Kun näin ensimmäisen kerran meren, se näytti suunnattoman suurelta vain
sen valtavan alakuloisuuden nojalla, jota tunsin sitä katsellessani ja
hengitellessäni. Se oli kesytön meri. Me olimme lähteneet viettämään
kesäkuukautta erääseen pieneen Bretagnen kylään. Rannikon kuva on
muistissani kuin syövytyslevyssä: rivi puita, jotka ulapan tuulen
piekseminä taivuttivat käyriä runkojaan ja laihoja oksiaan kohti
latteata ja karua maata matalan taivaan alla. Tuo näky jäyti sydäntäni
ja säilyy mielessäni verrattoman kovan! onnen symbolina.
Meren pauhu ja hajut hämmensivät minua. Meri näkyi minulle joka
päivä ja joka hetki erilaisena, milloin sileänä ja sinisenä, milloin
toiselta puoleltaan taivaansinisten, toiselta hopeisten pienten ja
rauhallisten laineiden peittämänä, milloin viheriän vahapeitteen alle
kätkeytyvänä, milloin jylhänä ja synkkänä, kantaen kiitävien aaltojensa
harjalla Vetehisen villiä katrasta; vielä eilen hymyillen vetäydyttyään
pois se hyökkäsi tänään raivoisana eteenpäin. Koska olin lapsi ja
voimaton lapsi, tuo kavala epävakaisuus vähensi suuressa määrin sitä
luottamusta ja ystävyyttä, jota minussa herätti luonto. Meren eläimet,
kalat, simpukat ja varsinkin kuoriaiseläimet, kamalammat niitä pyhän
Antoniuksen kiusauksessa esiintyviä eläimiä, jotka Quai Malaquais'n
varrella sijaitsevassa rouva Letordin myymälän näyteikkunassa olivat
olleet uteliaan tarkasteluni esineinä, langustit, läkkikalat,
meritähdet, kravut, osoittivat minulle ylen merkillisiä elämänmuotoja
ja olentoja, jotka eivät tosiaankaan vaikuttaneet minuun niin
tutunomaisesti kuin pieni koirani Caire, kuin rouva Caumontin ponihepo,
kuin Robinsonin aasit, kuin Parisin varpuset, eivätpä edes niin
ystävällisesti kuin kuvaraamattuni vaskipiirrokset ja Nooakin-arkkini
eläinparit. Merihirviöt ahdistivat minua unessakin ilmaantuen yöllä
suunnattoman suurina tummansinisine selkäkilpineen, piikkisinä ja
karvaisina, pihdeillä, veitsillä ja sahoilla varustettuina, vailla
kasvoja ja juuri siitä syystä kaikkia muita kauhistuttavampina.
Paikkakunnalle saavuttuani minut otti jo seuraavana päivänä eräs iso
poika jäseneksi joukkoon, joka kuokilla ja lapioilla varustettuna
rakensi rannikolle hiekkalinnoitusta kohottaen sen harjalle Ranskan
lipun ja puolustaen sitä vuoksivesiltä. Me kärsimme kunniakkaan
tappion. Minä poistuin tuhoutuneesta varustuksesta poistuvien
viimeisten keralla täytettyäni velvollisuuteni, mutta suostuen tappioon
niin kevein mielin, ettei voinut otaksua minusta koituvan suurta
sotapäällikköä.
Eräänä päivänä lähdin venheellä pyydystämään simpukoita Jean Élôn
kanssa, jonka ahavoituneissa ja savuttuneissa kasvoissa nähtiin
vaaleansiniset silmät. Hänen kätensä olivat niin karkeat, että raapivat
ihoani, kun hän kiintymystään osoittaakseen tarttui käteeni. Hän
kalasteli aavalla merellä, paikkaili verkkojansa, tilkitsi alustaan ja
rakenteli joutohetkinänsä karahviin kuunaria täysine taklauksineen.
Vaikka olikin yleensä harvasanainen, hän sentään kertoi minulle
elämäntarinansa, jonka ainoan sisällön muodostivat hänen merelle
hukkuneiden sukulaistensa kuolemantapaukset. Kolme hänen veljeänsä ja
hänen isänsä olivat edellisenä talvena hukkuneet yhdessä kaapelinmitan
päähän satamasta. Sitä samoinkuin kaikkia muitakin tapahtumia hän piti
vain hyvänä. Oman vähän uskonnollisuuteni nojalla minä keksin Jean
Èlôssa taivaallista viisautta. Eräänä sunnuntai-iltana tapasimme hänet
makaamassa poikkipuolin tiellä, ja meidän oli pakko harpata hänen
ylitsensä. Siitä huolimatta hän oli edelleenkin mielestäni täydellinen
olento. Minun vaikutelmassani saattoi olla kvietismin leimaa. Jätän
toisten tehtäväksi asian arvostelemisen: en ollut silloin mikään
teologi ja vielä vähemmän olen sellainen nykyjään.
Suurimpana huvinani oli pyydystää katkorappoja kahden tyttösen
keralla, jotka herättivät minussa hurmaantunutta ja häipyväistä
ystävyydentuntoa. Toinen, Marianne le Guerrec, oli kotoisin
Quimperistä, ja äitini oli tutustunut hänen äitiinsä tällä rannikolla;
toinen, Catherine O'Brien, oli irlantilainen. Molemmat vaaleaverisiä ja
sinisilmäisiä. He olivat toistensa näköiset, eikä ihmekään:
On neidot Erinin ja neidot Armorin
kuin kaksi omenaista oksan kaltaisen.
Salainen vaisto sanoi heille, että he näyttivät soreimmilta
liikkuessaan yhdessä, ja niin he näyttäytyivätkin aina toisiinsa
liittyneinä. Liikuttaen täysin sopusointuisesti hoikkia, paljaita
jalkojaan, jotka olivat auringon ja meriveden tummentamat, he
juoksentelivat hietikossa kierrellen kaarrellen ikäänkuin olisivat
muodostaneet tanssin kuvioita. Catherine O'Brien oli kauniimpi,
mutta puhui huonosti ranskaa, ja minä tietämättömyydessäni siitä
loukkaannuin. Minä etsin heille tarjotakseni kaikkein kauneimpia
simpukankuoria, joista he eivät huolineet. Vaivasin päätäni
keksiäkseni huomaavaisuudenosoituksia, ja he joko näyttivät olevan
kerrassaan niitä havaitsematta tai pyrkivän hullaantuneina saamaan
niitä osaksensa. Kun katselin heitä, he käänsivät päänsä toisaalle;
mutta jos minä puolestani en ollut heitä näkevinäni, he käänsivät
huomioni itseensä jonkin kiusanteon avulla. He herättivät minussa
arkuutta; heidän saapuessaan en enää keksinyt sanoja, jotka olin
heitä varten sommitellut. Jos puhuin heille toisinaan karusti,
niin se tapahtui pelosta, uhmasta tai jonkin selittämättömän
nurinkurisuuden vuoksi. Marianne ja Catherine olivat yhtä mieltä, kun
oli ivailtava ja naurettava heidän ikäisiään pieniä kylpyvieraita.
Kaikissa muissa tapauksissa he useammin kiistelivät kuin sopivat.
He syyttelivät toisiaan siitä, etteivät olleet syntyneet samassa
maassa. Marianne moitti ankarasti Catherineä siitä, että hän oli
englantilainen. Catherine, Englannin vihollinen, kimmahti pystyyn tuon
solvauksen kuullessaan, polki jalkaa, puri hammasta ja huusi olevansa
irlantilainen. Mutta Marianne ei nähnyt siinä mitään eroa. Eräänä
päivänä heidän isänmaata koskeva kiistelynsä rouva O'Brienin huvilassa
päättyi käsikähmään. Marianne saapui luoksemme rannalle kasvot
kynsittyinä. Hänen äitinsä huudahti hänet nähdessään:
— Armias taivas, mitä sinulle on tapahtunut?
Marianne vastasi aivan koruttomasti:
— Catherine kynsi minua, koska olen ranskalainen. Minä nimitin
sitten häntä ilkeäksi englantilaiseksi ja iskin häntä nyrkillä
niin että hänen nenänsä vuoti verta. Rouva O'Brien lähetti meidät
peseytymään Catherinen huoneeseen, ja me teimme sovinnon, kun ei ollut
käytettävänämme kuin yksi ainoa pesuastia.