Vanhimpana muistonani on pitkäkarvainen, leveälierinen ja viheriällä
silkillä sisustettu silinterihattu, jonka hallavan vuorinahkan
yläreuna oli leikattu kielekkeille ja muistutti sulkeutuvan kukan
terälehtiä, jotka eivät kumminkaan olleet ihan umpeutuneet, vaan
jättivät ympyränmuotoisesta aukosta näkymään vuorinahkan ja vaakunalla
koristetun hatunpohjan väliin pistetyn punaisen silkkinenäliinan.
Saliin astui vanha, ihan valkohapsinen herra kädessään tuo hattu, josta
hän nähteni veti esiin silkkisen, nuuskan tahriman nenäliinan, joka
levitettynä tarjosi katseltavaksi Vendômepylvään taustalle kuvatun,
harmaaseen asetakkiin puetun Napoleonin. Sitten vanha herra otti
hatun pohjasta pienen kuivan leivoksen, jonka kohotti hitaasti päänsä
yläpuolelle, pienen pyöreän ja litteän leivoksen, jonka toinen puoli
oli kiiltävä ja uurteinen. Minä kohotin käteni tarttuakseni siihen;
mutta vanha herra antoi sen minulle vasta mielin määrin nautittuaan
turhista ponnistuksistani ja pettyneiden toiveitteni aiheuttamista
haikeista huokauksista. Sanalla sanoen: hän käytti minua huvinaan kuin
pientä koiraa. Ja luulenpa, että sen huomattuani heti suutuin, koska
tunsin kuuluvani siihen uskaliaaseen rotuun, joka vallitsee kaikkia
eläimiä.
Noita leivoksia purressani tunsin suuni täyttyvän hiekkamaisella
aineella, mutta hiekka muuttui aivan pian sokeripitoiseksi tahtaaksi,
joka maistui sangen mieluisalta huolimatta siihen ylimääräisesti
sekoittuvasta kirpeästä tupakantunnusta. Minä pidin tai luulin pitäväni
niistä, kunnes havaitsin niiden olevan peräisin eräästä Rue de Seinen
varrella sijaitsevasta vanhasta leipomosta, missä vanha vihertävä
lasimalja oli niiden alakuloisena tyyssijana. Silloin ne alkoivat etoa
mieltäni, ja minä en salannut asiaa vanhalta herralta, joka oli siitä
kovin pahoillaan.
Myöhemmin olen saanut tietää, että vanhan herran nimi oli Morisson ja
että hän oli palvellut esikuntalääkärinä Englannin armeijassa 1815.
Kun Waterloon taistelun jälkeen upseerien pöydässä valiteltiin
huomattavien henkilöiden kaatumista, virkkoi Morisson:
— Hyvät herrat, te unohdatte erään kaatuneen, jonka kuolema on kaikkein
valitettavin ja jota meidän tulee kaikkein katkerimmin surra.
Kaikki tiedustelemaan, kuka se vainaja oli.
— Yleneminen, hyvät herrat. Voittomme, joka päättää Napoleonin uran,
lopettaa sodat, joissa olemme nopeasti ansainneet uusia arvoasteita.
Yleneminen on saanut surmansa Waterloon luona. Itkekäämme sitä, hyvät
herrat.
Herra Morisson pyysi eron virastaan ja muutti Parisiin, missä meni
naimisiin ja harjoitti lääkärinammattia. Hän kuoli siellä koleraan
vuonna 1848, samoin hänen puolisonsa.
Muistan myös, että näinä aikoina, jolloin vielä tepastelin pitäen
lujasti kiinni esiliinankulmasta, jonka soi käytettäväkseni rouva
Mathias, näin salissa ruskeapintaisen, tuuhealla poskiparralla
varustetun miehen. Hän oli herra Debas, lisänimeltään Nantuan Simon,
ja hän paikkasi liisteriin kastettua sivellintä käyttäen kukikasta
viheriää seinäpaperia, joka suunnilleen kahden sormen leveydeltä
haljenneena paljasti näkyviin aivan rikkinäisen karkean kankaan ja
sen takaa kuumottavat synkeät syvyydet. Nuo seikat ilmenivät minulle
erinomaisen kirkkaina ja ovat yhä vieläkin omituisen selväpiirteisinä
muistissani, vaikka monet muut näinä varhaisimpina aikoina katseilleni
tarjoutuneet näyt ovat häipyneet kerrassaan olemattomiin. En
varmaankaan asiaa heti harkinnut, koska en ollut vielä ehtinyt siihen
ikään, jona ihminen alkaa ajatella. Mutta vähän myöhemmin, neljännellä
ikävuodellani, voimistuttuani henkisesti siinä määrin, että kykenin
erehtymään, ja saatuani osakseni kasvatusta, jota ilmiöiden väärä
tulkinta edellyttää, minä muodostin itselleni sellaisen käsityksen,
että tuon kukikkaan seinäpaperin peittämän hurstin takana häilyi
pimeässä tuntemattomia olentoja, toisenlaisia kuin ihmiset, linnut,
kalat ja hyönteiset, epämääräisiä, viekkaita ja pahansuopain ajatusten
elähdyttämiä. Ja valtasipa mieleni uteliaisuus ja pelkokin, kun
lähestyin salissa Nantuan Simonin paikkaamaa halkeamaa, joka oli yhä
näkyvissä. Viheriän seinäpaperin reunat eivät olleet liimautuneet
aivan tarkoin, vaan niiden välistä pilkisti esiin kappale täytteeksi
työnnettyä sanomalehtipaperia, joka ei hivellyt silmää, mutta oli
erittäin arvokas, koska esti huoneeseen pääsemästä pimeyden henkiä,
hämäriä ja tuhoisia kahden ulottuvaisuuden maailmaan kuuluvia olentoja.
Eräänä päivänä päivien joukossa (kuten sanovat itämaiset kertojat,
joille aikamäärät ovat yhtä epäselvät kuin minulle), eräänä päivänä
neljännen ikävuoteni päivien joukossa minä huomasin, että kukikas
viheriä seinäpaperi oli pianon vieressä puhjennut tähdenmuotoisesti
paljastaen näkyviin muutamia ristikkäin olevia hamppukankaan säikeitä
mustassa reiässä, joka oli vieläkin pelottavampi kuin Nantuan Simonin
paikkaama halkeama. Osoittaen jumalatonta uhmaa, joka oli Iapetoksen
uskaliaan heimon arvoinen, minä vein silmäni tuon aukon suulle ja näin
elävän pimentolan, joka sai hiukseni nousemaan pystyyn; sitten painoin
siihen korvani ja kuulin kaameata pauhua jäätävän viiman hipoessa
poskeani. Kaikki tuo vakaannutti uskoani, että seinäpaperien alla oli
toinen maailma.
Minä vietin näinä aikoina kaksoiselämää. Päivällä oloni oli
luonnollista ja aivan tavallista, toisinaan ikävystyttävääkin,
mutta yöllä se muuttui yliluonnolliseksi ja kaameaksi. Pienen
vuoteeni vaiheilla, johon äitini minut peitteli kauniilla käsillään,
liikkui oudoin ja hurjin elein, mutta silti eräänlaista tahtia ja
rytmiä noudattaen, pieniä muodottomia, kyttyräselkäisiä, käyriä
olentoja puettuina erinomaisen vanhan muodin mukaisesti, sanalla
sanoen sellaisina kuin niitä, kuten myöhemmin olen havainnut, on
piirroksissaan esittänyt Callot. En ollut varmaankaan niitä uudestaan
keksinyt. Se seikka, että läheisyydessämme asusti rouva Letord,
vaskipiirrosten myyjä, joka levitti hallussaan olevia teoksia yleisön
nähtäviin niillä main, missä nykyjään sijaitsee Kaunotaiteiden koulun
rakennus, selittää tuon yhteensattuman. Mielikuvitukseni epäilemättä
vaikutti osaltaan varustaen yölliset ahdistelijani paistinvartailla,
käsiruiskuilla, pienillä luudilla ja erinäisillä muilla talouskaluilla.
Siitä huolimatta ne liikkuivat ohitseni erittäin juhlallisesti, nenät
syyläin peittäminä ja pyöreillä silmälaseilla varustettuina pitäen
muuten kovaa kiirettä, ikäänkuin eivät olisi minua ollenkaan huomanneet.
Eräänä iltana, lampun vielä palaessa, isäni lähestyi pientä sänkyäni ja
silmäili minua, huulilla harvoin hymyilevien surunvoittoisten ihmisten
hieno hymy. Minä olin jo unenhorroksessa, hän kutitti kämmenpohjaani
ja laski kanssani hieman leikkiä, josta en ymmärtänyt muuta kuin
nämä sanat: "Minä myyn sinulle lehmän." Kun en lehmää nähnyt, kysyin
järkevästi:
— Isä, missä on se lehmä, jonka olet minulle myynyt?
Minä nukahdin ja näin jälleen isäni unessa. Tällä kertaa hänellä
oli kämmenpohjassaan pieni punaisen- ja valkoisenkirjava lehmä,
liikkuva ja elävä, niin elävä, että tunsin sen lämpimän hengityksen
ja hieman navetanhajua. Monena yönä näin jälleen tuon punaisen- ja
valkoisenkirjavan lehmän.