Alphonsine Dusuel, seitsemän vuotta minua vanhempi, oli laihanlainen
ja kivulloinen; hänen hiuksensa olivat tahmeat ja kasvot kesakkoiset.
Ellen pahoin erehdy, olivat juuri nämä viat maailman silmissä hänen
pahimpansa. Minä opin tuntemaan hänessä toisia lievempiä, esimerkiksi
ulkokultaisuuden ja ilkeyden, jotka ilmenivät hänessä kerrassaan
viehättävän luontevina.
Eräänä päivänä, kun rakas äitini kävellytti minua rantakadulla, me
kohtasimme rouva Dusuelin ja hänen tyttärensä. Pysähdyttiin, ja rouvat
pääsivät juttusille.
— Siinäpä sydänkäpynen! Kuinka oletkaan soma! huudahti nuori Alphonsine
syleillen minua.
Vaikka en ollutkaan siihen aikaan niin älykäs kuin koira tai kissa,
olin sentään minäkin kotieläin ja pidin heidän tavallaan kiitoksesta,
jota villit eläimet halveksivat. Saattaen ihastuksellaan molemmat äidit
liikutuksen valtaan nuori Alphonsine kohotti minut maasta, puristi
poveansa vasten ja suuteli minua kerran toisensa jälkeen, yhä ylistäen
somuuttani. Ja samalla hän pisteli neulalla pohkeitani.
Minä aloin riuhtoa, takoa Alphonsineä nyrkein ja jaloin, parkua ja
vuodattaa kyyneliä.
Sen nähdessään rouva Dusuel ilmaisi katseellaan ja vaikenemisellaan
hämmästystä ja harmia. Äitini katseli minua murheellisesti, ihmetteli,
kuinka oli voinut synnyttää maailmaan niin epäinhimillisen lapsen, ja
vuoroin syytti taivasta tuosta ansaitsemattomasta onnettomuudesta,
vuoroin syytti itseänsä siitä, että oli sen virheillänsä ansainnut. Hän
seisoi kerrassaan sanattomana ja hämmentyneenä minun pahanelkisyyteni
salaisuuden edessä. Minä en kuitenkaan voinut asiaa hänelle selittää,
kun en kyennyt puhumaan. Ne muutamat sanat, jotka sain sopertaneeksi,
eivät minua tässä tilassa mitenkään auttaneet. Jaloillani seisten minä
yhä huohotin ja itkin, ja nuori Alphonsine kumartui puoleeni; pyyhki
poskiani, suostutteli ja puolusteli minua:
— Hän on kovin pieni! Älkää toruko häntä, rouva Nozière. Se surettaisi
minua. Minä pidän hänestä sanomattomasti.
Alphonsine ei tyytynyt yhteen kertaan: hän syleili minua kumartuneena
kymmenet kerrat tuikaten aina neulan pohjelihoihini.
Myöhemmin, kun kykenin puhumaan, saivat tuon kavaluuden tietää äitini
ja rouva Mathias, joka minua hoiti. Mutta minua ei uskottu; väitettiin,
että panettelin viatonta siten lieventääkseni omaa syyllisyyttäni.
Minä olen jo aikoja sitten antanut nuorelle Alphonsinelle anteeksi
hänen julmuutensa, jopa hänen rasvantahmeat hiuksensakin. Eikä siinä
kyllin: olen hänelle kiitollinen, koska hän melkoisesti edisti
kaksivuotiaan perehtymistä ihmisluontoon.