Minä en ollut vielä neljää vuotta täyttänyt, kun äitini eräänä aamuna
nosti minut vuoteesta ja isä, kansalliskaartin puvussa, suuteli minua
hellästi. Hänellä oli lakissaan kultainen kukko ja punainen pumpula.
Rantakadulla rummutettiin kokoon, hevosten kaviot kapsoivat kivetyllä
tiellä; toisinaan kuului ohikulkevien laulua ja hurjia huutoja ja
etäistä ammunnan räiskettä. Isäni lähti ulos. Äiti astui ikkunan luo,
kohotti musliiniuudinta ja nyyhkytti. Oli tapahtumassa vallankumous.
Helmikuun päivät ovat jättäneet mieleeni vain vähän muistoja.
Katutaisteluiden kestäessä minua ei päästetty kertaakaan ulos.
Ikkunamme olivat pihanpuolella, ja kadun tapahtumat olivat minusta
sanomattoman salaperäiset. Kaikki talon asujamet veljeytyivät.
Madame Caumont, kirjainkustantajan rouva, rouva Laroquen jo iäkäs
tytär neiti Mathilde, ompelijatar neiti Cécile, erittäin hieno rouva
Petitpas, kaunis rouva Moser, jonka kanssa ei tavallisissa oloissa
seurusteltu, kokoontuivat iltapäivällä äitini luo ja nyhtivät
liinannukkaa haavoittuneita varten, joiden lukumäärä lisääntyi hetki
hetkeltä. Siihen aikaan oli kaikissa sairaaloissa tapana peittää haavat
liinannöyhdällä, ja kukaan ei epäillyt tämän menetelmän erinomaisuutta,
kunnes tapahtui lääkeopillinen kumous, joka poisti kosteat siteet.
Naiset toivat kukin liinakäärönsä, istuutuivat ruokasalin pyöreän
pöydän ympärille, repivät liinan kapeiksi nauhoiksi ja nyhtivät sen
nöyhdäksi. Asiaa ajatellessaan joutuu ihmettelemään, että näillä
perheenemännillä oli niin paljon vanhoja liinavaatteita. Rouva Petitpas
luki tuomastaan lakanan kappaleesta äidinäitinsä nimen ja vuosiluvun
1745. Äiti oli samassa työssä kuin hänen vieraansa. Nuori Octave
Caumont ja minä otimme mekin osaa tähän laupeudentyöhön, valvojanamme
vanha Mélanie, joka nyhti kangasta karhein sormin hieman loitompana,
kunnioittavan matkan päässä pöydästä. Minä puolestani suoritin
tehtävääni innokkaasti, ja ylpeyttäni lisäsi jokainen irtinyhtämäni
lanka. Mutta kun sitten havaitsin, että Octave Caumontin kasa oli
suurempi kuin minun, niin itserakkauteni siitä kovin loukkaantui ja
haavoittuneiden tilan lievittämistä tarkoittavan työn aiheuttama
tyydytys väheni melkoisesti.
Tavan takaa tulivat uutisia tuomaan tuttavat henkilöt, herra Debas,
lisänimeltään Nantuan Simon, ja herra Caumont, kustantaja.
Herra Caumont oli kansalliskaartin puvussa, mutta univormu ei sopinut
hänelle läheskään yhtä moitteettomasti kuin isälleni. Isäni oli
kalpeakasvoinen ja solakkavartinen. Herra Caumontin kasvot olivat
näppyläiset, ja hänen kolme leukaansa riippuivat pitkin asetakkia, joka
loistottomasti rehotti avoinna vatsan kohdalta, koska oli liian ahdas
napitettavaksi.
— Tilanne on kamala, sanoi hän meille. Parisi liekkien vallassa,
kaduilla seitsemänsataa sulkua, kansa piirittää linnaa, jota puolustaa
marsalkka Bugeaud neljällä tuhannella miehellä ja kuudella tykillä.
Nuo uutiset aiheuttivat suurta kauhun ja säälin liikutusta. Taampana
istuva vanha Mélanie teki ristinmerkkejä ja liikutteli hiljaa huuliansa.
Äitini tarjosi madeiraa ja kuivia leivoksia. (Siihen aikaan ei juotu
teetä, ja naiset eivät pelänneet viiniä siinä määrin kuin nyt.) Kulaus
madeiraa elvytti katseita ja nosti huulille hymyn. Kasvot eivät olleet
enää entiset; ja mieletkin olivat muuttuneet toisiksi.
Välipalan aikana ilmaantui luoksemme herra Clérot, Quai Malaquais'n
varrella asuva kehystäjä. Hän oli erittäin jykevä mies, paljoa
jykevämpi kuin herra Caumont, ja näytti valkoisessa puserossaan
vieläkin pyöreämmältä. Hän tervehti kokoontuneita ja pyysi tohtori
Nozièreâ tulemaan Palais-Royaliin auttamaan haavoittuneita, joilta
puuttui kaikkea. Äitini vastasi hänelle, että tohtori Nozière oli
Charité-sairaalassa. Herra Clérot kuvaili meille kaamein värein, mitä
oli nähnyt Tuileries-palatsin tienoilla. Siellä täällä kuolleita,
haavoittuneita hevosia, jotka yrittivät nousta, jalka katkenneena,
vatsa auki, yrittivät nousta ja kaatuivat jälleen uteliaiden ihmisten
sillävälin täyttäessä kahvilat ja katupoikajoukon huvikseen katsellessa
koiraa, joka ulvoi erään ruumiin vieressä. Hän kertoi Palais-Royalin
torilla olevan Château-d'Eaun puolustajien, joita ahdisti suuri aseilla
ja ammuksilla varustettu kapinallisten joukko, laskeneen aseensa vasta
kun heitä ympäröivät liekit joka taholta.
Herra Clérot jatkoi esitystään suunnilleen näin:
— Kun tuo asema oli luovutettu, värvättiin vapaaehtoisia sammuttamaan
tulipaloa; minä olin toisten joukossa; hankittiin sankoja, ja me
muodostimme ketjun. Minä olin suunnilleen sadan askelen päässä
palosta, iäkkään ja kunnianarvoisen kansalaisen ja katupojan välissä,
jolla viimeksimainitulla oli sotilaan patruunavyö pään yli olalle
heitettynä. Sangot liikkuivat edestakaisin. Minä sanoin: 'Huomio,
kansalaiset, huomio!' Minä tunsin voivani pahoin; tuuli ajoi liekkejä
ja savua meihin päin; jalkani olivat jääkylmät, ja toisinaan kulki
pitkin säärtäni hirmuinen viiunväristys, jonka syytä yritin turhaan
keksiä, ja niin minä jo kyselin itseltäni, enkö kukaties ollut
haavoittunut taistelun tuoksinassa ja eikö vereni vuotanut kuiviin.
Seisoessani siinä ketjussa sanoin itsekseni 'Se, mitä nyt tunnen, ei
ole luonnollista' ja käännyin eteen ja taakse, oikeaan ja vasempaan
saadakseni selville, mitä minulle tapahtui. Ja mitä näinkään! Vasen
vieruskumppanini, poikavintiö, on parhaillaan tyhjentämässä nuttuni
taskuun vasta hänelle ojentamaani sankoa... Hyvät rouvat, se lurjus sai
minulta viisilehtisen korvatillikan, jota voi näyttää lemmitylleen.
— Jos siis suvaitsette sallia, rouva Nozière, lämmittelen mielelläni
hetkisen teidän lietenne ääressä. Se riiviö jääti minut luita ja ytimiä
myöten. Kerrassaan kamalaa, että nuoriso siinä määrin on kadottanut
kunnioituksen tunteet!
Jykevä mies veti nurinkääntyvästä ja vettä valuvasta taskustaan
metrimitan, lasinleikkuutimantin ja taikinaksi muuttuneen sanomalehden.
Sitten hän avasi puseronsa, ja hänen vaatteensa alkoivat kohta höyrytä
lieden lämmössä.
Äitini kaatoi hänelle lasin viinaa, jonka hän joi seuran terveydeksi,
hän näet osasi käyttäytyä.
Minä olin ihastunut kuulemiini ja huomasin varsin hyvin, että rouva
Caumont tukahdutti hillittömän naurunsa.
Samassa ilmaantui näkyviimme herra Debas, liikanimeltään Nantuan
Simon, sotilaan nahkavarusteissa ja pyssy kädessä. Tapahtumat loivat
häneen erinomaista tärkeyttä, ja hän ilmoitti juhlallisesti rouva
Nozièrelle, ettei tohtori, jonka täytyi jäädä sairaalaan, voinut tulla
päivälliselle. Hän kertoi meille, mitä oli nähnyt, ja esitti erikoisen
laajasti niitä kohtauksia, joissa oli ollut itse mukana. Hän oli
piilottanut erääseen Rue de Beaunen varrella sijaitsevaan kellariin
kuusi kaupungin kaartin miestä, joita kapinalliset olivat ahdistaneet;
erään kuninkaallisen ratsaspalvelijan, jonka punaiset liverit
herättivät kansan raivoa, hän oli pukenut Rue de Verneuilin kulmassa
asustavalta viinikauppiaalta lainaamaansa puseroon. Hän kertoi meille,
että Firminin, herra Bellaguet'n kamaripalvelijan, oli rantakadulla
surmannut harhaluoti. Ja koska meitä erikoisesti liikuttaa se, mikä
tapahtuu läheisyydessämme, herätti tuo uutinen syvää liikutusta.
Muistan vielä, kuinka muutamia hetkiä myöhemmin, yön tultua, ollessani
äitini ja rouva Caumontin seurassa, näin rantakadun puolella olevasta
välikerroksen ikkunasta erittäin korkeat ja avarat vaunut, jotka
ilmiliekissä palaen sukelsivat esiin Louvren portista. Joukko miehiä
hinasi sitä Saints-Pères-sillalle molempien istuvien kuvapatsaiden
väliin ja keikautti sen kumoon, ennenkuin olivat ehtineet keskelle
siltaa. Se kimmahti pari kertaa joustimiensa varassa ja viskautui
sitten Seineen vieden valurautaisen kaiteen kerallansa. Ja tuo
näytelmä, jota seurasi äkkiä syvä pimeys, näytti minusta suurenmoiselta
ja salaperäiseltä.
Siinä ovat muistelmani helmikuun 24 p:ltä 1848 sellaisina kuin ne
painuivat kehittymättömään ymmärrykseeni ja sellaisina kuin äitini
on niitä monet kerrat virkistänyt; olen kertonut ne vilpittömässä
puutteellisuudessaan. Olen kovin varonut niitä mitenkään
kaunistelemasta tai rikastuttamasta.
Kokemusteni piiriin tulevat ajan tapahtumat vaikuttivat pysyväisesti
julkista elämää koskevaan oivallukseeni ja muovasivat osaltaan
melkoisesti historian-filosofiaani. Varhaisen lapsuuteni aikana
ranskalaisissa oli naurettavuuden vaistoa, jonka he sittemmin
ovat menettäneet syiden nojalla, joita en kykene selvittelemään.
Lentolehtiset, piirrokset ja laulu ilmaisivat heidän ivailevaa
henkeänsä. Minä synnyin pilapiirrosten kulta-aikana ja muodostin
itselleni käsityksen kansallisesta elämästä "Charivarin" kivipiirrosten
ja kummisetäni herra Pierre Danquinin ivailujen nojalla; tuo elämä
näytti minusta naurettavalta niistä kapinoista ja kumouksista
huolimatta, joiden vallitessa kasvoin. Kummisetäni nimitti
Louis-Napoleon Bonapartea alakuloiseksi papukaijaksi. Minua miellytti
kuvitella tuo lintu taistelemassa punaista kummitusta vastaan, jona
oli luudanvarteen sujutettu linnunpelätti. Ja heidän vaiheillaan
näin hyöriviä orleanisteja, joilla oli päärynä pään sijalla, näin
kääpiömäisen Thiersin, Girardinin sirkusilveilijänä ja presidentti
Dupinin, jolla oli siivilä kasvoina ja venheen kokoiset jalkineet.
Mutta erikoisesti minua huvitti Victor Considérant, jonka tiesin
asuvan läheisyydessämme, Quai Voltairen varrella ja joka oli kuvattu
riippumassa puun oksasta suureen silmään päättyvän pitkän hännän
varassa.