Martinin onnettomuudessa Amelia näki suorastaan kohtalon käden; se
joudutti niitä tapahtumia, joiden oli määrä yllättää heidät. Judith
karkaisi varmaan kerran, mutta päästyään nyt vapaaksi kotiaskareista
hän luultavasti koettaisi heti karata, niin kauan kuin kaikki hänen
kärsimänsä häväistykset olivat yhä tuoreina mielessä. Edellisenä iltana
kuin hänen oli määrä lähteä peltotyöhön, Amelia päätti sanoa hänelle,
miten mieletöntä hänen oli edelleen yrittää vastustaa isäänsä.
Aamu valkeni raskaana ja harmaana, mutta tuuli oli siksi kova,
ettei sateesta ollut pelkoa. Judith tuli alas ennen muita, peseytyi
keittiössä ja kattoi sitten aamiaispöydän. Caleb oli jo ulkona pihalla,
ja Amelia hääri lieden ääressä.
Ennen ulosmenoaan oli Caleb sanonut Amelialle: »Sano tytölle, että minä
lähetän hänet kaupunkiin, jos hän yrittää vielä vehkeillä.»
Amelia ymmärsi tämän. Judith oli sidottava farmiin hinnalla millä
hyvänsä.
»Tiedäthän, Judith, että asiat vain pahenevat, jos sinä suututat isää
vielä. Kirves on yhä tallin seinässä», Amelia sanoi heidän ollessaan
yksin keittiössä. »Hän lähettää sinut kaupunkiin — olet jo siksi vanha,
että he voivat pidättää sinua siellä vuosikausia tällaisesta syystä.
Älä tee mitään mieletöntä, lapsi. Se on vain sinulle pahaksi, jos sen
teet. Isä saa sinut kiinni, menitpä minne hyvänsä.»
Judith ei vastannut, mutta hänen kasvonsa kovettuivat. Hän tiesi, mitä
hänen tuli tehdä. Hän vei kahvipannun toiseen huoneeseen ja laski sen
pöydälle. Sitten hän huusi toiset ullakolta alas.
Aamiaisen jälkeen Lind seisoi ulkona lammaslaitumen aidan luona ja
katseli, kun Judith, Ellen, Charlie ja Caleb läksivät heinäpellolle.
Caleb ajoi rattailla, ja toiset, kulkien jalan, ajoivat hevosia
edellään. Lindistä tuntui siltä kuin sotamiehet olisivat siinä
kuljettaneet vankeja kivitöihin.
Amelia suoritti askareensa tänä päivänä ikäänkuin hän koko ajan olisi
pitänyt Judithia henkisesti kahleissa. Hänen ajatuksensa olivat kaiken
aikaa heinäpellolla ja hän ponnisti tahtoaan Judithia vastaan. Kaikki
paha, mikä saattoi kohdata Markia, riippui nyt Judithista. Amelian
tahto kieppui tämän tosiasian painon alla. Mutta hänen täytyi olla
ankara. Judith oli masennettava. Judith oli Calebin lapsi.
Caleb oli pellolla koko päivän seuraten rattailtaan heinänkorjuuta.
Hän oli päästänyt tamman irti, ja rattaat seisoivat metsän varjossa.
Jonkun kerran hän astui pellon poikki katsomaan, miten tytöt ja
Charlie suoriutuivat työstä. Hän oli hyvällä tuulella ja puhui heille
kehottavia sanoja.
Judith, joka väsymättä polki ja painoi kokoon heiniä, ei kuunnellut
eikä nähnyt Calebia. Hän ei sallinut kuin yhden ainoan ajatuksen
tunkeutua aivoihinsa, sen näet, että hän karkaisi täältä, niin pian
kuin heinänkorjuu olisi päättynyt, yhdentekevää, mitä seurauksia siitä
olisi. Hän tiesi nyt, ettei hän voinut muuta tehdä. Jollakin tavalla
hänen täytyi tavata Sven ja kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut.
Hän aikoi odottaa vielä pari päivää. Hän sulkisi korvansa Amelian
varoituksilta. Ne eivät merkinneet mitään — Amelia vain pelkäsi
Calebia. Mitä siitä, jos Caleb lähettäisikin hänet kaupunkiin? Eiväthän
he voisi todistaa mitään, vaikka kirves olikin seinässä. Voisihan
hän vaikka murtautua talliin ja ottaa kirveen pois sieltä. Caleb oli
lukinnut oven, mutta helpostihan ikkunan sai rikki. Ei, kirvestä hän ei
ottaisi pois sieltä. Sehän olisi pelkurimaista yhtä pelkurimaista kuin
se, että Caleb oli jättänyt sen paikoilleen. Kirves saisi olla siellä,
missä oli. He saisivat tehdä hänelle mitä ikänä haluaisivat. Mutta
heinänkorjuun päätyttyä hän lähtisi pois.
Judith katseli lakeaa maata, joka lepäsi siinä värittömänä harmaan
taivaan alla. Pohjan puolella oli valkeaa usvaa. Savua. Kulovalkeaa.
Eikä sadetta ollut pitkään aikaan ollut. Mutta nyt tuuli tyyntyi,
ja ilma tuntui paksulta ja kuumalta. Heinän tuoksu ja lämpö kohosi
puuskittain. Huulet tulivat karheiksi heinäntomusta, ja hiki
virtasi kylminä pisaroina kainaloista pitkin ruumista. Suova kasvoi
kasvamistaan ja vihdoin viimeinen hangollinen heinää heitettiin sen
harjalle. Judith katsoi Elleniin, näki hänen tulehtuneet silmänsä ja
kääntyi pois puristaen heinähankoa kädessään. He soluivat molemmat alas
suovalta ja panivat jonkun matkan päässä toisen alulle.
Judith näki Calebin astuvan rattaittensa luo metsän reunaan, hänen
raskas päänsä oli alaspäin taipuneena, jotta vartalo muodosti ikäänkuin
kaaren maata vasten. Judith tuumi, mitähän olisi tapahtunut, jollei hän
olisi iskenyt kirvestä harhaan. Martin rakentaisi uuden talon keväällä.
Ellen saisi uudet hampaat. Naapurit poikkeisivat taloon käydessään
Yellow Postissa. Hän itse olisi jossakin — missä ei tapahtuisi enää
mitään. Sven naisi jonkun muun. Lind menisi Mark Jordanin kanssa
naimisiin. Kaikki kulkisi eteenpäin, paitsi hän itse. Taaskin hän tunsi
kylmänväreitä ajatellessaan omaa hurjuuttaan. Sellaista ei Lind koskaan
olisi tehnyt, ei kukaan muu olisi sitä tehnyt. Siksi he eivät myöskään
voisi ymmärtää häntä — nuo ihmiset kaupungissa, joiden eteen Caleb
kuljettaisi hänet. Ei — hän ei voisi koskaan katsoa heitä silmiin.
Hän ei voisi koskaan saada heitä ymmärtämään. Ei kukaan pitäisi hänen
puoltaan. Koko perhe asettuisi häntä vastaan, he pelkäsivät kaikki
Calebia. Hänet teljettäisiin lukkojen taakse ikipäiviksi, pieneen
kammioon, jossa ei olisi taivasta eikä tuulta, ei mitään muuta kuin
hänen omat ajatuksensa ja tuo kuumottava tunne, joka valtasi koko hänen
olemuksensa aika ajoin, kun hän ajatteli Sveniä ja aina kun hän oli
tämän seurassa.
Äänettömässä helteessä, joka väreili heinäpeltojen yläpuolella,
Judithia palelsi. Hän huomasi Ellenin katselevan häntä ja tarttui
lujemmin heinähankoonsa. Hän vihasi Elleniä ja hänen punoittavia
silmiään, ja hänen olisi tehnyt mieli lyödä häntä tuon uteliaan katseen
vuoksi, joka Vilkkui hänen silmissään. Mutta Judith hillitsi itsensä ja
jatkoi työtään.
Kun he päivän päättyessä ajoivat hevoset kotiin, alkoi suuria
sadepisaria tippua tomuiselle tielle. Taivas oli matala ja raskas,
ikäänkuin ikuisen sateen kyllästämä. Heinänkorjuu keskeytyisi
jälleen joksikin aikaa. Mutta mitä se teki? Heinänkorjuun jälkeen
ei tulisi kuitenkaan rauhaa. Maakamara oli siinä, he olivat kaikki
juurineen kytketyt siihen aivankuin heinä ja vilja ja puut metsässä.
Irtaantuminen siitä merkitsisi vain kuolemaa, ei elämän alkua.
Judithin ajatukset risteilivät siten hänen kulkiessaan kotiin. Hän
kohotti kasvonsa sadetta kohti, mutta tällä kertaa se ei tuntunutkaan
vilvoittavalta.
Judith katsoi eteensä ja näki Calebin istuvan kyyryssä rattaillaan.
Vaikka hän olikin selin Judithiin, piti hän sittenkin häntä silmällä.
Hän huomaisi heti, jos tyttö vain vilkaisisikaan Sandbohon päin.
Calebin tapana oli kulkea siten edeltä, ikäänkuin hän ei olisi
välittänyt siitä, mitä Judith teki.
»Jos meillä olisi ollut yksi tällainen päivä lisää, niin kaikki heinä
olisi saatu korjuuseen», Caleb sanoi illallispöydässä. Satoi nyt aivan
tasaisesti, ja varmaankin sadetta tulisi kestämään useita päiviä. »Aina
sattuu jotain, aina jotain.»
Martin, joka makasi sohvalla, väänteli itseään. Hän tiesi kyllä, mitä
Caleb tarkoitti. Hukkaan mennyt päivä oli se, jolloin hän oli käynyt
lääkärissä. Tuon päivän jälkeen Caleb oli tuskin sanaakaan sanonut
hänelle.
»Jude saa auttaa lypsyllä, äiti», Caleb sanoi käheällä äänellä
noustessaan pöydästä. Judithin posket peittyivät punaan. Tämä määräys
muistutti heille kaikille, että hän yhä oli vanki.
Ellen vilkaisi Judithiin. Judith näki, että hänen silmissään oli
vahingoniloinen ilme. Taaskin hänen teki mieli lyödä Elleniä kasvoihin.
Tänä iltana lehmät lypsettiin navetassa. Kun toiset olivat menneet
ulos, heitti Lind päällystakin hartioilleen ja läksi navettaan, jonka
ovi oli avoinna. Lyhty riippui kattohirressä ja sen valo laskeutui
suoraan Judithin sekä mustan ja valkean kirjavan lehmän päälle, jota
hän lypsi. Voimakas haju, joka höyrysi lehmien märistä karvoista
navetan lämmössä, tunkeutui Lindin sieraimiin, hänen seisoessaan
kynnyksellä. Sitten hän huomasi Judithin hienot, tummat kasvot. Hän
astui peremmälle Ellenin ja Charlien huomaamatta häntä, ja kumartui
Judithin puoleen. Hämärässä valossa hän näki lämpimän maidon höyryävän
kiulussa, lehmän alla.
»Judith», hän kuiskasi. »Sain sen juuri valmiiksi ja arvelin, että
haluaisit heti nähdä sen.»
Judith näki hänen ottavan taskustaan silkkiset alusvaatteet. Lind laski
ne Judithin polville.
»Miten ihastuttavat», Judith mutisi koetellen kankaaseen upotettuja
pitsejä kädellään, mutta uskaltamatta oikein kajota niihin. »Liian
kauniit minulle.»
»Loruja, Judith», Lind nuhteli häntä. »Sinä panet ne huomenna yllesi
— sinun ei tarvitse lähteä heinäpellolle. Kas tässä —» Lind työnsi ne
Judithin povelle. »Pidä hyvänäsi.»
Lindin oli määrä tavata Markia tänä iltana Sandbossa. Hän tiesi, että
Mark saapuisi sinne sateesta huolimatta. Huoneessaan hän puki ylleen
paksut polvihousut ja lyhyen takin ja läksi ulos tielle. Taivasta ja
maata oli mahdoton erottaa toisistaan, ne olivat sulaneet pelkäksi
mustaksi vedeksi. Metsä katosi pimeyteen kuin musta, nestemäinen massa.
Töin tuskin Lind saattoi erottaa aidan pylväät tien varrella. Kerran
hän näki harmaan olennon harppaavan tien poikki hänen edellään. Ehkäpä
se oli joku preeriasusi, joka etsi suojaa, mutta vaikka otus näytti
aivan vaarattomalta, alkoi Lind juosta.
Sandbot laskivat maitoa keittiössä, kun Lind ennätti perille.
Kolkuttamatta hän riisti oven auki ja seisahtui kynnykselle nauraen
omalle pelolleen.
Sven oli apealla mielellä. Hän tahtoi saada rauhassa keskustella Lindin
kanssa ja satuloi kaksi hevosta. He läksivät yhdessä ratsastamaan
Klovaczin farmille päin.
»Judith pääsi tänään ulkotöihin, heinäpellolle», Lind kertoi. »Mutta
on parasta, ettette yritä tavata häntä, sillä Caleb vartioi häntä koko
ajan. Miksikä te ette voi odottaa, kunnes elo on korjattu ja Caleb on
unohtanut tuon kirvesjutun; sitten te voisitte sanoa hänelle suoraan,
että aiotte mennä naimisiin. Mitäpä hänellä voisi olla sitä vastaan!»
»Niin», Sven nauroi katkerasti. »Yhtä mielellään hän sallii minun
leikata hänen nenänsä poikki kuin naida Judithin. Caleb tahtoo
pitää hänet kotona työssä. Hän ampuu minut, jos minä uskallan tulla
lähellekään. Mutta tahtoisin kertoa teille jotakin muuta. Caleb on
puhunut Yellow Postissa teistä ja Mark Jordanista.»
»Puhunut? — mitä niin?»
»Hän on kerskaillut, miten hän hyvinkin pian voisi tehdä lopun siitä.
Kuulin, kun hän sanoi sen Johannesonille ja eräälle islantilaiselle.
Hän tahtoo näyttää, että hän voi pistää sormensa kaikkialle. Ei hän
sanonut sitä suoraan, viittaili vain, että hän voisi hyvin äkisti
tuhota Mark Jordanin. Ikäänkuin Caleb voisi tehdä mitään hänelle.
Kaikki vain virnistelivät. Minä astuin esille ja sanoin: 'Varokaa
sanojanne, kun puhutte Jordanista, Caleb Gare.' Hän katsoi minuun
omituisesti hymyillen ja sanoi 'Kuka te olette, kun rohkenette
puhutella minua? Varokaa itse itseänne älkääkä sekaantuko asioihin,
jotka eivät kuulu teille.' Sitten hän naurahti ja poistui myymälästä.
Olisin käynyt hänen kimppuunsa, jollei hän olisi niin vanha. Kyllä
minä tiedän, mitä hän tarkoitti — puhuessaan minusta. Mutta mitä hän
Markilla tarkoitti, sitä minä en ymmärrä. Olkaa varovainen hänen
suhteensa, miss Archer. Hän nuuskii kaikkialla koettaen vahingoittaa
teitä ja Markia, jos hän keksii pienimmänkin syyn siihen. Ehkäpä hän
epäilee, että te koetatte auttaa Judea pakenemaan.»
Lind oli hetken aikaa vaiti.
»Ehkäpä hän koettaa jollakin tavalla vahingoittaa Markia, mutta se ei
onnistu hänelle. Mark ei ole riippuvainen täällä olostaan. Olkaa siis
huoleti, Sven. Caleb ei voi tehdä mitään Markille eikä minullekaan,
muuta kuin karkottaa minut koulusta, eikä se olisi kovin vaarallista.»
»Sanokaa kuitenkin Markille, että hän pitää varansa.»
»Sen minä kyllä teen, Sven. Onko teillä jotain sanottavaa vielä?»
»Antakaa tämä Judielle —» Sven pisti kätensä povitaskuun ja otti esille
kirjekuoren. »Olen kuljettanut tätä mukanani jo jonkun aikaa. Ehkäpä
hän vastaa minulle.»
Lind hymyili pimeässä Svenin äkilliselle toimenpiteelle. Mark tuli
ratsain heitä vastaan, ja Sven kääntyi takaisin. »On niin pimeä, että
töin tuskin näen sinun kasvojasi, Lind», Mark sanoi laskeutuen alas
hevosen selästä. »Tahdon vakuuttautua siitä, että sinä todellakin olet
tässä.»
Hän kiersi käsivartensa Lindin ympärille ja Lind kumartui alaspäin
suutelemaan häntä. »Nyt olet kai varma?» hän kuiskasi.
He ratsastivat Garen farmille päin voidakseen kulkea metsätietä, joka
oli heille rakkain. Juuri ennenkuin he saapuivat sinne, Lind oli
näkevinään varjon, joka poikkesi tien yli sillä kohtaa, missä metsätie
haarautui. Se oli liian suuri ollakseen preeriasusi.
»Mark», sanoi Lind tullen lähemmäksi, »olen kai hermostunut tänä
iltana. Aivan varmaan näin jonkun kulkevan tien poikki.»
Mark tuijotti pimeyteen. »En näe kerrassaan mitään. Älä ole
hermostunut, armaani. Se ei ole lainkaan sinun tapaistasi. Mikä ihana
ilta. Ei täällä ole mitään, mitä ei pitäisi olla.»
He käänsivät hevosensa metsätielle ja kuulivat sateen piiskaavan oksia,
jotka kaareutuivat heidän päänsä yläpuolella. Oli niin pimeää, etteivät
he voineet erottaa puita taivasta vasten, vaan tunsivat vain niiden
läsnäolon. Lind pysytteli lähellä Markia.
»Tiedätkö, että Caleb Gare on panetellut sinua jostakin syystä?» Lind
kysyi lempeästi. »Sven kertoi kuulleensa, mitä hän puhui sinusta Yellow
Postissa.»
»Minustako?» Mark huudahti. »Miksikä ihmeessä — ehkäpä siksi, että
annoin hänen kuulla kunniansa, kun hän yritti pakottaa Antonin myömään
heinänsä kovin halvalla hinnalla.»
»Ehkäpä sen vuoksi — mutta toivottavasti hän ei saa Anton rukkaa
petkutetuksi.»
»Siitä minä pidän huolen. Asiasta toiseen, Anton on lähettänyt
selonteon viranomaisille. Mies parka, kyllä hän ansaitsee saada tuon
talon omakseen.»
He olivat saapuneet metsätien toiseen päähän, missä avautui aukeama
heidän eteensä. Siellä ei ollut minkäänlaista sateensuojaa, ja niinpä
Lind kääntyi kotiin päin. Kun he ratsastivat jälleen maantiellä,
kääntyi hän katsoakseen, näkyisikö mitään jälkeä siitä olennosta,
jonka hän oli nähnyt pimeässä. Se oli näyttänyt hänestä suurelta ja
kumaraselkäiseltä kuin karhu. Hän vilkaisi ympärilleen sanomatta mitään
Markille. Mutta hän ei nähnyt mitään paitsi paksun mustan varjon
puutarhassa. Garen farmin pihalla ei näkynyt tulta, mutta itse taloa he
eivät voineet nähdä siltä kohtaa tietä, johon he pysähtyivät sanoakseen
toisille hyvästi. Lind antoi Markin viedä ponin takaisin Sandbohon.
Kun Lind kääntyi portille erottuaan Markista, hän hätkähti kuullessaan
äänen, joka tuntui tulevan sateesta. Aivan kuin kuusenoksat olisivat
lyöneet toisiaan vasten. Pimeys oli niin syvä, ettei hän voinut nähdä
muuta kuin ulkohuoneiden ääriviivat. Lyhty paloi keittiössä, ja Lind
kiiruhti taloa kohti.
Judith oli keittiössä pesemässä separaattorin osia, kun Lind astui
sisään ja sanoi hänelle kuiskaten:
»Judie, älä sano muille mitään, sillä ehkäpä erehdyn, mutta kuulin
kuusiaidan risahtelevan. Ovatko kaikki kotosalla?»
»Kaikki muut ovat menneet levolle paitsi isä ja äiti», Judith vastasi.
Lind näki Amelian liikuskelevan toisessa huoneessa. »Minä haen Peten
sisään ja käyn pihalla tarkastamassa, kun olen saanut työni tehdyksi»,
lisäsi Jude.
Lind läksi yläkertaan ja riisui märän takin päältään. Hän seisoi
hetken aikaa pimeässä katsellen ulos ikkunasta. Koska sisällä oli
pimeämpi kuin ulkona, saattoi hän nähdä varjomaisen, suuripäisen
olennon lähestyvän portilta. Se saapui keittiön ikkunasta virtaavan
valon piiriin, ja Lind näki silloin, että se oli Caleb Gare. Ensiksi
hän aikoi nauraa, niin helpottavalta tuo tieto tuntui. Mutta sitten
käsittämätön kauhuntunne valtasi hänet. Caleb oli varmaan vakoillut
heitä kuusiaidan takana. Hän se oli kiiruhtanut tien poikki, kun he
poikkesivat metsätielle. Minkä vuoksi hän vakoili heitä?
Lind kävi istumaan vuoteelleen sytyttämättä lamppua. Hän kuuli Calebin
astuvan keittiöön laahaavin askelin. Siinä oli jotain kaamoittavaa.
Lind riisuutui vapisevin sormin. Hän päästi hiuksensa valloilleen ja
painautui peitteen alle.
Judith tuli ylös ja sytytti lampun uutimen toisella puolella.
»Judie», kuiskasi Lind.
Judith tuli esille uutimen takaa. »Mitä?» hän kysyi.
»Kävitkö katsomassa?»
»Kävin, ei siellä ollut mitään», Jude sanoi ja lisäsi sitten hetken
kuluttua: »Kiitos — siitä, mitä annoitte minulle, mutta en voi sitä
käyttää. En ainakaan vielä.»
Lind antoi Judelle Svenin kirjeen. Jude nojautui valoa vasten, joka
tunkeutui verhon läpi, ja luki kirjeen. Hän ei voinut mennä omaan
vuoteeseensa lukemaan, koska Ellen oli siellä.
Kun Judith oli lähtenyt, koetti Lind ajatella. Mutta hän tuli yhä
uudestaan siihen hämmästyttävään tulokseen, että Caleb yritti tehdä
jotain pahaa Markille ja hänelle.
Vihdoin sateen yksitoikkoinen rapina talon kattoa vastaan uuvutti hänet
uneen.