JUHO (hennosti). Se sanotaan sitten, Hannaseni. Kun on näin kylmä, ei
voi kunnollisesti tehdä hyvää päivääkään.
HANNA (on kaatanut kuppiin kahvia ja tuopi Juholle). Tuoss' on
kahvitratti!
JUHO (juopi halukkaasti). Oivallista sentään saada kahvia näin joka
aamu. Moista ei ennen pistoovattu maalla ollessani. Helsingin isännät
ovat kuitenkin Helsingin isäntiä.
HANNA (muikeasti.) Voi noita miehiä!
JUHO. No, mikä nyt on?
HANNA. Niin -- mikä on! Et ole tietävinäsikään miten olit ennen hento
ja lempeä täynnä. Silloin et olisi ensiksi kysynyt kahvia. Silloin olit
lemmekäs kuin rakastajat teaterissa! Mutta nyt, kun kerta olen luvannut
ruveta vaimoksesi, nyt on lempi ja hempeys loppunut. Mitäs tästä tulee,
kun kerran miehenäni olet?
JUHO (asettaa juotuaan kupin pöydälle). Ah, kuinka tämä lämmittää; nyt
on oikein hyvä olla. -- Hanna tyttöseni, älä puhu joutavia nyt! Katsos,
kun varhain aamusella täytyy syöttää hevoset, puhdistaa vaunut, survoa
silppuja, kantaa vettä, niin rupee partaakin palelemaan, ja sekä ruumis
että sielu käypi kauhean kylmäksi, -- vasta kahvikuppi jälleen kaikki
jäntereet sulattaa ja mies tulee entiselleen. No, kas niin, nyt olen
entiselläni, ja nyt hyvää huomenta muiskuineen päivineen!
HANNA (ivallisesti). Vai todellakin!
JUHO. Tule, käpyseni, suudeltavakseni!
HANNA (kieltäytyen), Ole huoleti!
JUHO. Älä ole tyhmä nyt, tyttöseni.
HANNA. Ole panematta parastasi! -- Tahdotko kupillisen kahvia vielä?
JUHO. Tahdon, mutta myöskin muiskun.
HANNA. Jos olisit tahtonut sitä ennen kahvia, niin olisit saanut; --
perästäpäin ei anneta.
JUHO. No, mutta Hanna! Tämä on varsin arveluttavaa.
HANNA. Mikä?
JUHO. Sinä olet konstikas.
HANNA. Kuinka niin? (kaataa hänelle pannusta kahvia kuppiin, jota hän
pitää kädessään.)
JUHO. Nyt, kun vielä olemme kihloissa, on se tavallaan hupaistakin;
torataan ja kiukutaan tuon tuostakin hieman, ja sitte maistaa sovinto
sitä makeammalta. Mutta kun kerran olemme mies ja vaimo -- --
HANNA. No, mitä sitten?
JUHO. Hm, hm, näet, jos olisin miehesi, niin en enää oikein kärsisi
muikeuttasi!
HANNA. Hoo? Vai niin! Siinäpä oivallinen lohdutus mulle
tulevaisuudeksi! Varmaankin aprikoitset nyt vaan miten silloin voisit
minua paraiten kurittaa.
JUHO (nauraen). No, no, mikä nyt pistääkin päähäsi? Täytyyhän sitä
ajatella tulevaisuuttakin! No, annappas suudelma nyt!
HANNA. Nyt en ensinkään anna! Jos et vastaisuudessa ai'o kärsiä
muikeuttani, niin täytyy mun sitä nauttia, kun en vielä ole vaimonasi!
JUHO. Anna muisku!
HANNA. En!
JUHO. Älä ole joutava!
HANNA. Tän' aamuna ei!
JUHO. Ajattelenhan aina ihan hyvää vaan, kun tuolla lailla kuvailen
tulevaisuuttamme.
HANNA. Hoo-o!
JUHO. Katsos, Hanna, tiedäthän että olen harras hevosmies. Kun saamme
kokoon kolmen tai neljän hevosen hinnan, ostetaan hevoset heti. -- Ja
koko Helsinki on ajava entisen Talli-Jussin hevosilla. Ajurin virka
tässä kaupungissa kannattaa, sen tiedän. Sillä olenhan ollut ajurin
renki, ennenkuin tähän taloon tulin. Ja näppärä isvossikka kyllä
paikkansa pitää. Mitäs sitten isvossikan isäntä. Neljä hevosta meillä
olla pitää. Issikkarenki otetaan tietysti ja aika kunnollinen. Moisia
poikia saa maalta. Ja Jussi itse pitää vaunut, joissa kuljettaa
köyhempiä herroja, jotka tahtovat näyttää keikareilta. Ja kun iltasin
tulen kotia, on Hannalla lämpimiä perunoita ja ehkäpä vähän "kylmästä
tultuakin" pistovasta. Ah, Hanna, se tulee maistamaan. Täällä ovat
kyllä ruuat ja juomat hyvät, vielä paremmatkin kuin mitä meillä tulee
olemaan; mutta toista on toki pistää jalkansa oman pöydän alle. Täällä
täytyy käydä ja juosta ihan kuin herran mieli tekee; melkein on kuin
krapu kattilassa.
HANNA. Min, Juho. Kumpahan oltais niin pitkällä! Piikaparan oloa ei
myöskään kukaan kadehdi. Sillä piika on aina piika. Juosta saa hän
aamusta iltaan, kuulla kiukkuista puhetta ja nähdä nurjia kasvoja, jos
ei kaikki käy niinkuin herran sisaren, tuon muka armollisen fröökynän
mieli on.
JUHO. No, no, Hannaseni, älä ole milläsikään. Jos tänä talvena satelisi
juomarahoja vähän runsaammalta, niin olemme jo hiukan edempänä. Kolmen,
neljän vuoden päästä voimme aloittaa, vaikkapa aluksi yhdelläkin
hevosella vaan. "Alku aina hankala, loppu työn kaunistaa", sanoo
sananlasku. Ja kun sitte muistelemme kuinka vaivaloista meillä
ensi-aluksi oli, niin sitä hupaisempi sitte, kun kaikkea kyllin on.
HANNA. Koska noin puhut, kuulen sinua oikein mielelläni, Juho poikani!
JUHO. Todellakin? No, sitte annat myöskin muiskun, jonka olet mulle
velkaa.