Istuin taas pitkästä aikaa oman veneemme peräsimessä. Tom ja Simo
puuhasivat purjeiden kimpussa.
Tukholman saaristo oli erittäin kaunis. Lukemattomat salmet ja lahdet,
hymyilevät rannat ja metsän vihannasta pilkoittavat kodikkaat huvilat
olivat viehättävää katseltavaa Amazonin yksitoikkoisten aarniometsien
ja valtameren rannattomuuden jälkeen.
Sattui niin sopivasti, että heti kun jätimme Tukholman saariston
taaksemme, saimme nähdä kilpapurjehduksen, jopa tavallaan osallistuakin
siihen. Ankkurissa olevasta höyrylaivasta pamahti tykinlaukaus, ja
melkein samassa silmänräpäyksessä nousivat kymmenen huvialuksen
purjeet, ankkuriketjut rahisivat ja kokonainen laivasto oli syntynyt
eteemme kuin tyhjästä kasvaneena. Tuuli oli suoraan peräntakainen,
joten vauhti oli alusta pitäen hyvä.
Mekin nostimme kaikki purjeet, ja suureksi hämmästyksekseni rupesimme
tavoittamaan kilpapurjehtijoita. Puolen tunnin kuluttua menimme
kilpaveneiden ohi juuri sen merkkipoijun kohdalla, jossa ne tekivät
käännöksensä. Oli ilo nähdä miten hienosti veneet suoriutuivat tuosta
tempusta. Yksikään vene ei koskettanut toista.
Tunsin itseni ylpeäksi kun olimme pystyneet ohittamaan Tukholman
hienoimmat kilpapurjehtijat. Mutta Tom lannisti pian ylpeyteni. Hän
selitti, että myötätuuleen purjehdittaessa tällainen pitkä ja verraten
matalassa kulkeva saaristolaisvene pääsee usein raskaskölisen
kilpaveneen ohi. Mutta jos olisimme jatkaneet heidän kanssaan
hankatuuleen, olisimme varmasti jääneet jälkeen.
Pian olivat kilpapurjehtijat unohtuneet, ja me jatkoimme matkaamme
kohti pohjoisia kotirantoja.
Vaasassa kävimme maissa. Simo poistui siellä veneestä ja lähti
taivaltamaan kotiinsa.
Olimme jälleen kahden veneessä kuten runsas vuosi sitten. Ja nytkin
ohjasimme kohti Muklareita. Olimme näet päättäneet laskea silakkaverkot
yhdeksi yöksi, ettei meidän tarvitsisi tulla kotirantaan ilman tuoretta
kalaa. Tuulet olivat olleet Vaasaan asti kiusallisen vastaisia, mutta
nyt tapahtui käännös. Saimme vauhtia veneeseen, ja seuraavana päivänä
laskimme ankkurin Muklareitten satamassa oman kalasaunan edustalla.
Ankkuripaikka tuntui syvemmältä kuin viime kesänä, ja saunakin oli nyt
aivan veden rajassa, vaikka olimme rakentaneet sen pienelle kummulle.
Mutta etelätuulella saattavat vedet nousta melkoisesti, sen tiesimme
vanhastaan.
Saunassa oli kaikki samassa kunnossa kuin sieltä poistuessammekin.
Laskimme satamaan pari verkkoa ja menimme sitten heti nukkumaan
iloisina siitä, että saimme pitkästä aikaa olla oman nokisen orren
alla.
Aamulla meillä oli suurenmoinen saalis verkoissamme. En muista koskaan
aikaisemmin saaneeni näin paljon kaloja kahdella verkolla. Tuuli oli
yön aikana asettunut, mutta vesi oli silti pikemminkin nousemassa kuin
laskemassa, mikä ei ollut mikään hyvä merkki. Kokosimme verkot ja muut
kapineemme veneeseen ja päätimme uskaltautua matkaan merkeistä
välittämättä. Siinä puuhaillessamme nousi vesi vielä jalan verran ja
rupesi jo loiskimaan saunan nurkkaa vasten.
Tom oli jo astunut veneeseen, ja minun piti juuri irrottaa kokka
rannasta ja hypätä veneeseen, kun äkkiä huomasin edessäni miehen, joka
oli ilmestynyt siihen kuin maasta nousseena. Hetkessä tajusin, että
tämä oli sama mies, joka oli kerran häätänyt vanhan ukon saarelta.
Tälläkin miehellä oli tappara kädessä ja miekka vyöllä. Tuikein silmin
hän katseli minua ja Tomia ja kysyi, miksi olimme petollisesti
kiertäneet hänen kieltonsa ja rakentaneet saunan hänen saarelleen.
Neuvottomana katselin Tomia, joka näytti miettivän vastausta.
-- Minähän se juuri olen varonut rikkomasta teidän kieltoanne vastaan,
vastasi Tom. Toverini olisi ehkä nostanut kurkihirren, mutta minä
kielsin häntä siitä, ja niin tyydyimme tuohon hökkeliin.
-- Petollisesti olet menetellyt rakentamalla saunasi ilman kurkihirttä.
Tiesit aivan hyvin, että tarkoitin kiellollani saunan tai tuvan
rakentamista, vaikka tulin antaneeksi sanoilleni tuollaisen muodon.
Korjatkaa nyt nopeasti konttinne täältä, sillä tänä päivänä palaavat
nämä saaret sinne, mistä ne ovat tulleetkin.
Emme ruvenneet tätä käskyä vastaan kiemurtelemaan, sillä uhkauksen
seuraukset olivat jo selvästi näkyvissä. Pyysimme kuitenkin, että
rikoksemme annettaisiin meille anteeksi ja että saisimme poistua
rauhassa saarelta. Emme saaneet mitään vastausta, mies vain viittasi
meitä kiiruhtamaan. Viisi minuuttia myöhemmin purjehdimme jo sataman
suun ulkopuolella.
Takaamme alkoi kuulua kovaa kohinaa. Mutta emme uskaltaneet katsoa
taaksemme, koska olimme juuri tulossa Survimen väylälle. Kun
lähestyimme tuota kalliota, huomasimme selvästi sen olevan vajoamassa,
kohdalle päästyämme siitä oli enää vain parin jalan verran näkyvissä.
Päästyämme onnellisesti Survimen ohi uskalsimme jo vilkaista
taaksemmekin. Saaristo takanamme oli kadonnut. Kotisaaren paikalla
näkyi vain paksu valkoinen utupilvi. Sinne hävisivät myös mainiot
silakkamatalikot. Tom ja minä olemme ainoat, jotka olemme siellä
silakoita pyytäneet, ja ainoa sieltä tuotu saalis on veneemme pohjalla.
Mitähän mahtavat kapteeni ja Esko-setä ajatella, jos he ensi kesänä
palaavat ja huomaavat entisen kotinsa kadonneen? Ja kuinka uskallamme
heille tunnustaa, että kaikki johtuu meidän kevytmielisyydestämme?
Neljä tuntia myöhemmin laskimme ankkurin kotilahdessa, hyppäsimme
pikkuveneeseen ja soudimme rannalle. Isäntä lähti kävelemään ylös
taloonsa, ja renki tuli perässä.
Talon väki istui pöydän ympärillä päivällisellä.
Isäntärenki tuijotti meitä sanattomana aivan kuin olisimme manalasta
palanneet, ja niin kai hän uskoikin. Myöskään muu väki ei näyttänyt
tietävän, mitä pitäisi ajatella tai sanoa.
Lumouksen hävitti kuitenkin Tomin käsky: päivällisen jälkeen joka
sorkka rantaan silakoita perkkaamaan. Saaliimme korjattiin ja verkot
reilattiin. Sillä välin kerroimme lyhyesti talon väelle, missä olimme
olleet. Muklarien mereen vajoamisesta emme kuitenkaan puhuneet mitään.
Ajattelimme että kylläpähän sen aikanaan itsekin huomaavat.
Intiaanipäällikön meille lahjoittamat apinat herättivät isäntärengissä
omituisen epäluulon. Aivan ilmeisesti hän epäili, että olimme kulkeneet
posetiivareina pitkin maita ja mantereita. Kotiin tulomme tuotti
hänelle pettymyksen, jota hänen näytti olevan vaikea sulattaa.
Edellisen vuoden syyskäräjillä oli näet päätetty, ettei taloa saanut
myydä ennen kuin Tomin kohtalosta saataisiin varmempia tietoja.
Isäntärenki oli saanut varsin edullisilla ehdoilla talon vuodeksi
vuokralle. Hän oli nyt tottunut isännyyteen, mutta ymmärsi hyvin, että
Tomin paluu on tekevä lopun hyvistä päivistä.
Tom täytti viime talvena kolmetoista vuotta, ja on jo aikamoinen isäntä
talossaan. Nuo tuhat puntaa näyttävät tuottaneen hänelle riittävästi
kunnioitusta sekä omassa talossa että toistenkin isäntämiesten
keskuudessa.
Kahden taalarin rahaa säilytetään peräkamarin pöytälaatikossa.
Toivottavasti se säilyy kauan Tomin talon onnenrahana.