Anton Klovacz oli jättänyt viiden acren suuruisen metsikön Mark
Jordanin raivattavaksi. Lindin käynnin jälkeisenä päivänä hän ryhtyi
työhön lähtien metsään kirves olalla, ruokittuaan ensin elukat. Ilma
oli kylmä ja kirkas, erittäin sopiva kovaan työhön. Hän heilutti
kirvestään reippaasti ja iloitsi tuntiessaan sileän puuvarren käsissään.
Hän ajatteli Lind Archeria. Myöhään yöhön hän oli valvonut edellisenä
iltana ajatellen häntä. Lind oli herättänyt hänessä ensi kertaa sen
tunteen, ettei hän ollutkaan aivan toivottoman yksinäinen. Tytön
ruumiillinenkin kauneus sai hänet haltioitumaan, vaikka olisihan
sitä voitu selittää yksinkertaisesti vain siten, että Lind oli ainoa
nainen, jonka hän oli tavannut tai kaikesta päättäen tulisi tapaamaan
oleskellessaan näillä seuduin. Niin mahdottomalta ja mielettömältä kuin
se tuntuikin, niin oli Lind saanut koko hänen sisimmän olemuksensa
väreilemään, istuessaan edellisenä iltana pöydän ääressä ja
katsellessaan häntä silmiin. Koko tuo kohtaus saattoi hänet nöyräksi
ja ujoksi palautellessaan sitä nyt mieleensä. Hänen täytyi saada nähdä
hänet jälleen, aivan heti, ja sittenkin hän pelkäsi kohdata häntä,
sillä voisihan sattua, että hänen olisi pakko kuolettaa tunteensa, jos
ne eivät olisi Lindistä mieluisia. Eikä hän sittenkään voinut salata
itseltään, että Lind ainakin osittain oli vastannut hänen tunteisiinsa.
Hän tunsi omat, kiihkeät, voimakkaat tunteensa siksi hyvin ja tiesi,
miten tuskallista hänen olisi usein tavata Lindiä, jos hän esimerkiksi
saisi tietää, että joku toinen merkitsi jotain hänen elämässään. Hän
tahtoi nähdä hänet jälleen päivän tai parin kuluttua, mennä koululle
häntä tapaamaan ja pyytää lupaa saada käydä hänen luonaan Garen
talossa. Se olisi oikea tapa. Niinkuin nuoret miehet tavallisesti
mielistelivät tyttöjä siveellisessä yhteiskunnassa... hänen täytyi
nauraa ajatellessaan itseään uudessa osassaan. Ja miten toiselta elämä
sittenkin tuntui tänään. Hän nojasi toisen kätensä kirveen vartta
vasten ja avasi paidankauluksen napin. Hänen katseensa kulki yli
Klovaczin peltojen, joihin omistajan vanhemmat pojat olivat kylväneet
rehukasveja ennen lähtöänsä. Maisema näytti ystävällisemmältä kuin
eilen.
Lind... Lind Archer — miten kaunis nimi se oli! Ei kukaan koskaan
niin äkkiä ja täydellisesti ollut vastannut sitä monisärmäistä ja
epämääräistä olentoa, joka oli hän itse — olentoa, joka ei ollut
kotoisin mistään eikä koskaan ollut kuulunut minnekään huolimatta
saavutetusta sivistyksestään ja luonnollisista lahjoistaan. Mark tunsi
kaipaavansa häntä, ikävöivänsä häntä niin kiihkeästi, ikäänkuin hän ei
koskaan elämässään olisi ollut hänestä erossa.
Hän koetti puhua itselleen järkeä. Hänellä ei ollut oikeutta uneksia
Lindistä tällä tavalla. Ensi kerralla tavatessa hän pitäisi itsensä
kurissa. Hän alkoi taas tarmokkaasti harventaa metsää hakaten maahan
koivuja sekä oikealta että vasemmalta.