmäili häntä lakkaamatta. Kuuden kuukauden
kuluttua sattui uusi halvauskohtaus, ja Hyacinthe vietti viikon
päivät liikahtamatta. Hänen kangistunut kielensä kykeni lausumaan
vain epämääräisiä ääniä, mutta hänen luultiin mainitsevan kuollessaan
Huguet'n nimeä.
Isäni ei puhunut milloinkaan eno Hyacinthestä. Äitinikin vältti hänen
mainitsemista. Hän kertoi kuitenkin usein seuraavan jutun, joka hänen
mielestään kuvasi tuon kevytmielisen ja petollisen miehen luonnetta.
Hyacinthe oli vuoden 1830 vallankumouksen aikana yli neljänkymmenen
vuoden ikäinen, mutta yhä vielä terhakka mies, naistennaurattaja, ja
tunsi olonsa asunnossa ikäväksi. 'Kolmen kunniakkaan päivän' aikana hän
pysytteli rauhallisena tehden pyhiä lupauksia kansan hyväksi. Heinäkuun
30 p:nä, kuninkaallisten joukkojen luopumuksen jälkeen, tulen lakattua
joka puolella riehumasta ja trikolorin liehuessa Tuileries-palatsin
katolla, miehemme pisti nokkansa pihalle haluten tuntemastaan syystä
lähteä Bastiljin ja Saint-Antoinen etukaupungin kulmaukseen. Hän
asui Étoilen tulliportin tienoilla, seudussa, joka siihen aikaan
oli maalaismainen ja autio. Voidakseen tyydyttää halunsa hänen tuli
kulkea paahtavan auringon alla pitkin revittyjä katuja ja kiivetä
vähintään kolmenkymmenen barrikadin yli, joita vartioi kansa, ellei
tahtonut kulkea pitkiä kiertoteitä epävarmojen kaupunginosien kautta.
Tämän vaikeuden voittamiseksi Hyacinthe keksi nerokkaan keinon. Hän
lähti erään tuttavansa viinikauppiaan ja ravintoloitsijan luo, kiersi
otsalleen jäniksenvereen kastetun rievun ja antoi keittäjän ja hänen
apulaisensa kantaa itsensä ensimmäisen katusulun eteen, joka oli aivan
lähellä Faubourg du Roulea. Kävi niinkuin hän oli otaksunut: barrikadin
puolustajat pitivät häntä haavoittuneena, ottivat hänet vastaan
kantajien käsistä ja toimittivat erittäin varovasti katusulun toiselle
puolelle. Sitten he tarjosivat hänelle lasin viiniä ja määräsivät kaksi
miestä kantamaan häntä paareilla. Muodostui saattue, joka karttui
matkan varrella; eräs Polyteknillisen opiston oppilas, paljastettu
miekka kädessään, kulki sen etunenässä. Kansanmiehiä, paitahihasillaan,
hihat käärittyinä, viheriät oksat pyssyjen piipuissa, marssi paarien
vierellä huutaen:
— Kunniaa urhoolliselle!
Jäljessä kulki latojaoppilaita, jotka tunsi heidän paperipäähineistään,
valkoisiin puettuja leipurinsällejä, koulupoikia, joilla oli kaartin
olkalaput ja hihnat, kymmenen vuoden ikäinen lapsi, jonka päässä oleva
sotilaslakki painui olkapäitä myöten, ja kaikki toistivat:
— Kunniaa urhoolliselle!
Naiset polvistuivat heidän ohi kulkiessaan. Toiset heittivät kukkia
sankarilliselle uhrille ja asettivat paareille kolmivärisiä nauhoja
ja laakerinoksia. Rue Saint Florentinin kulmassa eräs vapaamielinen
maustekauppias piti hänelle puheen ja antoi hänelle pronssimitalin,
jossa oli La Fayetten kuva. Barrikadien puolustajat siirsivät saattueen
tullessa pois tieltä katukivet, tynnyrit ja ajoneuvot päästääkseen
haavoittuneen esteettömästi kulkemaan. Pitkin matkaa tekivät
kapinalliset kunniaa pyssyillään, rummuttajat pärryttivät, ja torvet
raikuivat. Huudot 'Eläköön kansan puolustaja! Eläköön perustuslain
suojelija! Eläköön vapauden sankari!' kohosivat autereisessa ilmassa
kohti hehkuvaa taivaankantta. Kaikista kapakoista kiidätettiin punaisen
nesteen täyttämiä laseja kunniakkaalla sijallaan lepäävän tuntemattoman
huulille, ja kokonaisia pulloja tarjottiin kantajille, jotka höyrysivät
kuin suitsutusastiat.
Niin saatettiin eno Hyacinthe kaikella kunnialla Bastiljin torin ja
Faubourg-Saint-Antoinen kulmaan, pesijättären, rouva Constancen luo.