Päivällisen jälkeen vanha Mélanie lähti joka päivä yliskamariinsa,
puki jalkoihinsa kiiltävät matalat kenkänsä, sitoi kuvastimen edessä
valkoisen pitsimyssynsä nauhat, veti pienen mustan hartiahuivinsa
ristiin rinnoillensa ja kiinnitti sen neulalla. Hän noudatti näissä
toimissaan uutteraa huolellisuutta, sillä taide on aina vaikea asia,
ja Mélanie ei jättänyt sattuman varaan mitään sellaista, minkä arveli
olevan omansa tekemään inhimillistä olentoa kunnianarvoiseksi,
siveäksi ja jumalallisen alkuperänsä arvoiseksi. Saatuaan vihdoin
varmuuden siitä, että oli täyttänyt kaikki hänen sukupuolelleen,
iälleen ja olotilalleen asetettavat vaatimukset, hän lukitsi huoneensa
oven, astui kerallani portaita alas, pysähtyi ällistyneenä eteiseen,
huudahti kimakasti ja nousi jälleen portaita yliskamariinsa hakemaan
sieltä laukkuansa, jonka oli unohtanut kuten ainakin. Hän ei olisi
missään tapauksessa suostunut lähtemään ilman tätä granaattipunaista
laukkuansa, joka sisälsi hänen iänikuisen kutimensa ja josta hän
aina tarpeen mukaan löysi sakset, lankaa ja neuloja, vetipä kerran
esiin neliskulmaisen kappaleen englantilaista vetolaastariakin
kiinnittääkseen sen vertavuotavaan sormeeni. Sitäpaitsi hän säilytti
laukussaan reiällistä viiden sentiimin rahaa, erästä maitohammastani
ja paperilappuun merkittyä osoitettansa, jotteivät, kuten hän sanoi,
veisi häntä ruumishuoneeseen, jos hän sattuisi äkkiä kuolemaan
kadulle. Kun rantakadulle ehdittyämme käännyimme vasemmalle,
sanoimme hyvää päivää rouva Petit'lle, silmälasikauppiaalle, joka
istui ulkosalla, Hôtel de Chimayn muurin kupeella lasilaatikkonsa
vieressä korkealla puutuolillaan suoraselkäisenä ja liikahtamatta,
kasvot helteen ja pakkasen parkitsemina ja ankaran alakuloisena.
Nämä naishenkilöt vaihtoivat toistensa kanssa sanoja, jotka olivat
melkein samat kerran toisensa jälkeen, epäilemättä siitä syystä, että
koskettelivat luonnon muuttumatonta ydintä. He juttelivat lapsista,
joissa oli hinkuyskä tai kuristustauti tai joita hivutti hiljainen
kuume, naishenkilöistä, jotka potivat salaisempia vammojansa,
ja työmiehistä, jotka olivat joutuneet kamalain onnettomuuksien
uhreiksi. He puhuivat vuodenaikojen ikävästä vaikutuksesta ihmisten
luonnonlaatuun, elintarpeiden hintain kohoamisesta, yhä kehnommiksi
muuttuvien ihmisten kasvavasta ahneudesta ja maailmaa kauhistuttavien
rikosten lisääntymisestä. Myöhemmin, Hesiodosta lukiessani, olen
huomannut, että Quai Malquais'n silmälasikauppias ajatteli ja puhui
niinkuin Kreikan vanhat mietelmärunoilijat. Tuo viisaus ei kumminkaan
minua yhtään liikuttanut, vaan ahdisti minua ikävyydellä, ja minä
kiskoin hoitajatartani hameesta päästäkseni sitä kuulemasta. Mutta jos
rantakadulle ehdittyämme käännyimmekin oikealle, niin minä tahdoin
pysähtyä niiden vaskipiirrosten luo, jotka asetti näytteille rouva
Letord sen puuaitauksen varrella, joka rajoitti nyt Kaunotaiteiden
palatsille kuuluvaa, mutta siihen aikaan tyhjää aluetta. Kuvat
täyttivät mieleni ihmetyksellä ja ihailulla. Varsinkin 'Fontainebleaun
jäähyväiset', 'Eevan luominen', 'Ihmisen pään muotoinen vuori' ja
'Virginian kuolema' aiheuttivat minussa tunneliikutusta, jota vuodet
eivät ole kyenneet vieläkään täysin tyynnyttämään. Mutta vanha Mélanie
veti minua eteenpäin, joko siitä syystä, ettei pitänyt minua kyllin
iäkkäänä tutkimaan kaikkia piirroksia, tahi pikemmin senvuoksi, ettei
itse osannut niissä mitään erottaa. Tosiasia näet on, ettei hän
välittänyt niistä enempää kuin pieni koiramme Caire.
Me menimme joko Tuileriesiin tahi Luxembourgin puutarhaan. Selkeän ja
lauhan sään vallitessa me etenimme aina kasvitieteelliseen puutarhaan
tai Trocadéroon, jonka viheriä ja kukkiva kunnas kohosi siihen aikaan
yksinäisenä Seinen rannalla. Kun hyvin sattui, minut vietiin leikkimään
herra de la B:n puutarhaan, jonka omistaja salli minun liikkua siellä
poissaollessaan. Tämä raikas ja autio, suurten puiden kaunistama
puutarha sijaitsi erään kauniin talon takana Rue Saint-Dominiquen
varrella. Minulla oli mukanani kämmenen kokoinen puulapio, ja kun tuli
se vuodenaika, jolloin plataanien rungoista irtautui ohut kiiltävä
kuori ja sade oli uurtanut niiden juurelle matalia aaltomaisia vakoja,
jotka minun leikeissäni esiintyivät rotkoina ja äkkijyrkänteinä, niin
minä suunnittelin niiden yli johtavia siltoja ja rakensin niiden
reunoille hienosta kaarnasta kyliä, vallituksia ja kirkkoja; minä
istutin siihen ruohoja ja oksia, jotka edustivat puita ja muodostivat
puutarhoja, lehtokujia ja metsiä, ja iloitsin siitä, mitä tehnyt olin.
Nämä kävelyretket kaupungissa ja etukaupungeissa tuntuivat minusta
toisinaan hitailta ja yksitoikkoisilta, toisinaan levottomilta,
toisinaan kiusallisilta, toisinaan hymyilevän hupaisilta. Me vaelsimme
pitkiä matkoja noudatellen pitkää puistokatua, jota kaunistivat
hunajakakku-, sokerileivos- ja paperileijamyymälät, Champs-Elyséetä,
missä puuhevoset kiersivät rataansa urkujen pauhatessa ja missä Guignol
teatterissaan taisteli pirun kanssa. Sitten saavuimme pölyisille
rannoille, missä nostokurjet purkivat kivilastejaan perche-rotuisten
hevosten kiskoessa hilausraitissaan liikkuvia proomuja. Maa seurasi
maata, seutu seutua; me kuljimme väkirikkaiden ja autioiden,
hedelmällisten ja kukoistavien tienoiden halki. Mutta oli olemassa
eräs maa, johon tahdoin päästä mieluummin kuin mihinkään toiseen
ja johon luulin toisinaan olevani pääsemässä, mutta en kuitenkaan
koskaan päässyt. Minä en tietänyt mitään tuosta ikävöimästäni maasta,
mutta uskoin varmaan sen tuntevani, jos pääsisin sitä näkemään.
En kuvitellut sitä kauniimmaksi enkä miellyttävämmäksi kuin ne,
jotka tunsin, päinvastoin, mutta aivan toisenlaiseksi, ja halusin
kiihkeästi sen löytää. Tuo tienoo, tuo maailma, joka minusta tuntui
luoksepääsemättömältä ja läheiseltä, ei ollut se jumalallinen maailma,
josta minulle oli kertonut äiti. Tuo henkinen maailma liittyi minun
mielessäni kiinteästi aistien maailmaan. Isä Jumala, Jeesus, Pyhä
Neitsyt, enkelit, pyhimykset, autuaat vainajat, kiirastulessa olevat
sielut, demoonit ja kadotetut eivät olleet salaperäisiä. Minä tiesin
heidän tarinansa, tapasin kaikkialla heitä muistuttavia kuvia. Yksin
Rue Saint-Sulpice tarjosi minulle niitä tuhansittain. Ei! Se maailma,
joka herätti minussa hurjaa uteliaisuutta, unelmieni maailma, oli
tuntematon, synkkä, mykkä maailma, jonka pelkkä ajatteleminen sai minut
kokemaan pelon hurmiota. Minulla oli kovin pienet jalat voidakseni sen
saavuttaa, ja vanha Mélanie, jota kiskoin hameesta, astua tepsutti
lyhyin askelin. En kuitenkaan menettänyt rohkeuttani, vaan toivoin
kerran saapuvani tuohon seutuun, jota ikävöiden ja peläten etsin.
Eräinä hetkinä, eräissä paikoissa minusta tuntui kuin pääsisin sinne,
kunhan astuisin muutaman askeleen kauemmaksi. Minä käyttelin kavaluutta
ja väkivaltaa saadakseni Mélanien sinne kerallani, ja kun tuo hurskas
olento jo alkoi peräytyä, minä työnsin hänet kiivaasti takaisin,
kohti salaperäisyyden rajoja, vaikka olinkin vaarassa repiä hänen
hameensa, ja hän, ollenkaan ymmärtämättä pyhää kiihkoani ja epäillen
sydäntäni ja järkeäni, kohotti taivaaseen päin silmänsä, jotka olivat
täynnä kyyneliä. Minä en kumminkaan kyennyt hänelle selittämään
käyttäytymistäni. En voinut hänelle huutaa: 'Vielä askel eteenpäin, ja
me saavumme valtakuntaan, jolla ei ole nimeä.' Ah, kuinka monta kertaa
onkaan minun sittemmin täytynyt epätoivoisena kätkeä sydämeeni salainen
kaipaukseni!
Minä tosin en piirtänyt mieleeni tuon tuntemattoman karttaa, en
tietänyt sen maantieteellistä asemaa, mutta otaksuin tuntevani eräitä
kohtia, joissa se kosketti meidän maailmaamme. Ja nuo otaksutut
rajakohdat eivät olleet kaikki ylen kaukana niistä tienoista, joissa
minä asustin. En tiedä, mistä muusta olisin ne tuntenut, ellen niiden
omituisuudesta, niiden levottomuutta aiheuttavasta viehätyksestä,
niiden minussa herättämästä pelonsekaisesta uteliaisuudesta. Erään
noista rajakohdista, joiden yli en ollut onnistunut pääsemään, muodosti
kaksi rakennusta, joita liitti toisiinsa rautainen ristikkoaita ja
jotka eivät olleet toisten rakennusten kaltaiset: kaksi neliönmuotoista
jykevää, synkkää rakennusta, joiden kauniissa friisissä naiskuviot
pitelivät toisiaan kädestä suurten vaakunakilpien välimaalla. Ja
siinä oli tosiaankin eräs raja, joskaan ei aistittavan maailman, niin
joka tapauksessa eräs niitä Parisin rajoja, joita oli Ludvig XVI:n
hallitessa rakentanut arkkitehti Ledoux, Enferin raja-aita. [Place
d'Enfer, joka on markiisi de Bièvren tyyliä noudattavan surkean
sanaleikin nojalla v. 1879 muuttunut Place Denfert-Rochereauksi.]
Kosteassa Tuileries-puutarhassa, ei kovin kaukana kastanjapuiden
alla sijaitsevasta marmorisesta villikarjusta, on pengermän alla
veden partaalla jäinen onkalo, missä nukkuu valkoinen nainen, käärme
käsivarren ympärille kiertyneenä. Minä otaksuin tuon luolan olevan
tuntemattoman maailmani yhteydessä, mutta arvelin, että sinne
päästäkseen täytyi nostaa sijoiltaan raskas paasi. Oman talomme
kellarissakin aiheutti eräs ovi minulle levottomuutta; se oli
suunnilleen samanlainen kuin viereisten kellarien ovet, lukko oli
ruostunut, ja saunajaakkoja kiilteli kynnyksellä ja mätänevän puun
raoissa; mutta se erosi kaikista toisista ovista sikäli, ettei sitä
kukaan milloinkaan avannut. Sattuipa vielä omassa makuuhuoneessanikin,
että lattian raot osoittivat muotoja, jotka oikeastaan eivät olleet
mitään muotoja, varjoja, jotka oikeastaan eivät olleet varjoja,
vaikutelmia, jotka saivat minut kauhun valtaan eivätkä voineet olla
peräisin mistään muualta kuin tuosta läheisestä, mutta kuitenkin ylen
saavuttamattomasta maailmasta. Se, mitä tässä kerron, saattaa tuntua
epäselvältä. Tällä hetkellä minä puhun itselleni ja kuuntelen itseäni
kerrankin mielenkiinnoin, mieli tunnetta läikkyen.
Toisinaan, kun en enää uskonut voivani löytää tuota tuntematonta
maailmaa, toivoin saavani siihen tutustua edes kuulemalta. Eräänä
päivänä, Mélanien istuessa kutimineen Luxembourgin puutarhan penkillä,
minä kysyin häneltä, eikö hän tietänyt mitään siitä, mitä oli siinä
luolassa, jossa valkoinen nainen nukkui käärme käsivarren ympärille
kiertyneenä, tai sen oven takana, jota ei milloinkaan avattu.
Mélanie ei näyttänyt minua ymmärtävän.
Minä en vääjännyt:
— Entä mitä on niiden kahden talon takana, joissa näemme kivisiä naisia?
Kun en saanut mitään vastausta, muovasin kysymykseni toisin.
— Kuulehan, Mélanie, kerro minulle tarina tuntemattomasta maailmasta!
Mélanie hymyili:
— Herraseni, minä en osaa kertoa tuntemattoman maailman tarinoita.
Minä ahdistelin häntä muuttuen yhä kiusallisemmaksi, ja hän virkkoi:
— Kuulehan, herraseni, minä laulan sinulle.
Hän hyräili tuskin kuuluvasti:
Oi varpunen, sa virka mulle,
jo koittaneeko kuolo sulle...
Elämä, muodonmuuttajista korkein, on valitettavasti säilyttänyt minut
sen lapsen kaltaisena, joka kyseli hoitajattareltaan sellaista, mitä
ei kukaan tiedä. Minä olen elellyt päivien pitkän sarjan luopumatta
tuntemattoman maailman kaipauksesta. Olen etsinyt sitä kaikilla
kävelyretkilläni. Kuinka monesti, harhaillessani hopeavälkkeisen
Gironden rannoilla kumppanini, ystäväni, pienen kellervän
Mitzi-koirani keralla, kuinka monesti olenkaan säpsähtänyt uuden
tien ja tutkimattoman polun käänteessä! Sinä, Mitzi, olet nähnyt,
kuinka olen kaikissa tienristeyksissä, kaikissa käänteissä, kaikissa
metsäpolun polvekkeissa vaaniskellut sitä kamalaa, muodotonta ja
tyhjyydenkaltaista ilmestystä, joka olisi hetkiseksi lievittänyt
elämäni ikävyyttä. Ja sinä, ystäväni, veljeni, etkö sinäkin etsinyt
jotakin, mitä et milloinkaan löytänyt? Minä en ole tunkeutunut
sielusi kaikkiin salaisuuksiin, mutta olen huomannut siellä niin
paljon samanlaista kuin omassa mielessäni, että pakostakin uskon sen
rauhattomaksi ja kiusatuksi. Sinä etsit suotta samoinkuin minä. Miten
etsimmekin, me löydämme aina vain oman itsemme. Maailma on meille
jokaiselle se, mitä me siitä itseemme sisällytämme. Mitzi-rukka,
sinulla ei ollut tutkimuksiasi varten käytettävänä monipoimuisia
aivoja, ei puhekykyä, ei tieteellisiä kojeita eikä sitä runsasta
havaintoainehistoa, joka sisältyy kirjoihimme. Sinun silmäsi ovat
sammuneet ja niiden keralla maailma, se maailma, josta tiesit tuskin
mitään. Ah, jos pieni varjosi voisi minua kuulla, minä sanoisin sille
näin: Minunkin silmäni sulkeutuvat pian iäksi, ja minä en ole oppinut
tuntemaan elämää ja kuolemaa paljoa enemmän kuin sinä. Mitä tulee
etsiskelemääni tuntemattomaan maailmaan, olin lapsena aivan oikeassa,
kun uskoin sen olevan aivan lähelläni. Tuntematon maailma ympäröi
meitä, se on kaikki se, mikä on meidän ulkopuolellamme. Ja me emme voi
saavuttaa sitä milloinkaan, koska emme voi irtautua omasta itsestämme.