Mark Jordan hymyili itsekseen ratsastaessaan hiljaista hölkkää
tietä pitkin intiaaniponillaan, jonka hän oli vuokrannut Sidingissä
käydäkseen unkarilaisen, Anton Klovaczin farmilla. Hänen vihertävät,
ivalliset silmänsä, jotka silmänräpäyksessä saattoivat saada
uneksivan ilmeen, tarkastelivat edessäolevaa tomuista tietä, mutta
eivät keksineet ainoatakaan ihmisjälkeä. Kaiken päivää tie oli ollut
tyhjänä lukuunottamatta ehkä joitakin ravintoa etsiviä varpusia.
Miten ihanteellinen seutu, kun pääsi erilleen Arbuthnotista ja hänen
vaimostaan ja heidän ikuisista tuttavistaan, jotka olisivat jättäneet
jälkensä katukäytävälle, jos itserakkaus olisi ollut jonkun arvoista.
Mutta — ehkäpä hän oli liian ankara. Arbuthnot ei ollut sittenkään
niin mahdoton. Mutta hän hermostutti ihmistä, jonka hermot muutenkin
olivat huonot — ikuisella puheellaan taiteesta ja tulevaisuuden
kauneuskaupungista. Hyvä arkkitehti hän oli tavallaan, mutta sietämätön
aasi. Parempi arkkitehti hän ei kuitenkaan ollut kuin hän itsekään,
jos niiksi tuli, nimestään ja maineestaan huolimatta. No, Mark oli nyt
vapautunut hänestä puoleksi vuodeksi, ja siitä hän sai kiittää vanhaa
tohtori Brisbanea! Siinä vasta oli ymmärtävä lääkäri! Hän tiesi, mitä
sielu tarvitsi jo paljon aikaisemmin kuin ruumis oli sen myrkyttämä,
olipa sielu miten sairas hyvänsä.
Hyvä Jumala, miten suloinen tämä ilma oli! Se tuoksui kuin nuoret
sireeninlehdet, joita lapsena oli tapana imeä, tai kuin jalavan sileä
kuori, jota saattoi purra kuin mälliä! Muistellessaan lapsuuttaan
Markin ajatukset siirtyivät ystävällisiin lähetyssaarnaajiin, jotka
olivat kasvattaneet hänet parhaansa mukaan toivoen, että hän valitsisi
uskonnollisen elämänuran. Jos he olivat tunteneet pettymystä, niin
olivat he ainakin osanneet salata sen ja kannustaneet häntä eteenpäin
hänen antautuessaan arkkitehdin alalle. Hän aikoi käydä heitä
tervehtimässä niin pian kuin tämä »luonnonhoito», joksi vanha Brisbane
sitä nimitti, oli suoritettu.
Mark pysähtyi antaen katseensa kulkea yli ruohoaavikon, joka oli
niin tasainen ja rehevä kuin ei sen luoja olisi vielä uneksinutkaan
kukkuloista. Tien pohjoispuolella kasvoi jykeviä puita, jotka eivät
olleet vielä täydessä lehdessä; maaperä niiden juurella oli musta ja
tulen kärventämä. Mark laskeutui hevosen selästä kävelemään vanhojen
puiden hiiltyneiden kantojen keskellä. Erään kannon juurella, nojautuen
siihen kuin tukea etsien, kasvoi hento metsäorvokki, joka oli miltei
väritön. Mark katseli, mutta ei taittanut sitä, niinkuin hän ensiksi
oli aikonut. Hänen sääliväisyytensä nauratti häntä itseään ja hän
palasi hevosensa luo.
»Noin me kaikki teemme — nojaudumme palaneita kantoja vasten — tavalla
tai toisella», hän mutisi. Ja sitten hän tuumi aivan loogillisesti:
»Mitenkähän minun olisi käynyt, jos isä ja äiti olisivat eläneet?»
Ratsastaessaan eteenpäin valtasi yksinäisyydentunne hänet — tuo
kolkko tunne, ettei hän kuulunut minnekään, joka niin usein öisin oli
painostanut häntä hänen pienenä ollessaan, kun pappi oli sammuttanut
tulen, ja hän kuuli sateen kohisevan ikkunanruutua vasten. Hän
ravisteli itseään kärsimättömästi. Jo kauan sitten hän oli voittanut
tuon tyhmän tavan, olihan hän jo lähes kolmekymmentä vuotta vanha. Hän
katsoi olkansa yli ja näki auringon loistavan taivaanrannalla vain
kapeana kultaisena juovana. Ruohoaavikko, joka hetki sitten oli ollut
loistavan värikäs, peittyi tasaiseen sineen. Ojista kuului sammakkojen
kurnutusta, ja pajujen pienet lehdet riippuivat velttoina. Äkkiä
Mark pysäytti hevosensa jääden kuuntelemaan. Hän kohotti kasvojaan
kuullakseen paremmin tuon oudon äänen, joka kajahti hänen päänsä
yläpuolelta, kutsuvan torventoitotuksen, joka näytti kaikuvan suoraan
taivaasta.
»Villihanhia», hän sanoi ääneensä. »Ne kirkuvat ikäänkuin niillä olisi
hiukan aavistusta siitä — mitä yksinäisyys merkitsee.»