Rantakadun varrella sijaitseva talomme, jota hoiti itse omistaja,
herra Bellaguet, oli kunniallinen, rauhallinen ja, kuten sanotaan,
porvarillinen talo. Vaikka herra Bellaguet kuului restauratioajan
ja heinäkuun-hallituksen suuriin rahamiehiin, hän piti itse huolta
huoneistojen vuokraamisesta, kirjoitti kontrahdit, johti ylen
säästeliäänä korjauksia ja valvoi töitä aina, kun jokin huoneisto oli
järjestettävä uuteen kuntoon, mikä tapahtui harvoin. Hän ei luovuttanut
seiniin kiinnitettäväksi kahtakymmentä metriä seinäpaperia, joka maksoi
neljäkymmentä sentiimiä rulla, olematta itse työtä valvomassa. Muuten
hän oli hyväntahtoinen ja leppoisa ja pyrki palvelemaan vuokralaisiaan,
kun se ei mitään maksanut. Hän asusti meidän keskuudessamme niinkuin
isä lastensa joukossa, ja minä näin ikkunastani hänen makuukamarinsa
uutimet, jotka olivat heleänsiniset. Hänelle ei oltu vihoissaan siitä,
että hän hoiti hyvin omaisuuttansa; pidettiinpä häntä kenties senvuoksi
sitäkin suuremmassa arvossa. Rikkaat ovat arvossapidettyjä rikkautensa
vuoksi. Ahneus, joka tekee heistä rikkaita, saa heidät sitäkin arvossa
pidetymmiksi; anteliaisuus, joka vähentää heidän varojaan, sitävastoin
vähentää heidän luottoansa ja hyvää mainettansakin.
Herra Bellaguet oli nuoruudessaan, vallankumousaikana, harjoittanut
kaikenlaisia ammatteja. Hänessä oli, samoinkuin hänen kuninkaassaan,
hieman apteekkarin vikaa. Pakottavissa tapauksissa hän antoi
ensimmäistä apua haavoittuneille tai häkämyrkytyksen uhreiksi
joutuneille, ja kelpo ihmiset olivat siitä hänelle kiitolliset.
Kauniimpaa, kunnianarvoisempaa ja ryhdikkäämpää vanhaa herraa ei voinut
nähdä. Hän osasi olla koruton. Hänestä kerrottiin luonnepiirteitä,
jotka olisivat kelvanneet Napoleonille. Eräänä iltana hän ei ollut
hennonut herättää portinvartijaansa, vaan oli avannut ulko-oven itse.
Hän oli hyvä perheenisä; hänen molemmat tyttärensä todistivat iloisilla
ja onnellisilla ilmeillään isänsä hellyyttä. Sanalla sanoen: herra
Bellaguet nautti talossaan yleistä arvonantoa, ja häneen suhtauduttiin
kunnioittavasti koko sillä alueella, jossa voitiin nähdä hänen fetsinsä
ja kukillinen aamunuttunsa. Kaikkialla muualla maailmassa häntä
nimitettiin aina vain vanhaksi Bellaguet-veijariksi.
Hän oli saavuttanut sellaista kuuluisuutta ollessaan osallisena eräässä
huijaus- ja lahjustenottojutussa, joka upotti heinäkuun-hallituksen
ankaraan häpeänhälinään. Herra Bellaguet huolehti talonsa kunniasta ja
otti vuokralaisikseen vain moitteettomia henkilöitä. Ja jos kaikkien
talon asujainten joukossa kaunis rouva Moser ei ollutkaan kaikkein
parhaassa maineessa, niin hänestä vastasi eräs vieraan valtakunnan
lähettiläs ja hän käyttäytyi muuten aivan moitteettomasti. Mutta
talo oli avara ja jakautui lukuisiksi huoneistoiksi, joista useat
olivat pieniä, matalia ja pimeitä. Ullakkokamarit, jotka eivät olleet
kaikki tarpeen palvelusväen suojiksi, olivat ahtaat, epämukavat,
hatarat, kesällä kuumat, talvella kylmät. Herra Bellaguet menetteli
varsin älykkäästi varatessaan pieniä ullakkoasumuksia sellaisille
henkilöille kuin herra ja rouva Debas ja silmälasikauppias rouva Petit,
vähäpätöisille ihmisille, jotka eivät maksaneet paljoa, mutta maksoivat
aina neljänneksittäin.
Herra Bellaguet, neuvokas mies, oli vielä järjestänyt kattokourun
alle pienen ateljeen, jossa herra Ménage maalasi. Tämä ateljee oli
vastapäätä kelpo Mélanieni huonetta, josta sitä erotti ainoastaan
ahdas tahmea käytävä, hämähäkkien mieluisa tyyssija, missä leijuivat
likaviemärin verkkaiset hajut. Portaat loppuivat siinä käyden
loppuessaan jyrkemmiksi. Ensimmäinen ovi johti kelpo Mélanieni
huoneeseen. Tämä runsaasti kalkittu huone sai valaistuksensa
kattoikkunasta, jonka ruudut olivat vihertävät, useasta kohden rikki,
paperilla paikatut ja pölyiset ja himmensivät taivaan. Mélanien
vuoteessa oli Jouyn palttinasta valmistettu peite, johon oli punaisin
värein ja moneen kertaan painettu 'ruusumorsiamen' seppelöimistä
esittävä kuva. Pähkinäpuisen lipaston keralla se muodosti rakkaan
hoitajattareni koko omaisuuden. Tätä huonetta vastapäätä sijaitsi
maalaajan työhuone. Oveen oli kiinnitetty käyntikortti, josta
voitiin lukea herra Ménagen nimi. Kääntyessään tätä ovea kohti näki
hämähäkinverkkojen himmentämästä kattoikkunasta tulevan alakuloisen
päivänvalon ja huomasi viemärin putkineen, josta kohosi alinomainen
kaalinhaju. Tällä taholla, rantakadun puolella, oli luukkuun
korkeintaan kymmenen askeleen matka. Toisella puolen ei näkynyt muuta
kuin portaista nouseva hämärä valon kajaste: käytävä hukkui varjoon
ja näytti minusta loputtomalta. Mielikuvitukseni kansoitti sen
kummituksilla.
Lähtiessään järjestämään liinavaatteitaan lipastoonsa kelpo Mélanie
salli minun toisinaan lähteä kerallaan. Mutta yksin ollen minulla ei
ollut oikeutta nousta ylimpään kerrokseen, ja erikoisesti oli minua
kielletty astumasta maalaajan ateljeeseen tai sitä edes lähestymästä.
Mélanie sanoi, etten olisi voinut kestää eteeni avautuvaa näkyä; hän
itsekään ei ollut kyennyt kauhistumatta katselemaan sinne ripustettua
ihmisen luurankoa ja seinille ripustettuja kalmankalpeita ihmisten
jäseniä. Tuo kuvaus sai minussa syntymään pelkoa ja uteliaisuutta,
ja minä halusin kiihkeästi päästä herra Ménagen ateljeeseen. Eräänä
päivänä, seurattuani kelpo hoitajatartani ullakkokamariin, missä hän
sijoitti paikoilleen monia vanhoja sukkapareja, minä pidin tilaisuutta
soveliaana. Minä pujahdin pois huoneesta ja kuljin ne muutamat
askeleet, jotka erottivat minua ateljeesta. Avaimenreiästä näkyi valoa;
minä aioin tirkistää siitä, kun samassa kauhistuin rottien pääni päällä
aikaansaamaa kamalaa meteliä, peräydyin ja palasin viipymättä Mélanien
luo. Kaikesta huolimatta kerroin vanhalle hoitajattarelleni, mitä olin
avaimenreiästä nähnyt.
— Minä näin, kerroin minä hänelle, ihmisruumiin jäseniä,
kalmankalpeita, niitä oli siellä ainakin miljoona... se oli kauheata;
näin luurankoja, jotka tanssivat piirissä, näin apinan, joka soitti
torvea; se oli kauheata. Minä näin seitsemän erinomaisen kaunista
naista, jotka olivat kulta- ja hopeavaatteisiin ja auringon-, kuun- ja
ilmanvärisiin viittoihin puetut ja riippuivat poikkileikatuin kurkuin
seinällä veren valuessa virtoina hohtavalle marmoripermannolle...
Minä mietin, mitä olin vielä voinut nähdä, kun Mélanie tiedusteli
minulta ivallisesti, oliko tosiaankin mahdollista, että olin nähnyt
niin paljon asioita niin lyhyessä ajassa. Minä suostuin luopumaan
naisista ja luurangosta, joita kenties en ollut kyennyt aivan tarkoin
erottamaan, mutta vannoin nähneeni kalmankalpeita ihmisen jäseniä. Ja
taisinpa uskoakin nähneeni.