Neron kohtalona on kärsiä vääryyttä ja ylenkatsetta; minä jouduin
aikaisin sen kokemaan. Neljän vuoden ikäisenä minä piirustelin
innokkaasti, mutta en suinkaan kaikkia niitä esineitä, jotka
tarjoutuivat katseltavikseni, vaan yksinomaan sotilaita. Toden
tunnustaakseni en kuvannut heitä luonnon mukaan: luonto on
monisyinen, ja sitä on vaikea jäljitellä. En piirtänyt niitä
myöskään käyttäen malleina Epinalin kuvia, joita ostin maksaen viisi
sentiimiä kappaleesta. Niissäkin oli vielä liian paljon viivoja,
joiden sokkeloihin olisin eksynyt. Minä otin mallikseni näiden
kuvien yksinkertaistuneet muistot. Minun sotilaillani oli ympyrä
pääkoppana, viiva ruhona, kaksi viivaa käsivarsina ja kaksi jalkoina.
Salamankaltaisesti murtunut viiva esitti kivääriä pistimineen, ja
se oli erittäin ilmehikäs esitys. Shakoa minä en sovittanut päähän,
vaan piirsin sen pään yläpuolelle osoittaakseni koko taituruuttani ja
kuvatakseni seikkaperäisesti sekä pään että päähineen muotoa. Minä
piirsin niitä suuret määrät tähän tyyliin, joka on kaikille lasten
piirroksille ominainen. Ne olivat, jos niin tahdomme sanoa, luurankoja,
vieläpä erittäin ylimalkaisia luurankojakin. Mutta sotilaani
näyttivät minusta sellaisinaan sangen hyvin tehdyiltä. Minä piirsin
ne lyijykynällä ylenmäärin kostuttaen piirrintäni, jotta se jättäisi
selvää jälkeä. Mieluummin olisin piirustanut teräskynällä, mutta
musteen käytteleminen oli tahrain pelosta minulta kielletty. Minä olin
kuitenkin tyytyväinen teoksiini ja havaitsin itseni kyvykkääksi. Aivan
pian oli asiani joutua itseäni ihmettelemään.
Eräänä iltana, muistettavana iltahetkenä, olin piirustamassa ruokasalin
pöydän ääressä, jonka Mélanie oli vastikään korjannut. Oli talvi;
lamppu, jota peitti viheriä varjostin, loi paperiini lämmintä valoa.
Olin jo piirustanut viisi kuusi sotilasta käyttäen tavanomaista
menetelmääni, jota vaivatta vallitsin. Yhtäkkiä, neronleimauksen
valossa, sain päähäni, ettei käsiä ja jalkoja ollut kuvattava yhdellä
ainoalla viivalla, vaan kahden yhdensuuntaisen piirron avulla. Siten
sain syntymään pintavaikutelman, joka synnytti todellisuustunnun. Siinä
oli itse elämä. Minä olin aivan ihastunut. Liikkuvia kuvapatsaitaan
valmistaessaan ei Daidalos voinut olla kättensä työhön tyytyväisempi
kuin minä. Olisin voinut kysyä itseltäni, olinko ensimmäinen, jonka oli
onnistunut suorittaa niin kaunis temppu, ja enkö ollut jo aikaisemmin
nähnyt sellaisia esimerkkejä. Mutta minä en tuota kysynyt. En kysynyt
mitään, katselinhan vain teostani tylsästi tuijotellen, kieli suusta
riippumassa ja silmät suurina. Mutta koska taiteilijan luontoon kuuluu
halu asettaa teoksiaan ihmisten ihailtaviksi, minä lähestyin äitiäni,
joka parhaillaan luki jotakin kirjaa, näytin hänelle paperiani ja
huusin:
— Katso!
Havaitessani, ettei hän kohdistanut vähintäkään huomiota siihen, mitä
hänelle näytin, minä laskin sotilaani hänen kirjansa lehdelle.
Äiti oli itse kärsivällisyys.
— Hyvä, hyvä, virkkoi hän minulle lempeästi, mutta äänessä sävy, joka
osoitti, ettei hän riittävästi tajunnut vastikään kuvaantotaiteessa
aiheuttamaani vallankumousta.
Minä toistin monet kerrat:
— Katso, äiti!
— Hyvä, hyvä, näenhän sen. Älä huoli minua häiritä.
— Ei, sinä et näe, äiti!
Minun teki mieli temmata hänen kädestään kirja, joka käänsi hänen
huomionsa pois mestariteoksestani.
Hän kielsi minua koskemasta kirjaan likaisin käsin.
Minä huusin hänelle epätoivoisena:
— Etpähän näe, äiti!
Hän ei suvainnut mitään nähdä, vaan käski minua olemaan vaiti.
Sellaisen sokaistumisen ja sellaisen väärämielisyyden vimmastuttamana
minä polin jalkaa, puhkesin kyyneliin ja revin kappaleiksi
mestariteokseni.
— Onpa lapsi hermostunut! huokasi äitini.
Hän vei minut nukkumaan.
Minä olin kaikkein synkeimmän epätoivon uhrina. Ajateltakoon
vain kohtaloani! Minä olin yhdellä iskulla edistänyt taiteita
sanomattomasti, olin keksinyt ihmeellisen keinon esittää elämää, ja
koko palkkani ja koko kunniani oli siinä, että minut lähetettiin
makuulle!
Tuon vastoinkäymisen jälkeen minulle sattui pian toinen yhtä julma.
Seikka oli seuraava. Äitini oli varsin nopeasti opettanut minut
siedettävän hyvin kuvaamaan kirjaimia. Koska osasin hieman kirjoittaa,
ajattelin, ettei mikään estänyt minua sepittämästä kokonaista teosta.
Rakkaan äitini nähden minä ryhdyin sommittelemaan pientä teologista
ja moraalista tutkielmaa. Minä aloitin näin: 'Mikä Jumala on...' ja
kuljetin teokseni heti äitini nähtäväksi tiedustellakseni häneltä,
oliko lauseparsi onnistunut. Äitini vastasi, että se oli hyvä, mutta
että lauseen loppuun kuului kysymysmerkki. Minä kysyin, mikä se oli,
kysymysmerkki.
— Se on merkki, joka osoittaa, että kysytään, tiedustellaan jotakin.
Se kuuluu jokaisen kysymyslauseen loppuun. Sinun tulee kirjoittaa
kysymysmerkki koska kysyt: 'Mikä on Jumala?'
Minun vastaukseni oli ylväs.
— Minä en sitä kysy. Minä tiedän sen.
— Kysythän, lapsukaiseni, kysyt.
Minä toistin parikymmentä kertaa, etten kysynyt, koska sen tiesin, ja
kieltäydyin ehdottomasti kirjoittamasta tuota kysymysmerkkiä, joka
minusta tuntui tietämättömyyden merkiltä.
Äitini moitti ankarasti itsepäisyyttäni ja sanoi, että olin typerä.
Kirjailijalle ominainen itserakkauteni joutui siitä kärsimään, ja minä
lienen vastannut julkeasti, koska jouduin rangaistavaksi.
Olen ehtinyt paljon muuttua niistä ajoista; en enää kieltäydy
kirjoittamasta kysymysmerkkiä kaikkiin niihin kohtiin, joihin niitä
yleensä merkitään. Tekeepä melkein mieleni piirtää oikein suuria
sellaisia koukeroita kaiken kirjoittamani, kaiken sanomani ja kaiken
ajattelemani jälkeen. Jos äitirukkani vielä eläisi, hän kenties
sanoisi, että nyt käytät niitä liian paljon.