Tämä tapahtui ennen helmikuun vallankumousta; ja varmaa on, etten ollut
vielä neljän vuoden ikäinen. Mutta olinko kolmen vai puolenneljättä? Se
seikka on minulle epävarma, ja moniin vuosiin ei ole enää ollut elossa
ketään, joka olisi kyennyt asiaa selvittämään. Tähän epävarmuuteen
täytyy tyytyä ja lohduttaa itseänsä sillä, että kansojen aikakirjoissa
tavataan suurempia ja ikävämpiäkin epämääräisyyksiä. Ajantietoa ja
maantiedettä on nimitetty historian molemmiksi silmiksi. Jos on niin
laita, niin Saint-Maurin veljeskunnan benediktiineistä huolimatta,
jotka ovat keksineet aikamäärien todentamistaiteen, historia on ainakin
toissilmäinen. Ja tahdonpa lisätä, että se on sen vähäisin vika. Klio,
runotar Klio on ryhdiltään vakava, jopa toisinaan ankarakin henkilö,
jonka puhe opettaa (niin väitetään), kiintää, liikuttaa, huvittaa; sitä
kuuntelisi mielellään päivän pitkän. Mutta käytyäni häntä uutterasti
kuuntelemassa, olen huomannut, että hän liiankin usein osoittautui
muistamattomaksi, turhamaiseksi, puolueelliseksi, tietämättömäksi ja
valheelliseksi. Sellaisista puutoksista huolimatta olen häntä hellästi
rakastanut ja rakastan yhä vielä. Siinä ovat ainoat minua tähän
runottareen kiinnittävät siteet. Lapsuuteni, enempää kuin muukaan
elämäni, ei tarjoa sille mitään säilytettävää. Minä en onneksi ole
mikään historiallinen henkilö, ja tuo kopea Klio ei tule milloinkaan
tutkimaan, olinko kolmannen ikävuoteni alussa, keskivaiheilla vai
lopussa ilmaistessani luonnettani tavalla, joka vaikutti äitiini
kerrassaan järkyttävästi.
Minä olin siihen aikaan erittäin tavallinen pieni poika, jonka ainoana
erikoisuutena, ellen erehdy, oli se, ettei hän uskonut kaikkea, mitä
hänelle sanottiin; ja suuntautuminen, joka ilmaisi tutkivaa henkeä,
teki hänet epäsuotuisan arvostelun esineeksi, sillä kolmen tai
puolenneljättä vuoden ikäinen lapsi ei yleensä saavuta tunnustusta
kriitillisen mielensä nojalla.
Olisin voinut jättää pois kaikki nämä huomautukset, jotka eivät
ollenkaan kuulu aloittamaani kertomukseen, eivät enempää kuin
ajantieto, asioiden todentaminen tai runotar Klio. Kulkiessani
tällaisia kiertoteitä, harhautuessani kauas kaartelemaan, en saavu
milloinkaan perille; mutta ellen huvittele matkan varrella, jos
kuljen tietäni ihan suoraan, saavun perille heti, ja asia on valmis
silmänräpäyksessä. Ja se olisi vahinko, ainakin minulle, koska
pidän kuljeksimisesta; en tiedä mitään mieluisampaa ja samalla
hyödyllisempää. Kaikkien niiden koulujen joukossa, joita olen käynyt,
on koulusta poisjäämisen ja vapaan vaeltelun koulu tuntunut minusta
parhaalta, ja siitä minulla on ollut suurin hyöty. Se ei ole suinkaan
pelkkää ajantuhlausta, ystäväiseni. Siinä voittaa aina jotakin. Jos
pieni Punahilkka olisi kulkenut metsän läpi pähkinöitä poimimatta, niin
susi ei olisi sitä syönyt; ja pikku Punahilkan onnellisin kohtalo,
hyvän moraalin mukainen, on joutua suden suuhun.
Tuo ajatus johtaa meidät onnellisesti tämän kertomuksen aiheeseen.
Aioin näet juuri teille sanoa, että neljännellä ikävuodellani,
Louis-Philippe ensimmäisen, Ranskan kuninkaan, kahdeksantenatoista ja
viimeisenä hallituksen vuotena, oli suurimpana ilonani huvikävely.
Minua ei lähetetty pikku Punahilkan tavoin metsään. Minä olin
valitettavasti vähemmän maalaismainen! Syntyneenä ja kasvaneena
Parisin sydämessä, kauniin Malaquais-rantakadun varrella, minä en
tietänyt mitään maaseudun iloista. Mutta kaupungissakin on omat
viehätyksensä; rakas äitini talutteli minua pitkin katuja, joilla
kajahtelivat lukemattomat äänet, hohtelivat heleät värit ja joita
vilkastuttivat tulijat ja menijät, ja kun hänellä oli jokin ostos
suoritettavana, hän vei minut kerallaan myymälöihin. Me emme olleet
rikkaita, hän ei kuluttanut paljoa, mutta ne myymälät, joissa hän
kävi, näyttivät minusta verrattoman avaroilta ja suurenmoisilta. Bon
Marché, Louvre, Printemps ja Les Galeries eivät olleet vielä olemassa.
Kaikkein suurimpien senlaatuisten liikkeiden ostajakuntana olivat
perustuslaillisen kuningaskunnan viimeisinä vuosina yhden ainoan
kaupunginkorttelin asukkaat. Äidilläni, joka kuului Saint-Germainin
etukaupunkiin, oli käytettävinään Deux-Magots ja Petit Saint-Thomas.
Näistä kahdesta myymälästä, jotka sijaitsivat toinen Rue de Seinen,
toinen Rue de Bacin varrella, on vain jälkimmäinen vielä olemassa,
mutta ei enää nuorekkaassa soreudessaan, vaan julkisivua rumentavine
jalopeurannaamoineen siinä määrin avartuneena ja muuttuneena, etten
sitä enää tunne. 'Kahden apinan' talo on kadonnut, ja minä lienen ainoa
elossaoleva muistamaan sitä suurta öljymaalausta, joka oli myymälän
kilpenä ja esitti nuorta kiinalaisnaista kahden maanmiehensä seurassa.
Minä vaistosin jo silloin herkästi naiskauneutta ja pidin ylen
viehättävänä tuota nuorta kiinatarta korkealle kammattuine hiuksineen
ja ohimokutreineen. Molemmista liehittelijöistä, heidän ryhdistään,
katseistaan, eleistään ja tarkoituksistaan en tiedä mitään sanoa.
Viettelemisen taide oli minulle silloin kerrassaan vieras.
Tämä myymälä näytti minusta suunnattoman suurelta ja aarteiden
täyttämältä. Siellä minä lienen hankkinut sen loisteliaisiin taiteisiin
kohdistuvan taipumukseni, joka on kehittynyt minussa erittäin
voimakkaaksi ja josta en ole päässyt milloinkaan vapautumaan. Näkemäni
kankaat, matot, kirjo-ompelukset, sulat, kukat saivat minut eräänlaisen
hurmion valtaan, ja minä ihailin sydämestäni niitä kohteliaita
herroja ja siroja neitejä, jotka hymyillen tarjoilivat näitä ihmeitä
epäröiville ostajille. Kun eräs kauppapalvelija mittasi äitini ostamaa
kangasta katosta riippuvaan messinkitankoon vaakasuorasti kiinnitetyllä
metrimitalla, niin pidin hänen kohtaloaan suurenmoisena ja hänen
elämäänsä loistoisana.
Ihailuni esineenä oli myöskin herra Augris, Rue de Bacin varrella asuva
räätäli, joka koetti minulle valmistamiaan liivejä ja polvihousuja.
Minusta olisi ollut mieluisampaa, jos hän olisi tehnyt minulle pitkät
housut ja lievenutun, jollaisia näin herrasmiesten käyttävän, ja tuo
halu kiihtyi erittäin ankaraksi vähän myöhemmin, kun luin Bouillyn
kertomuksen eräästä onnettomasta pienestä pojasta, jonka otti luokseen
eräs hyväätekevä ja kunnianarvoisa oppinut tehden hänet sihteerikseen
ja pukien hänet vanhoihin vaatteisiinsa. Tämä Bouillyn kertomus sai
minut ryhtymään mielettömään tekoon, josta kerron toiste. Taiteita ja
ammatteja syvästi kunnioittaen minä ihailin herra Augrista, Rue de
Bacin räätäliä, joka ei ollut mitenkään ihailtava, sillä hän leikkasi
kankaat aivan nurinkurisesti. Hänen valmistamissaan vaatteissa minä
totta puhuen näytin apinalta.
Rakas äitini osti hyvänä emäntänä itse taloustarpeensa: mausteet
möi hänelle Courcelles, Rue Bonaparten varrella, kahvin Corcelet,
Palais Royalissa, suklaan Debeauve ja Gallais, Rue des Saints-Pères.
Lieneekö syynä ollut se, että herra Courcelles anteliaasti salli minun
maistella kuivattuja luumujansa, tai se, että hän salli sokeriharkon
kiteiden kimallella auringonvalossa, tai että hän sulavin ja rohkein
kädenliikkein käänsi ylösalaisin ruukun, jossa oli viinimarjahyytelöä,
siten osoittaakseen sen jähmeyttä, joka tapauksessa hänen vakuuttava
viehättävyytensä ja kiistämättömät todistuksensa kerrassaan lumosivat
minut. Olin melkein vihainen rakkaalle äidilleni, joka aina suhtautui
epäillen tuon mainion ryytikauppiaan esimerkein valaistuihin
vakuutteluihin. Vasta myöhemmin olen tullut tietämään, että rakkaan
äitini epäily oli täysin oikeutettu.
Näen vieläkin Corcelet'n pienen ja matalan myymälän, jonka
punapohjaiseen kilpeen oli kultaisin kirjaimin merkitty 'Gourmand'
(Herkkusuu). Siitä uhosi hieno kahvintuoksu, ja siellä nähtiin jo
siihen aikaan vanha maalaus, joka esitti isoisän aikaisen muodin mukaan
puettua herkkusuuta. Hän istui pullojen täyttämän pöydän ääressä,
edessään suunnaton pasteija ja koristeellinen ananas. Myöhemmin
saamieni tietojen nojalla voin sanoa, että se oli Bouillyn maalaama
Grimod de la Reynièren muotokuva. Minä astuin kunnioittavasti tähän
taloon, joka minusta tuntui kuuluvan johonkin toiseen kauteen ja
siirsi minut takaisinpäin aina directoire-aikaan asti. Corcelet'n
kauppa-apulainen punnitsi ja palveli äänetönnä. Hänen koruttomuutensa,
joka oli herra Courcellesin mahtipontisen käyttäytymisen nimenomainen
vastakohta, vaikutti minuun, ja mahdollista on, että vanha
ryytikauppiaan apulainen on ensimmäisenä perehdyttänyt minua hyvään
makuun ja kohtuuteen.
Corcelet'n luota lähtiessäni minulla oli aina kahvinpapu, jota
kulkiessani pureksin. Minä sanoin itselleni, että se maistui hyvältä,
ja melkein niin uskoinkin. Sisimmässäni tosin tunsin sen maistuvan
ihan inhottavalta, mutta en vielä kyennyt vetämään päivänvaloon
sieluni syvyyksissä piileviä totuuksia. Vaikka Corcelet'n myymälä
'Gourmand'-kilpineen minua hyvin miellytti, oli minulle kuitenkin
rakkaampi ja kaikkia muita mieluisampi se myymälä, jonka omistivat
Debeauve ja Gallais, Ranskan kuninkaiden hovihankkijat. Se näytti
minusta niin kauniilta, etten katsonut olevani kelvollinen käymään
siihen sisälle, ellen ollut pyhävaatteissani, ja minä tarkastelin
kynnyksellä rakkaan äitini vaatetusta saadakseni vakuuden siitä,
että hän oli kyllin hieno. Ja eipä makuni ollutkaan aivan huono!
Suklaaliike Debeauve ja Gallais, Ranskan kuninkaiden hovihankkija, on
yhä vieläkin olemassa, ja sen komeus ei ole paljoakaan muuttunut. Voin
niinmuodoin puhua siitä täyden tuntemuksen eikä vain epämääräisten
muistojen nojalla. Se on erittäin muhkea; sen sisustus on peräisin
restauration alkuvuosilta, jolloin tyyli ei ollut vielä muuttunut
kovin raskaaksi; se on Percier'n ja Fontainen mallia. Nähdessäni
nuo hieman kuivat, mutta hienot, puhtaat ja selvät motiivit, joudun
murheellisena ajattelemaan, kuinka suuressa määrin maku on rappeutunut
Ranskassa vuosisadan kuluessa. Kuinka kauas olemmekaan nykyjään
joutuneet koristeellisesta empire-taiteesta, joka ei kumminkaan vedä
läheskään vertoja Ludvig XVI:n ja directoire-ajan taiteelle! Tässä
vanhassa myymälässä on ihasteltava ensinnäkin nimikilpeä, jonka
kirjaimet ovat sopusuhtaiset ja selvät, holvikaarisia ikkunoita
viuhkamaisine puitteineen, myymälän taka-alaa, joka pyöristyy pienen
temppelin muotoiseksi, ja salin muotoa noudattavaa puoliympyrän
muotoista myymäpöytää. En tiedä uneksinko, mutta uskon nähneeni
siellä kuvastimissa vertauskuvia, jotka olisivat voineet ylistää yhtä
hyvin Arcolea ja Lodia kuin kaakaokermaa ja mantelisuklaata. Sanalla
sanoen: se kaikki osoittaa tyyliä, ilmaisee määrättyä luonnetta,
siinä on jotakin tarkoitusta. Mitä tehdään nykyjään? On yhä vielä
olemassa nerokkaita taiteilijoita, mutta koristeelliset taiteet ovat
vaipuneet häpeälliseen rappiotilaan. Kolmannen tasavallan tyyli saa
ajattelemaan kaipauksen tuntein Napoleon III:n aikaista, se puolestaan
Louis-Philippen, se Kaarle X:n, se keisarivallan, se directoire-ajan
ja viimeksimainittu vihdoin Ludvig XVI:n tyyliä. Viivojen ja suhteiden
aisti on kerrassaan kadonnut. Niinpä iloitsenkin uuden taiteen tulosta
epäilemättä vähemmän sen vuoksi, mitä se luo, kuin sen vuoksi, mitä se
hävittää.
Tarvitseeko minun sanoa, etten kolmen tai neljän vuoden ikäisenä
hautonut mielessäni koristetaiteeseen kohdistuvia mietteitä? Mutta kun
astuin Debeauve ja Gallais'n myymälään, luulin saapuvani keijukaisten
kartanoon. Harha-aistimustani vahvisti vielä se, että näin siellä
mustapukuisia, kiiltävätukkaisia kauniita nuoria naisia istumassa
puoliympyränmuotoisen myymäpöydän takana, suloa ja juhlallisuutta
uhkuen. Heidän keskellään sijaitsi lempeänä ja vakaana iäkäs nainen,
joka kirjoitti luetteloita suuren pulpetin ääressä ja käsitteli
rahakappaleita ja pankinseteleitä. Kohta tulee käymään ilmi, etten
riittävässä määrässä oivaltanut tuon kunnianarvoisen naisen suorittamia
toimia. Hänen rinnallaan askarteli tumma- ja vaaleatukkaisia nuoria
tyttöjä, joista toiset käärivät suklaalevyjä ohueen hopeanhohtoiseen
paperiin, toiset kietoivat samoja levyjä kaksitellen kuvalliseen
paperiin sulkien nämä kuoret vahalla, jota lämmittivät pienen
läkkilampun liekissä. He suorittivat nuo tehtävät erittäin taitavasti
ja niin nopeasti, että näytti kuin he olisivat siinä työskennelleet
ilokseen. Nyt ajattelen, etteivät he varmaankaan työskennelleet siinä
pelkäksi huvikseen. Silloin minä voin erehtyä, koska yleensäkin taivuin
käsittämään kaikki työt ajanvietteeksi. Joka tapauksessa on varmaa,
että oli nautinto nähdä noiden nuorten tyttöjen sormien käämeinä
kääntelehtivän.
Äidin tehtyä ostoksensa otti tämä viisaiden neitsyiden seuran johtajana
oleva arvokas nainen vieressään sijaitsevasta kristallimaljasta
suklaapastillin ja ojensi sen minulle heikosti hymyillen. Ja tämä
juhlallinen lahja sai minut enemmän kuin mikään muu rakastamaan ja
ihailemaan herrojen Debeauven ja Gallais'n, Ranskan kuninkaiden
hovihankkijain liikettä. Koska myymälät minua miellyttivät, oli
varsin luonnollista, että kotiin palattuani yritin leikeissäni
jäljitellä niitä kohtauksia, joita olin nähnyt äitini tehdessä
ostoksiaan. Niinpä olinkin kotona, yksikseni ja kenenkään tietämättä,
vuorotellen räätäli, ryytikauppias, uutuuksien myyjä, vieläpä enemmittä
vaikeuksitta myöskin muotikauppias ja suklaan myyjätär. Eräänä iltana
minä sitten yritin siinä pienessä kamarissa, jonka seiniä peittivät
ruusunkukin kaunistetut paperit ja jossa äitini istui ompeluksineen,
jäljitellä tavallista huolellisemmin Debeauve ja Gallais'n liikkeen
kauniita neitosia. Hankittuani itselleni mahdollisimman suuren
määrän suklaanpalasia, paperikappaleita, vieläpä niitä metallimaisia
levyjäkin, joita suurisanaisesti nimitin hopeapaperiksi ja jotka totta
puhuen olivat sangen rypistyneitä, minä sijoituin tätini Chaussonin
lahjoittamaan pieneen tuoliini moleskinilla päällystetyn jakkaran luo,
joka minun silmissäni edusti Rue des Saints-Pèresin myymälän hienoa
puoliympyrää. Koska olin ainoa lapsi, tottunut leikkimään yksin ja aina
johonkin haaveeseen vaipunut, koska siis elin usein unien maailmassa,
minun ei ollut vaikea kuvitella mieleeni myymälää, sen kattopaneelia,
lasikaappeja, vertauskuvin kaunistettuja seinäkuvastimia, vieläpä
saapuvia ostajiakin, naisia, lapsia ja vanhuksia, siinä määrin minulla
oli kyky herättää mielin määrin näkyviini tapahtumia ja henkilöitä.
Minun ei ollut ollenkaan vaikea edustaa ihan yksinäni neitejä, kaikkia
suklaatinmyyjättäriä ja kunnianarvoista naishenkilöä, joka piti
luetteloa ja käytteli rahoja. Taiallinen kykyni oli ihan rajaton ja
verrattomasti suurempi kuin niiden Thessalian noitien, joista olen
myöhemmin lukenut tutustuessani 'Kultaiseen aasiin'. Minä vaihdoin
olemusta mielin määrin, kykenin pukeutumaan mitä oudoimpiin ja
eriskummallisimpiin hahmoihin, muuttumaan loitsun nojalla kuninkaaksi,
lohikäärmeeksi, paholaiseksi, keijukaiseksi... Mitä sanonkaan? Minä
kykenin muuttumaan sotajoukoksi, virraksi, metsäksi, vuoreksi.
Niinpä se, mitä tuona iltana kokeilin, olikin pelkkää leikintekoa
eikä aiheuttanut vähintäkään vaikeutta. Minä siis käärin, sinetöin,
palvelin lukematonta asiakaskuntaani, naisia, lapsia, vanhuksia.
Tärkeyteni tunnossa (tuleeko minun se tunnustaa?) minä puhuin erittäin
kuivakiskoisesti kuvitelluille tovereilleni, kiiruhtaen heitä, jos
hidastelivat, ja paljastaen armotta heidän erehdyksensä. Mutta kun
minun sitten oli paneuduttava iäkkääksi ja kunnianarvoiseksi, rahastoa
vallitsevaksi naiseksi, havaitsin yhtäkkiä joutuvani pulaan. Asiain
jouduttua tähän tilaan minä lähdin myymälästäni pyytämään äitiäni
selittämään tuota kohtaa, joka oli jäänyt itselleni hämäräksi. Olin
tosin nähnyt vanhan rouvan avaavan laatikkonsa ja liikuttelevan kulta-
ja hopeakolikoita, mutta minulla ei ollut riittävän tarkkaa käsitystä
hänen suorittamistaan toimista. Minä polvistuin äitini viereen, joka
kirjaeli nenäliinaa istuen keinutuolissaan, ja kysyin häneltä:
— Kuulehan, äiti, kuka antaa rahaa myymälöissä, sekö, joka myy, vai
sekö, joka ostaa?
Äitini katseli minua hämmästyneenä; hänen silmänsä suurenivat ja
kulmakarvat kohosivat, ja hän hymyili minulle mitään vastaamatta.
Sitten hän painui ajatuksiinsa. Samassa tuli huoneeseen isäni.
— Ystäväiseni, virkkoi hänelle äitini, tiedätkö, mitä Pierrot minulta
vastikään kysyi?... Sitä et arvaa missään tapauksessa... Hän kysyi,
antaako rahaa se, joka ostaa, vai se, joka myy.
— Pieni hupsu! virkkoi isäni.
Äitini lausui vakavasti, eräänlaisin levottomin ilmein:
— Se ei ole pelkkää lapsen typeryyttä, ystäväiseni; se on
luonteenpiirre. Pierre ei tule milloinkaan käsittämään rahan arvoa.
Kelpo äitini oli saanut selville luontaisen taipumukseni ja aavistanut
kohtaloni: hän lausui profeetalliset sanat. Minun ei ollut määrä oppia
milloinkaan tuntemaan rahan arvoa. Sellainen olin puolenneljättä vuoden
ikäisenä siinä pienessä huoneessa, jonka seiniä peittivät ruusunnupuin
kaunistetut paperit, ja sellaisena olen säilynyt aina vanhuuteen
saakka, joka on minulle kevyt, kuten kaikille niille sieluille, joita
ei rasita ahneus eikä ylpeys. Ei, äiti, minä en ole milloinkaan oppinut
tuntemaan rahan arvoa. En tunne sitä vielä nytkään tai paremmin sanoen
tunnen sen liian hyvin. Minä tiedän, että raha on syynä kaikkiin niihin
onnettomuuksiin, jotka ahdistavat säälimättömiä yhteisöjämme, joista
kovin ylpeilemme. Tuo pieni poika, jonka tunnen omaksi itsekseni ja
joka ei tietänyt, onko ostajan vai myyjän maksettava, johtaa yhtäkkiä
mieleeni sen piippusepon, jonka meille kuvailee William Morris
kauniissa profeetallisessa kertomuksessaan, sen nuhteettoman veistäjän,
joka tulevaisuuden valtiossa tekee verrattoman kauniita piippuja, koska
tekee niitä rakkauden vuoksi ja koska lahjoittaa ne eikä niitä myy.