Eräänä aamuna, saateltuani vanhan Mélanien ullakkokamariinsa, katselin
tavallista tarkkaavammin Jouyn palttinasta valmistettua peitettä, joka
oli levitetty vuoteen yli ja jonka kuviot esittivät (johan siitä
kerroin?) ruusutytön seppelöimistä. Tapahtuma oli painettu punaisella
ja toistettu monet kerrat. Se näytti minusta somalta, vaikutti
mielikuvitukseeni ja kiihdytti uteliaisuuttani. Mélanie moitti minua
siitä, että huvitin itseäni sellaisilla typeryyksillä.
— Mitäpä kaunista voit keksiä tuosta vanhasta rievusta, Pierrot?
Se on parsittu joka kohdasta. Rouva Sainte-Lucie vainaja, jonka
luona olin palveluksessa, oli levittänyt peitteen ihan puhtaana
kuolinvuoteellensa, ja kun herrat Sainte-Lucie jakoivat äitinsä
liinavarastoa palvelusväelle, jouduin minä saamaan tämän.
Mutta minä huudahtelin ja kyselin lakkaamatta. — Kuka on tuo sievä
neiti, jonka päähän herrasmies laskee ruususeppeleen? Minkätähden
siinä ovat nuo rummut ja torvet? Entä nuo nuoret tytöt, jotka kulkevat
jonossa, ja nuo talonpojat, jotka seisovat ristissä käsin?
— Missä näetkään kaiken tuon, pieni herrani? Peitteessä ei varmaankaan
voi olla kaikkea, mistä puhut Minun, täytyy ottaa silmälasini, jotta
näen paremmin.
Hän huomasi, etten ollut mitään keksinyt.
— Totisesti, siinä on painettuna nuoria tyttöjä, herroja ja kyläläisiä.
Mitä sanonkaan? Viisikymmentä vuotta on peite ollut vuoteessani,
ja minä en ole tuota havainnut. Jos olisi kysytty, millainen se on
väriltään, en olisi sitäkään tietänyt. Ja olenhan sitä parsinut jo
monet monituiset kerrat.
Poistuessani Mélanien keralla huoneesta kuulin kainalosauvojen kolinaa
ja askelia, jotka kaikuivat pimeän käytävän perältä ja hitaasti
lähenivät. Minä pysähdyin ja jouduin kauhun valtaan nähdessäni pimeästä
vähitellen sukeltavan esiin inhottavan vanhan eukon, joka oli niin
käyrävartinen, että selkä näytti olevan pään sijalla, ja jonka rinnan
seuduilla näkyivät mullankarvaiset kasvot, oikea silmä valtavan
kasvannaisen peittämänä. Minä kävin kiinni Mélanien esiliinaan.
Ilmestyksen hävittyä näkyvistä hoitajattareni sanoi, että se oli
mummo Cochelet. Mélanie ei tietänyt hänestä mitään kertoa, koska ei
milloinkaan jutellut hänen enempää kuin kenenkään muunkaan henkilön
kanssa — tuon vakuutuksen toisti vanha hoitajattareni varsin usein,
mutta sitä ei sopinut käsittää ihan sananmukaisesti, vaan hänen
itsensä vaiteliaisuuden-vakuutuksena. Mummo Cochelet asusti käytävän
perällä löyhkäävässä huonepahasessa. Häntä ei kumminkaan pidetty
puutteenalaisena, sillä hänellä oli kolme kissaa, joille hän antoi joka
aamu vasikankeuhkoa kymmenen centiimin edestä. Herra Bellaguet oli
monet kerrat tarjoutunut toimittamaan hänet vanhaintaloon, mutta hän
oli torjunut ehdotuksen niin ehdottomasti, että aikeesta oli täytynyt
luopua.
— Hän on ylpeä, lisäsi Mélanie.
Sitten ääntään hiljentäen:
— Hän on kuninkaan puolella. Ja kerrotaan, että hänellä on mätänevässä
ullakkohuoneessaan upea, liljankukin kirjaeltu sänkypeitto.
Enempää minä en saanut tietää mummo Cochelet'sta. Mutta joitakin aikoja
myöhemmin, kun kävelimme Tuileries-puutarhassa, kelpo Mélanie ja minä,
näimme vanhan naisen, joka penkillä istuen tarjosi nuuskaa eräälle
sotavanhukselle. Hänen poimumyssyänsä, jonka muoti oli vuodelta 1820,
peitti kehno musta olkihattu, ja hartioillaan hänellä oli tahrainen
palmukuvioin kaunistettu kashmirihuivi. Kainalosauvaan nojattu pää
vapisi, ja silmää peittävä kasvannainen värisi.
Sotavanhuksen nenä ja leuka muistuttivat hummerin saksia. He juttelivat.
— Mennään, sanoi minulle Mélanie.
Hän nousi. Mutta minä olin utelias kuulemaan, mitä mummo Cochelet
sanoi, ja lähestyin penkkiä, jolla hän istui.
Hän ei puhunut, vaan lauloi. Hän lauloi tai paremmin sanoen hyräili:
Saisin olla saniainen.