Äitini vei minut siihen aikaan varsin usein Rue de Bacin varrelle.
Talvi lähestyi. Hän osti tuon liikekadun myymälöistä kudinteoksia ja
villakankaita, ja herra Augris, yhtä kohtelias kuin epätäsmällinenkin
räätälimestari, joka asui vastapäätä sitä taloa, missä Chateaubriand
oli kuollut edellisenä vuonna, sai tehtäväkseen valmistaa minulle
lämpimän puvun. Kuolemantapauksen muisto ei minua ollenkaan
liikuttanut, ja minä silmäilin huolettomasti sitä pyörökuvin
kaunistettua ylevä- ja puhdastyylistä ovea, joka oli avautunut hänen
lähtiessään viimeiselle matkalleen. Kauniin Rue de Bacin varrella
minua ihastuttivat eniten myymälät, jotka olivat täynnä muodoiltaan
ja väreiltään ihmeellisiä esineitä, lukemattomia koruompeluksia,
kirjoituspaperia kultaisine tai taivaansinisine kirjaimineen,
vuodemattoja jalopeuroineen ja panttereineen, vahanukkia taiteellisine
hiuslaitteineen, Savoijan biskviittejä, joiden yläpinnassa nähtiin
auennut ruusu, samanlainen kuin Pantheonin katossa, ja vihdoin
mainioita teeleivoksia, kolmikolkkahattujen, dominolevyjen ja
mandoliinien muotoisia. Osoittaessaan minulle kaikkia noita ihmeitä
äitini sai ne sanallaan vieläkin merkillisemmiksi. Hänessä oli
harvinainen kyky luoda elämää kaikkiin olioihin ja saada syntymään
symbolia.
Tämän kadun varrella, Rue de l'Universitén kulmassa, oli siihen
aikaan eräs taulukauppias, jonka luo päästiin verrattain ahtaasta,
keltaiseksi maalatusta ja ajan tyylin mukaan verrattain runsaasti
koristellusta ovesta. Sen yläpuolella olevasta karmisista en sano
mitään, koska mieleeni ei ole jäänyt siitä minkäänlaista muistoa,
mutta varmaa on, että karmisia kannattaviin olkakiviin nojasi
käsivarren korkuisia kuvioita, joita sommiteltaessa oli oudolla
tavalla käytetty ihmisen, nelijalkaisten ja lintujen jäseniä. Ne eivät
oikeastaan olleet khimairoja, koska eivät mitenkään polveutuneet
jalopeurasta ja vuohesta, eivät myöskään aarnilintuja, sillä niiltä
puuttuivat naisenrinnat. Niiden yölepakon-päissä olivat pitkät
korvat, ja niiden hoikat ruumiit muistuttivat vinttikoiraa. Nykyjään
nähdään Suresnes-sillan lyhtyjalustoissa pieniä haaveenomaisia
olentoja, jokseenkin samanlaisia kuin nyt puheenaolevat, joita sopisi
verrata myöskin Firenzessä olevan Riccardi-palatsin julkisivun
lyhtyä pitelevään hirviöön. Sanalla sanoen: ne olivat pieniä
koristeellisia kuvioita, jotka oli suunnilleen vuonna 1840 valmistanut
Feuchèrenkaltainen kuvanveistäjä; mutta niiden kasvojenilme oli aivan
eriskummallinen ja niillä on minun elämässäni sellainen merkitys, etten
voi niitä sekoittaa mihinkään muihin samanlaisiin tuotteisiin.
Äitini viittasi niihin eräänä päivänä ohikulkiessamme.
— Katsohan, Pierre, noita pieniä otuksia, sanoi hän minulle. Niissä
on paljon ilmettä. Niiden piirteet ovat täynnä ilkeyttä ja hilpeyttä.
Voisi viettää tuntikausia niitä katsellen, niin henkeviltä ja eläviltä
ne näyttävät! Katsohan, kuinka ne nauravat.
Minä kysyin, mitä ne olivat nimeltään. Äitini vastasi, ettei niillä
ollut luonnonhistoriassa mitään nimeä, koska niitä ei ollut luonnossa
olemassa. Minä sanoin:
— Ne ovat sisarukset.
Seuraavana päivänä meidän oli jälleen mentävä herra Augris'n luo
koettamaan vielä kerran talvipukuani. Kun kuljimme sisarusten ohi, äiti
osoitti heitä vakavasti sormellaan.
— Katsohan, ne eivät enää naura.
Äiti puhui totta. Sisarten ilme oli muuttunut, he eivät enää nauraneet,
heidän kasvonsa näyttivät ankaroilta ja uhkaavilta.
Minä kysyin, minkätähden ne eivät enää nauraneet.
— Sentähden, ettet ole ollut tänään kiltti.
Se asia oli kiistämätön. Minä olin ollut kaikkea muuta kuin kiltti
sinä päivänä. Olin lähtenyt keittiöön, jonne sydämeni ikävöi, ja olin
tavannut siellä vanhan Mélanien nauriita listimässä. Minäkin tahdoin
käydä niitä kuorimaan tai pikemmin veistämään; oli näet tarkoitukseni
muovata ne ihmisten ja eläinten hahmoon. Mélanie vastusteli. Hänen
kieltonsa ärsyttämänä tempasin hänen päästään poimumyssyn pitseineen
päivineen. Tuo saattoi olla kuumaverisen luonnonlaadun ilmaus, mutta
missään tapauksessa se ei ollut viisas teko. Minä silmäilin sisaruksia,
ja lieneekö ollut laita niin, että he minusta tosiaankin näyttivät
omistavan yliluonnollisia kykyjä, tai lieneekö ihmeitä himoitseva
mieleni suostunut harhavaikutelmaan, joka tapauksessa tuntui rinnassani
vähäinen katkeransuloinen väristys.
— He eivät tiedä sinun vikojasi, virkkoi äitini, mutta sinä luet ne
heidän silmistään. Ole hyvä, niin ne hymyilevät sinulle samoinkuin
sinulle silloin hymyilee koko luonto.
Kun myöhemmin kuljimme sisarusten ohi, olimme levottomat näkemään,
olivatko he ärtyneet vai iloiset, ja heidän ilmeensä vastasi aina
mielentilaani Minä tutkin niitä täysin hyvässä uskossa ja löysin
heidän hymyilevistä tai synkeistä kasvoistaan kilttiyteni palkan tai
kurittomuuteni rangaistuksen.
Vuodet kuluivat. Olin jo ehtinyt mieheksi ja saavuttanut täyden
henkisen vapauden, mutta kysyin yhä vielä vaikeuksien ja epäröinnin
valtaan jouduttuani sisarusten neuvoa. Eräänä päivänä, kun oli
erikoisen tärkeätä päästä selvyyteen itsestäni, lähdin heidän luokseen.
Minä en heitä enää löytänyt: ne olivat kadonneet koristamansa oven
keralla. Minä käännyin takaisin mieli täynnä epävarmuutta ja epäröintiä
ja tein huonon päätöksen.