Olin tuntenut kaiken ikäni rouva Laroquen, joka asui tyttärineen
pienessä huoneistossa talomme pihan perällä. Hän oli vanha
normandilainen rouva, keisarillisen kaartin kapteenin leski. Hänellä ei
ollut enää hampaita, ja hänen pehmeät huulensa olivat painuneet ikenien
väliin, mutta posket olivat pyöreät ja punaiset kuin hänen kotiseutunsa
omenat. Koska en ollenkaan tajunnut luonnon epävakaisuutta ja olioiden
katoavaisuutta, otaksuin hänen polveutuvan maailman varhaisimmilta
ajoilta ja omistavan katoamattoman vanhuuden. Äitini huoneesta näkyi
intiankrassin reunustama ikkuna, jossa rouva Laroquen papukaija
keikkui orressaan laulellen rivoja ja isänmaallisia laulujansa. Se oli
tuotu Länsi-Intiasta vuonna 1827 ja oli ristitty Ranskan ja Englannin
laivaston Navarinon luona turkkilaisista saaman voiton muistoksi, josta
saapui tieto Parisiin samana päivänä kuin papukaijakin sinne ehti.
Otaksuttiin, ettei Navarino ollut Eurooppaan saapuessaan enää nuori.
Ylen huomaavaisesti Navarinoansa kohteleva rouva Laroque sijoitti sen
joka aamu ikkunaan, jotta vanhus voi nauttia pihamaan vaihtelevista
näyistä. En tosiaankaan tiedä, mitä huvia tällä amerikkalaisella
saattoi olla siitä, että näki Augusten pesevän herra Bellaguet'n
ajoneuvoja tai isä Alexandren kitkevän kivityksen raoissa kasvavaa
ruohoa. Missään tapauksessa sen pitkäaikainen maanpako ei näyttänyt
sitä ollenkaan surettavan. Vaikka en väitäkään arvaavani sen ajatuksia,
tekisi mieleni sanoa, että se nautti voimistaan; se oli epäilemättä
merkillisen väkevä eläin. Saatuaan pieniin harmaisiin kynsiinsä
puupalasen, se aivan kohta mursi sen murusiksi nokallaan.
Minä olen aina pitänyt eläimistä; mutta siihen aikaan ne herättivät
minussa harrasta kunnioitusta ja eräänlaista uskonnollista pelonkauhua.
Minä aavistelin, että niiden äly oli varmempi kuin minun ja että ne
vaistosivat syvemmin luontoa. Villakoira Zerbin näytti ymmärtävän
paljon sellaisia asioita, jotka jäivät minulta tajuamatta, ja minä
otaksuin kauniin angorakissamme Sulttaani Mahmudin, joka tunsi
lintujen kielen, omistavan salaperäiset luonnonlahjat ja kyvyn nähdä
tulevaisuuteen. Kerran Louvressa käydessäni äitini näytti minulle
egyptiläisissä saleissa kotieläimiä, jotka oli kiedottu nauhoihin ja
sivelty hyvänhajuisilla tahtailla.
— Egyptiläiset, sanoi hän minulle, palvoivat niitä jumalinansa ja
balsamoivat ne huolellisesti niiden kuoltua.
Minä en tiedä, mitä muinaiset egyptiläiset ajattelivat ibislinnusta
ja kissoista, en tiedä, onko totta, kuten nykyjään väitetään,
että eläimet ovat olleet ihmisten ensimmäisiä jumalia, mutta eipä
puuttunut paljoa, etten pitänyt Sulttaani Mahmudia ja villakoira
Zerbiniä yliluonnollisilla kyvyillä varustettuina olentoina. Erikoisen
ihmeellisinä ne ilmenivät minulle siitä syystä, että näyttäytyivät
minulle unessa ja juttelivat kanssani. Eräänä yönä näin unta, kuinka
Zerbin raapi maata käpälillään ja kaivoi esiin hyasintinsipulin.
— Niin lepäävät pienet lapset maassa ennen syntymäänsä ja puhkeavat
sitten ilmoille kuin kukat.
On siis selvää, että rakastin eläimiä, ihailin niiden viisautta ja
esitin niille päivän kuluessa niin hartaita kysymyksiä, että ne tulivat
yöllä luennoimaan minulle luonnonfilosofiaa. En suinkaan kieltänyt
ystävyyttäni enkä kunnioitustani linnuiltakaan: minä olisin hellinyt
Navarinoa kuin omaa isääni, olisin osoittanut vanhalle heimopäällikölle
ylenmäärin arvonantoa ja huomaavaisuutta, olisin suostunut hänen
kuuliaiseksi oppilaakseen, kunhan hän olisi siihen suostunut. Mutta
hän ei sallinut minun edes katsella itseänsä. Minun lähestyessäni se
kiikkui kärsimättömästi puolapuullansa, pöyhisti kaulahöyheniänsä,
katseli minua tulta säihkyvin silmin, avasi uhkaavasti nokkansa
ja näytti kieltänsä. Minun teki mieli tietää tuon vihamielisyyden
syy. Rouva Laroque arveli sen aiheutuneen siitä, että minä pienenä
tietämättömänä lapsena, osaamatta vielä kävelläkään, annoin kantaa
itseni sen luo, vein pienet sormeni lähelle sen päätä tuikatakseni
sitä silmiin, jotka kiilsivät kuin rubiinit, ja huusin vihlovasti
harmistuneena siitä, etten saanut niitä käsiini. Rouva Laroque rakasti
Navarinoansa ja yritti sitä puolustella. Mutta voiko uskoa niin syvää
ja sitkeää vihankaunaa mahdolliseksi?
Olipa muuten Navarinon vihamielisyyden syynä mikä tahansa, tuo
vihamielisyys tuntui minusta epäoikeutetulta ja julmalta. Minä halusin
hartaasti päästä tuon pelottavan mahdin suosioon ja ajattelin, että
lahjat voivat sen mieltä lauhduttaa ja että sokeri olisi sille sovelias
uhrilahja. Äitini kiellosta huolimatta minä avasin ruokasalin kaapin ja
valitsin sokeriastiasta suurimman ja kauneimman palan. Siihen aikaan
näet sokeria ei vielä paloiteltu tehtaassa; emännät ostivat sokerinsa
harkkoina, ja meidän vanha Mélaniemme, vasaraa ja vanhaa lohkeillutta
ja varretonta veistä aseinaan käyttäen, särki harkon erisuuruisiksi
palasiksi singahduttaen samalla ilmoille lukemattomia siruja niinkuin
geologit iskevät kalliosta irti mineralogisia näytteitä. Sopii
vielä lisätä, että sokeri oli silloin erittäin kallista. Mieli
hyväntahtoisessa vireessä ja pidellen esiliinani taskuun piilottamaani
lahjaa minä lähdin rouva Laroquen luo ja tapasin Navarinon ikkunassaan.
Se kuori siinä välinpitämättömän näköisenä hampunsiemeniä. Minä
pidin tilaisuutta otollisena ja ojensin sokeripalan vanhalle
heimoruhtinaalle, mutta se ei huolinut uhrilahjastani. Se silmäili
minua syrjäkarein kauan ja liikahtamatta, syöksyi sitten äkkiä sormeni
kimppuun ja puri sitä. Veri virtasi.
Rouva Laroque on kertonut minulle kerran toisensa jälkeen, että minä
veren nähdessäni parahdin kamalasti parkumaan, vuodatin runsaita
kyyneliä ja kysyin, oliko se minulle kuolemaksi. En ole milloinkaan
tahtonut tuota uskoa, mutta hänen sanoihinsa voi sittenkin sisältyä
hieman totuutta. Hän tyynnytti minut ja kietoi sormeeni tukon.
Minä poistuin närkästyneenä, sydän täynnä vihan vimmaa. Siitä
päivästä lähtien vallitsi Navarinon ja minun kesken auttamaton
sota. Kohdatessamme toisemme minä aina solvasin ja ärsytin sitä, ja
se raivostui — sitä tyydytystä se ei minulta milloinkaan evännyt.
Toisinaan minä kutittelin sen kaulaa oljenkorrella, toisinaan heittelin
sitä leipäpallosilla, ja se avasi kitansa ammolleen ja syyti kähein
äänin käsittämättömiä uhkauksia. Rouva Laroque, joka tapansa mukaan
oli villahametta kutomassa, tähyili minua nenäkakkulainsa yli, uhkasi
puisella kudinvartaalla ja virkkoi:
— Kuulehan, Pierre, jätä eläin rauhaan. Tiedäthän, miten sinun jo
kerran kävi. Jos jatkat, käy vielä pahemmin, usko minua.
Minä jätin nuo viisaat neuvot huomioonottamatta ja sain tilaisuuden
sitä katua. Eräänä päivänä, kun pitelin pahoin sen ruokapurtiloa ja
halpamaisesti sirottelin maissinjyviä, vanha heimoruhtinas syöksyi
niskaani, kävi käsiksi tukkaani ja riipoi päätäni terävillä kynsillään.
Jos ryöstävä kotka säikähdytti Ganymedes-poikasta ottaessaan sen
hellästi samettisiin pitimiinsä, niin voidaan ymmärtää, kuinka minä
kauhistuin, kun Navarino piteli minua rautaisissa pihdeissään. Minä
huusin niin, että Seinen rannat raikuivat. Rouva Laroque siirsi syrjään
iänikuisen kutimensa, irroitti amerikkalaisen saaliistaan ja kuljetti
sen olkapäällään takaisin orrelle. Kaula ylpeyden paisuttamana ja
hiussuortuvia ryöstösaaliina kynsissään Navarino loi minuun leimahtavin
silmin voitonriemuisen katseen. Tappioni oli täydellinen, nöyryytykseni
syvä.
Vähän aikaa myöhemmin, saapuessani keittiöömme, jonne minua alinomaa
houkuttelivat tuhannet viehättävät asiat, minä tapasin siellä
vanhan Mélaniemme, joka hienonsi veitsellä laudalle levittämäänsä
persiljaa. Minä esitin erinäisiä tätä yrttiä koskevia kysymyksiä sen
kirpeän tuoksun kutkuttaessa sieraimiani. Mélanie vastaili minulle
kitsastelematta: hän kertoi persiljaa käytettävän lihamuhennoksiin ja
käristetyn lihan höysteeksi ja selitti vihdoin sen olevan papukaijoille
kuolettavaa myrkkyä. Tuon kuultuani minä sieppasin veitsen säästämän
ruodin tuota tuhoavaa yrttiä ja vein sen ruusuhuoneeseen, missä
mietiskelin yksin ja vaieten. Minä pitelin kädessäni Navarinon
kuolemaa. Kauan itseni kanssa asiaa harkittuani lähdin ulos ja menin
rouva Laroquen luo. Siellä minä näytin Navarinolle myrkyllistä yrttiä
ja sanoin:
— Katsohan, tämä on persiljaa. Jos sekoittaisin nämä pienet viheriät
ja kähärät lehdet hampun siemeniisi, niin sinä kuolisit ja minä olisin
saanut kostaa. Mutta minäpä tahdonkin kostaa toisella tavalla. Minä
kostan jättämällä sinut elämään.
Sanoin niin ja heitin tuhoisan yrtin ulos ikkunasta.
Siitä lähtien minä en enää Navarinoa kiusannut. En tahtonut tärvellä
osoittamaani laupeutta. Meistä tuli ystävät.