I. Incipe, parve puer, risu cognoscere matrem
II. Varhaisimmat ajat
III. Alphonsine
IV. Pikku Pietari mainitaan sanomalehdessä
V. Väärän arvostelman vaikutukset
VI. Neron kohtalona on kärsiä vääryyttä
VII. Navarino
VIII. Kuinka jo varsin varhain kävi ilmi, että
minulta puuttui liikevaistoa
IX. Rumpu
X. Kiinteästi yhteenliittynyt teatteriseurue
XI. Liinannöyhtää
XII. Sisarukset
XIII. Catherine ja Marianne
XIV. Tuntematon maailma
XV. Herra Ménage
XVI. Hän laski kätensä päälaelleni
XVII. "Veli on luonnon lahjoittama ystävä"
XVIII. Mummo Cochelet
XIX. Rouva Laroque ja Granvillen piiritys
XX. "Hioivat hampaitansa nuo julmat hirviöt"
XXI. Papukaija
XXII. Eno Hyacinthe
XXIII. Bara
XXIV. Mélanie
XXV. Radégonde
XXVI. Caire
XXVII. Luolaihmisten nuori jälkeläinen
XXVIII. Monihaarainen elämä
XXIX. Neiti Mérelle
XXX. Pyhä vimma
XXXI. Minä kohtaan ensimmäisen kerran Rooman naarassuden
XXXII. Perhosensiivet
XXXIII. Syrjähuomautus
XXXIV. Lukiolainen
XXXV. Huoneeni
I
Incipe, parve puer, risu cognoscere matrem.
(Naurust' ensiks tuntemahan opi äitisi, piltti.)
Äitini on usein kertonut minulle erinäisistä syntymääni liittyvistä
seikoista, jotka eivät ole minusta näyttäneet niin merkittäviltä kuin
hän otaksui. En ole kiinnittänyt niihin ollenkaan huomiota, ja ne ovat
häipyneet muististani.
Kun lapsi syntyy maailmaan,
kätilö siinä tarvitaan;
myös tätikullat tulla saa...
Ainakin voin kuulopuheiden nojalla vakuuttaa, ettei se tapa ja
käytäntö, josta nuo erään vanhan parisilaisen sepittämät säkeet
kertovat, ollut Louis-Philippen hallituskauden lopulla tyystin
hävinnyt. Rouva Nozièren huoneeseen näet oli kerääntynyt suuri seura
kunnianarvoisia naishenkilöitä odottamaan minun vapautumistani. Oltiin
huhtikuussa; sää oli viileä. Neljä viisi samassa kaupunginosassa asuvaa
tätiä, heidän joukossaan rouva Caumont, kirjakauppias, leskirouva
Dusuel ja rouva Danquin, lisäsivät puita lieteen ja joivat hehkuviiniä
äitini kokiessa ankaria tuskia.
— Huutakaa, rouva Nozière, huutakaa niin paljon kuin jaksatte, sanoi
rouva Caumont; se helpottaa.
Rouva Dusuel, joka ei tietänyt, minne olisi jättänyt
kaksitoistavuotiaan tyttärensä Alphonsinen, oli tuonut hänet mukanaan
huoneeseen, josta lähetti hänet pois kerran toisensa jälkeen, koska
pelkäsi minun yhtäkkiä esittäytyvän niin nuorelle neitoselle, mikä ei
olisi ollut soveliasta.
Nämä naishenkilöt eivät olleet tuppisuita; kuulemani mukaan he puhua
pärpättivät kuten ainakin. Rouva Caumont kertoeli äitini suureksi
harmiksi kamalia tarinoita pahoista 'näkemistä'. Eräs hänen tuttavansa,
raskauden tilassa oleva nainen, oli nähnyt raajarikon, joka piteli
silitysrautaa kummassakin kädessään, anellen almua, ja lapsi syntyi
jalatonna. Hän itse oli tytärtään Noémia kantaessaan säikähtänyt
jänistä, joka oli puikahtanut hänen jalkojensa välitse, ja Noémilla oli
ollut syntyessään suipot, huiskahtelevat korvat.
Puolen yön aikaan poltteet taukosivat ja synnyttäminen keskeytyi.
Huolestumiseen oli syytä sitäkin enemmän, kun äitini oli aikaisemmin
synnyttänyt kuolleen lapsen ja ollut itse kuolemaisillaan. Kaikki
naiset antoivat neuvojansa; rouva Mathias, vanha hoitajatar, ei
tietänyt ketä kuunnella. Isäni astui huoneeseen viiden minuutin
väliajoin, oli erittäin kalpea ja poistui sanaakaan virkkamatta. Hän
oli taitava käytännöllinen lääkäri ja vaadittaessa lapsenpäästäjäkin,
mutta ei puuttunut asiaan oman vaimonsa synnytyksissä. Hän oli
kutsunut virkaveljensä vanhan Fournierin, Cabanisin oppilaan. Yöllä
synnytystuskat alkoivat uudestaan.
Minä tulin maailmaan viiden aikaan aamulla.
— Poika, virkkoi vanha Fournier.
Kaikki tädit huusivat yhtäaikaa, että sitähän he olivat jo aikoja
sitten sanoneet.
Rouva Morin pesi minut isolla sienellä kuparisessa astiassa. Tuosta
johtuvat mieleen Marian syntymää esittävät vanhat maalaukset. Mutta
totta puhuen minua huljutettiin kuparikattilassa, jossa muuten
keitettiin marjahilloja. Rouva Morin ilmoitti minulla olevan vasemmalla
puolen nivuslihoilla punaisen täplän, joka oli johtunut siitä, että
äitini oli minua kantaessaan tuntenut kirsikkoihin kohdistuvaa
mielitekoa täti Chaussonin puutarhassa. Vanha Fournier, joka
erinomaisesti halveksi kaikkia kansanomaisia ennakkoluuloja, vastasi
sanoen olevan onnellista, että rouva Nozière oli raskautensa aikana
tyytynyt niin kohtuullisiin haluihin; jos näet hän olisi rohjennut
toivoella itselleen sulkia, jalokiviä, kashmirihuivia, nelivaljakkoa,
palatsia ja linnaa puistoineen, niin hentoinen olemukseni pinta ei
olisi riittänyt suomaan sijaa kaikkien noiden valtavien mielitekojen
merkeille.
— Sanokaa mitä tahdotte, tohtori, virkkoi rouva Caumont; mutta sisareni
Malvinan, joka oli siunatussa tilassa, alkoi jouluyönä tavattomasti
tehdä mieli päästä aterialle, ja hänen tyttärellänsä...
— Oli syntyessään makkara nenänpäästä riippumassa, eikö totta?
keskeytti tohtori.
Sitten hän varoitti rouva Morinia kapaloimasta minua liian tiukasti.
Minä huusin niin ankarasti, että minun luultiin tukehtuvan.
Minä olin punainen kuin tomaatti ja kaikkien yksimielisen tunnustuksen
mukaan ruma pieni otus. Äitini pyysi minua nähtäväkseen, kohottautui,
ojensi kätensä minua kohti, hymyili minulle ja antoi väsyneen päänsä
vaipua takaisin pielukselle. Niin minut toivotti tervetulleeksi se
helläin ja puhtaiden huulten hymy, jota vaille jäätyään ihminen on
runoilijan lausuman mukaan kelvoton sekä jumalten juhlapöytään että
jumalatarten vuoteeseen.
Syntymääni liittyvistä seikoista on itselleni ilmennyt merkittävimpänä
se, että Puck, joka myöhemmin sai nimen Caire, tuli maailmaan samaan
aikaan kuin minä, viereisen huoneen vanhalla matolla. Puckin äiti,
Finette, oli alhaista syntyperää, mutta erittäin älykäs. Eräs isäni
vanha ystävä, herra Adeleston Bricou, vapaamielinen ja vaalireformin
kannattaja, kiitti kansan hyvää ymmärrystä mainiten esimerkkinä
Finetten. Puck ei ollut ruskean ja kähäräturkkisen äitinsä näköinen
vähimmässäkään määrässä; sen karva oli kellervä, lyhyt ja karkea, mutta
se oli perinyt äitinsä epähienon käytöksen ja etevän ymmärryksen. Me
kasvoimme yhdessä, ja isäni oli pakko myöntää, että hänen koiransa äly
kehittyi nopeammin kuin pojan ja että vielä viiden tai kuudenkin vuoden
kuluttua Puck vaistosi elämää ja tunsi luontoa paljon paremmin kuin
pieni Pierre Nozière. Tämä toteaminen oli hänestä kiusallinen, koska
hän oli isä, ja myöskin sen vuoksi, ettei hänen oppijärjestelmänsä
voinut helposti myöntää luontokappaleille osuutta siihen viisauteen,
joka hänen käsityksensä mukaan oli ihmisen erikoisuutena.
Sankt-Helenan saarella ollessaan Napoleon ihmetteli, ettei O'Meara,
joka oli lääkäri, ollut ateisti. Isäni tavatessaan hän olisi tavannut
spiritualistisen lääkärin, joka lääkärinä uskoi maailmasta erotettuun
jumalaan ja ruumiista erotettuun sieluun.
— Sielu, sanoi hän, on substanssi, ruumis on ilmaus. Sanat selittävät
itse itsensä: ilmaus on se, mikä on havaittavissa, ja substanssista
puhuessamme me puhumme salatusta asiasta.
Metafysiikka ei valitettavasti ole milloinkaan kyennyt herättämään
mielenkiintoani. Minun henkeni muovautui isäni hengen nojalla
niinkuin kuvanveistäjän valinkaava rakastetun naisen povella: se
ilmaisi syvennyksinä kaikkein suloisimpia pyörylöitä. Isäni piti
ihmisen sielua ja sen tarkoitusta ylevänä asiana; hän otaksui sielun
olevan luodun taivasta varten, ja tämä usko teki hänestä optimistin.
Mutta tavallisessa elämässä hän esiintyi vakavana, toisinaan
synkkänäkin. Lamartinen tavoin hän nauroi harvoin, ei tajunnut
ollenkaan koomillisuutta, ei voinut sietää pilapiirroksia, ja Rabelais
ei miellyttänyt häntä enempää kuin La Fontainekaan. Eräänlaiseen
runolliseen alakuloisuuteen verhoutuneena hän oli vuosisatansa
oikea lapsi; hänessä oli sen henki ja taipumukset. Hänen hiuksensa
ja vaatetuksensa olivat sopusoinnussa romanttisen ajan hengettären
kanssa. Tämän sukupolven miesten hapset liehuivat hajallaan. Tuon
epäjärjestyksen aiheutti epäilemättä taitavasti käytelty harja,
mutta siitä huolimatta heidän hiuksensa näyttivät aina olevan
alttiina rajuilman ravisteluille ja pohjatuulen tuiverruksille. Niin
koruton kuin isäni muuten olikin, hän sai kuitenkin osansa hapsien
hajallisuudesta ja alakuloisuudesta.
Sovittautuessani hänen mukaisekseen minä muutuin pessimistiseksi ja
iloiseksi hänen ollessaan optimistinen ja alakuloinen. Minä vastustin
häntä vaistomaisesti joka asiassa. Hän, kuten yleensäkin romantikot,
piti epäselvästä ja epämääräisestä. Minä puolestani aloin rakastua
klassillisen taiteen hienoon järkeen ja kauniiseen järjestykseen.
Vuosien varrella nämä vastakohdat korostuivat tehden kanssakäymisemme
hieman hankalaksi kumminkaan muuttamatta keskinäisiä tunteitamme.
Minä saan niinmuodoin kiittää erinomaista isääni eräistä hyvistä
ominaisuuksistani ja monista puutoksistani.
Vaikka äidilläni ei ollut runsaasti maitoa, hän halusi kiihkeästi saada
minua ruokkia. Siihen hänet valtuutti vanha Fournier, Jean-Jacquesin
oppilas. Äiti imetti minua riemumielin. Se oli terveydelleni suureksi
hyödyksi, ja minulla olisi syytä onnitella itseäni sen johdosta, jos
äidinmaito siirtäisi lapseen sielullisiakin ominaisuuksia, kuten monet
väittävät.
Äidilläni oli viehättävä mieli, kaunis ja jalo sielu ja vaikea
luonne. Ollen liian herkkätunteinen, liian hellä, liian altis
mielenliikutuksille voidakseen löytää rauhaansa omasta itsestään,
hän sanoi saavansa uskonnosta onnellista lepoa. Vaikka esiintyikin
ulkonaisissa menoissa pidättyvänä, hän oli kuitenkin hartaan
uskonnollinen. Totuuden nimessä minun on tunnustaminen, ettei
hän uskonut helvetin olemassaoloa. Hän ei kumminkaan osoittanut
itsepintaisuutta eikä ilkeyttä, koska abbé Moinier, hänen rippi-isänsä,
ei kieltänyt häneltä sakramenttejä. Äitini oli hilpeyteen taipuva,
mutta iloton lapsuus, sitten taloushuolet ja intohimoiseksi kehittyneen
äidinrakkauden murheet synkensivät hänen luonnettaan ja häiritsivät
hänen luonnostaan hyvää terveyttään. Hän himmensi lapsuusaikaani
synkkämielisyyden kohtauksilla ja itkunpuuskilla. Hänen minuun
kohdistamansa hellyys kerrassaan hämmensi hänen järkeänsä, joka toimi
muuten kaikissa asioissa selvänä ja varmana. Hän olisi mieluimmin
nähnyt minun pysyvän aina pienenä, jotta olisi paremmin voinut puristaa
minua poveansa vasten. Ja vaikka toivoikin minulle nerokkuutta,
hän iloitsi siitä, että olin vailla ymmärrystä ja että hänen
ymmärryksensä oli minulle tarpeellinen. Kaikki se, mikä soi minulle
hieman riippumattomuutta ja vapautta, oli hänelle vastenmielistä. Hän
kuvitteli hurjan kauhun vallassa niitä vaaroja, joihin voin joutua,
kun hän ei ollut luonani, ja joka kerta, kun palasin hieman pitemmältä
kävelyretkeltä, hän oli minua odottamassa kuumeisin päin ja harhailevin
katsein. Hän liioitteli määrättömästi minun hyviä ominaisuuksiani ja
ilmaisi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa haltioitumistaan, joka
tuntui minusta kiusalliselta; ansaitsemattoman tunnustuksen ilmaukset
näet ovat aina vaikuttaneet minuun julman nöyryytyksen tavoin. Mutta
pahinta oli, että äitirukkani suurenteli samassa suhteessa vikojani
ja puutoksiani. Hän ei milloinkaan minua rangaissut niiden vuoksi,
mutta moitti minua niistä niin tuskaisin äänenpainoin, että sydämeni
oli pakahtua. Monet kerrat oli hänen vapaassa vallassaan saada minut
uskomaan itseni suureksi syntiseksi, ja minä olisin hänen tähtensä
muuttunut ylen arastelevaksi, ellen olisi jo varhain sommitellut omaa
käytäntöä varten suvaitsevaisia moraalisia periaatteita. En ole sitä
seikkaa suinkaan valitellut, vaan päinvastoin olen itseäni sen johdosta
aina onnitellut. Ainoastaan ne, jotka suhtautuvat lempeästi omaan
itseensä, kohtelevat toisiakin lempeästi.
Kastetoimitukseni paikkana oli Saint-Germain-des-Près, missä minua
piteli ristimaljan yläpuolella kummitäti, joka oli keijukainen.
Ihmisten keskuudessa hänen nimenään oli Marcelle, hän oli kaunis kuin
päivä ja oli ottanut miehekseen Dupont-nimeä tottelevan apinan, johon
oli hullaantunut, kuten keijukaiset yleensäkin hullaantuvat apinoihin.
Hän toi sallimuksen lahjat kätkyeni luo ja lähti sitten aivan pian
merten taa kuvatuksensa keralla. Minä näin hänet ohimennen nuoruusikäni
alussa, ja hän oli kuin Didon haavoittunut varjo myrttimetsässä tai
kuin kuutamon säde metsäaukeamassa. Se oli pelkkä välkähdys, mutta
muisteloni on yhä täynnä värejä ja tuoksuja. Kummisetäni, herra Pierre
Danquin, on jättänyt mieleeni tavallisempia muistoja. Minä näen hänet
vieläkin, lyhyen vantteran miehen, jonka harmaat hiukset olivat ihan
kiharaiset, posket pulleat ja painavat ja kultasankaisten takaa
vilkkuva katse lempeä ja hieno. Hänen vatsaansa à la Grimod de La
Reynière peittivät kauniit kukikkaat silkkiliivit, rouva Danquinin omin
käsin kirjaelemat. Hän käytti suurta mustaa silkkikaulaliinaa, joka
kiersi hänen kaulansa seitsemään kertaan, ja paidankaulus ympäröi hänen
kukoistavia kasvojansa kuin kukkavihkoa. Hän oli nähnyt Napoleonin
Lyonissa 1815; hän kuului vapaamieliseen puolueeseen ja harrasti
geologiaa.
Erään monien toisten tavoin Seinen rantakadulle päätyvän kadun
varrella, missä syntyi lapsi, joka ei vielä nytkään, pitkien aikojen
kuluttua, tiedä, tekikö oikein vai väärin tullessaan tähän maailmaan,
niiden lukemattomien inhimillisten olentojen joukossa, jotka siellä
elivät huomaamatonta elämäänsä, suurikalloinen mies, pää karu ja kalju
kuin Bretagnen graniittilohkare, syvällä suippokaarionkeloissaan asuvat
silmät, jotka muinoin säihkyivät tulta, nyt vain heikosti valaistuina,
juro, raihnas, ynseä vanhus, Chateaubriand, sammui ikävissään kuolemaan
täytettyään vuosisatansa maineellansa.
Toisinaan kulki näitä samoja rantakatuja, Passyn kukkuloilta tullen,
eräs vanha kävelijä, jonka kaljua päälakea reunustivat pitkät
valkoiset hiukset ja jolla oli näppyläiset posket, ruusu napinlävessä
ja hymy huulilla, ukkorahjus, jonka hahmo oli yhtä plebeijinen kuin
ensinmainitun aristokraattinen. Ja ohikulkijat pysähtyivät katselemaan
kansanomaista lauluseppoa.
Chateaubriand, katolinen ja monarkisti, Béranger, Napoleonin
kannattaja, tasavaltalainen ja vapaa-ajattelija, siinä ne molemmat
'merkit', joiden alla minä synnyin.