Oli Jaakonpyhän lauantai. Nukuin vielä sikeintä untani, kun tilapäinen
emännöitsijäni, talon miniä Kaisa, yht'äkkiä, kalisevat kahviueuvot
kädessä, astui huoneeseeni -- arkatuntoisuudesta isäntäväkeäni kohtaan
en koskaan pitänyt ovea lukossa. Mikä tämän hänen varhaisen
herättämisensä oikeutti, siitä unenhorroksissani en heti paikalla
voinut päästä selville. -- Asetettuaan kahvinsa viereeni tuolille jätti
hän minut omaan huomaani, ja sain siis rauhassa ruveta ajatuksiani
selvittämään. Kahvin virkistävän mehun vaikutuksesta huomasin itseni
ennen pitkää täydelleen siirretyksi unien maailmasta Inarin Lappiin,
Kyrön kylään. Tämä kylä, jos kohta se onkin "Lapin raukoilla rajoilla",
ei suinkaan ole mikään lappalaiskylä, jonka asukkaat olisivat pelkkiä
lappalaisia. Päinvastoin ovat ne sukuperältään suurimmaksi osaksi
puhtaita suomalaisia, jotka aikain kuluessa ovat tänne etelästä
siirtyneet ja asettuneet Ivalojoen rannoille. Muutamissa taloissa on
tosin asukkaita, jotka näyttävät olevan lappalaista lähtöä, vaikka
eivät mielellään tahdo tätä sukulaisuutta tunnustaa. Ne ovatkin jo
kokonaan omistaneet varsinaisten suomalaisten uudis-asukasten
tavat ja elinkeinot. Tämä kylä ei siis huomattavasti eroa muista
talonpoikaiskylistä. Kyröläisten on myös onnistunut talojensa ympärille
jotenkin pienellä vaivalla raivata kauniita, kivettömiä ohrapeltoja ja
perunamaita, jotka parhaina vuosina antavat viljelijälleen kuudennenkin
jyvän, vaan useina, ehkä useimpina vuosina eivät anna siementäkään.
Vaan palatkaamme jälleen varsinaiseen kertomukseeni Jaakonpyhän
lauantaista.
Noustuani rankisen [_Rankiseksi_ sanotaan valkoisesta, hienosta
kankaasta teltan muotoon ommeltua sääskensuojaa, joka kaikissa Lapin
taloissa riippuu katosta makuusijan yli ja jota ulko-ilmassakin,
puuhun tai seipään päähän ripustettuna, käytetään suojana.] alta,
porontalja-vuoteeltani, koetin auringon asemasta saada selville, kuinka
pitkälle aamua jo oli kulunut. Vaikeanlaista on tosin tottumattoman
käyttää tätä ajanmääräämis-tapaa näillä seuduin, jossa aurinko kesällä
kokonaista kuusi viikkoa on laskematta, enkä minäkään nyt voinut tulla
mihinkään varmuuteen ajan suhteen. Vaan eihän nyt tunnin eikä minuutin
määrääminen ollutkaan tarpeen; pääasia oli, että tietäisin, olinko
myöhästynyt. -- Mistä myöhästynyt? No, olinhan minä isäntäväkeni kanssa
edellisenä iltana sopinut siitä, että talon veneessä tänä aamuna
matkustaisin Inarin kirkolle.
Vaatteet ylleni saatuani pistäysin ensin tupaan, vaan kun siellä en
tavannut ketään ihmistä, riensin kiiruumman kautta rantaan, peljäten,
että jo ehkä olivat minut jättäneet; pelkoni oli kaikeksi onneksi
joutava. Rannalle tultuani näin tavattoman suuren veneen, jota talon
miehet paraikaa asettivat matkakuntoon. Mikä väänsi vaulovitsoja, mikä
selvitti purjeita, mikä taas hankki airoja ja tuhtoja, mistä vaan
sattui löytämään -- täällä näyttivät kaikki veneisiin kuuluvat
tarvekalut olevan koko kylän yhteistä omaisuutta. -- Kummastellen
veneen suuruutta kysäsin miehiltä, mihin tarkotukseen sellaista
"proomua" oikeastaan käytettiin, ja sain vastaukseksi, että se on
rakennettu Inarin poikki matkustavia kalastajajoukkoja varten, joita
vuosittain käy Jäämerellä turskaa ja seitaa pyytämässä. Näiden
joukkojen kuljettaminen on Kyröläisille erityisenä tulolähteenä.
"Tuollako sitten lähdetään, millä sen aiotte täyttää?" kysyin minä
edelleen.
"Niin, sillä juuri lähdetään, ja saattepa nähdä, että kuormaakin
karttuu, ennenkuin olemme Inarissa", vastasivat miehet, "eikä veneen
tästäkään tarvitse tyhjänä lähteä" -- on huomattava, että Mikkolan
talo, jossa asuin, on noin puolen penikulman päässä Ivalojoen suusta;
taloja on sekä ylempänä että alempana; näistä luultavasti toivottiin
veneen täytettä.
Vähitellen rupesikin väkeä "ylikylästä" tulvaamaan rannalle, veneen
kohdalle, vaan lähdöstä ei vielä moneen aikaan tullut mitään. Mikä oli
unohtanut eväänsä, mikä tupakkinsa tai virsikirjansa. Se meitä lopulta
kumminkin enimmiten viivytti, että Kaisa viimmeisellä hetkellä päätti
ottaa mukaansa kirkolle nuorimman, kohta vuoden vanhan poikansa
kastettavaksi. Lapsi oli tietysti kunnollisesti varustettava tätä
pitkää matkaa varten, eikä sitä niin silmänräpäyksessä toimitettu. Kun
hän vihdoin saapui, komsio lapsineen kainalossa, olimmekin valmiit
lähtemään. Mutta eivät viivytykset sittenkään olleet lopussa. Joka
talosta, jonka sivu kuljimme, otimme lisää väkeä veneeseen. Jos
jossakin talossa sattui olemaan ylempää tulleiden kirkkomiesten
sukulaisia tai hyviä tuttavia ja ystäviä, niin oli kahvi juotava,
ennenkuin uudelleen matkalle lähdettiin.
Kun puolenpäivän aikana saavuimme Inarin järvelle, oli veneessä
kuudettakymmentä kirkolle pyrkivää. Kulku oli Ivalossa ollut tavattoman
hidasta: myötävirta meillä tosin oli, vaan se näin alhaalla, joen
suussa ei paljon tunnu eikä sentähden vaikuta sitä eikä tätä. Tuuli
taas oli niin heikko, ett'ei kannattanut purjetta nostaakkaan; soutaen
vaan kuljettiin, eikä sopinut kerrallaan useampaa kuin kahdeksan miestä
airoihin. Aika ei kuitenkaan käynyt minulle pitkäksi. Tuo rähisevä
venekunta kyllä piti mieleni vireillä. Paitsi sitä tarjosi ympäröivä,
ihana luonto silmälle yltäkyllin viehätystä ja mielelle virkistystä. Se
etelän mies, joka ei itse ole ollut tilaisuudessa sitä nähdä, voi
tuskin aavistaa, että luonto täällä
"Lapin maassa laukeassa,
Ahoilla vesattomilla"
on niin viehättävä, että sen vertoja saa etelässä hakemalla hakea.
Erittäinkin koskee tämä Ivalojoen seutuja. Ylempänä jokea nuo jylhät,
kolkot kalliot ja korkeat vaarat, joiden välitse joki kapeana, vaan
koskisena ja voimakkaana tunkeuu eteenpäin, kunnes se vähitellen leviää
ja paikka-paikoin haaraantuu, muodostaen putaillaan kauniita koivuja
kasvavia saaria, välistä useampiakin rinnakkain. Merkillisiä ovat
Ivalojoessa n.s. _vuopajat_. Ne ovat matalia lahdelmia, jotka Kyrön
seuduilla itse pääjoesta pistäyvät syvälle rannoilla kasvavaan metsään.
Vuopaja on suustaan tavallisesti hyvin kapea, jotta sitä jokea
kulkiessaan töin tuskin huomaakaan, vaan edempänä voi se levitä melkein
järven muotoiseksi ja siitä taas kaitaisena salmena jatkua toiseen,
leveämpään aukeamaan j.n.e. -- tiesi, kuinka pitkälle. --
Ihmetellessäni näitä kummallisia vedenmuodostuksia, joista
matkakumppanini tiesivät antaa minulle tarkempia tietoja, kuin itse
veneestä voin saada, olimmekin pian jättäneet taaksemme Ivalojoen
ihanat rannikot ja saapuneet Inarille. Purje nostetaan, vaikka tuuli
vielä on heikonlainen, erittäinkin niiden monien saarien suojassa,
joiden sivutse kuljetaan. Inarin etelä-osa on näet täynnä suurempia ja
pienempiä saaria, jonka tähden Kyrön ja kirkon välinen kulkuväylä
Inarilaisillekkin on hyvin vaikea osata.
Matkamme kului verkalleen. Minä olin asettunut veneen keulaan vanhan
"Kyrö-Aatamin" viereen. Saarien ja salmien nimiä kysellessäni kertoi
minulle Aatami yhtä ja toista lappalaisista, jotka milloin mistäkin
syystä olivat paikoille nimet antaneet. Topeliuksen sanat: "nimeä
saaret vailla" eivät näy täydelleen pitävän paikkaansa, sillä, sen
mukaan kuin minä tulin tietämään, on milt'ei jokaisella pienimmällä,
ainakin yleisten kulkuväyläin lähellä olevalla, karillakin oma nimensä.
Moneen paikkaan ja sen nimeen liittyi täydellinen muinaistaru. Niin
matkustimme esim. Konisniemen ohitse, jossa Aatami näytti minulle
"Päiviön kiven". Sen oli mahtava lappalaisten kastaja aikoinaan
nostanut kolmen pienemmän kiven päälle, näyttääkseen tavatonta
voimaansa häntä vainoaville lappalaisille. Hän oli näet sytyttänyt
palamaan heidän etevimmän, Ukon saareen pystytetyn epäjumalansa,
seidan, josta ilkityöstä epäjumalan palvelijat Päiviötä kovasti
ahdistivat. Vaan kun hän tuon suuren kiven nostamalla oli osottanut,
että hän ei ollutkaan tavallinen ihminen, luopuivat lappalaiset
vainostaan ja useimmat kääntyivät kristin-uskoon. Uppiniskaiset oli
Päiviö hukuttanut Inarin järveen siten, että oli nostanut suuren
vesitulvan, josta "Päiviön tulvan" nimellä vieläkin on säilynyt
muistoja ja jonka korkeudesta Aatami näytti minulle merkkejä kallioissa
ja kivissä; ne olivat veden syömiä juovia noin 2 jalan korkeudella
veden nykyisestä pinnasta.
Erääseen salmeen liittyi seuraava muinaistaru. -- Siinä oli kaksi
lappalaista nuorukaista ollut kaksintaistelussa. He jännittivät
joutsensa, toinen salmen toisella puolella, toinen toisella; silloin
sattui niin, että kummankin joutsi laukesi aivan samaan aikaan, ja niin
kaatuivat molemmat; riitakumppanit. -- Sitka, kummankin lemmitty, itki
monet ajat suruansa tuossa salmessa, kunnes lappalaiset rangaistukseksi
siitä, että hän muka oli ollut syypäänä nuorukaisten onnettomaan
kuolemaan, tappoivat hänet ja hautasivat rakastajiensa viereen. Salmea
kutsutaan vielä tänäkin päivänä lapinkielestä lainatulla nimellä
Sitkasierrama-salmeksi (= Sitkan itkusalmi). Tällainen oli Aatamin
kertomus tuosta surullisesta tapauksesta, joka on paikalle nimen
tuottanut ja joka on omansa todistamaan, että rakkaus tuolla kylmässä
Pohjolassa voipi olla palava ja uhraavainen.
Kuunnellessani näitä ja vielä muitakin muinaistaruja olimme saapuneet
erään lappalaisen, Nuoran Juhanin, kalastuspaikalle, jota kyröläiset
vanhastaan pitävät varsinaisena levähdyspaikkanaan kirkkomatkoillansa.
Laskimme nytkin rantaan, jossa Juhani vaimoineen tervehti meitä
ystävällisellä "buöre-bäivi'llään" ja kutsui meitä tuvassa käymään --
ei kumminkaan ollut ajattelemistakaan, että kaikki vieraat samaan
aikaan saisivat tilaa Juhanin tuvassa. Minä kuitenkin noudatin hänen
kutsuaan, pääasiallisesti uteliaisuudesta, saadakseni nähdä,
minkälainen tuo, ainakin ulkopuolelta siistin näköinen, lappalaisasunto
oikeastaan oli -- suojaa hakeakseen ei tällä kertaa tarvinnut katon
alle pyrkiä, sillä ulkona oli mitä ihanin, helteinen kesäpäivä. Asunto,
joka oli ylen tavallinen hirsistä salvottu rakennus, sisälsi paitsi
tupaa myöskin pienen kamarin tuvan perällä. Molemmat, erittäinkin
jälkimmäinen, olivat siisteydeltään täydelleen verrattavat
uudis-asukasten huoneisiin: ovi- ja ikkunapielet punaisiksi maalatut,
lattia puhtaaksi pesty, jotenkin täydelliset huonekalut j.n.e. Asunnon
edustalla oli suurenlainen, rehevä perunamaa; mutta ohra oli tähän asti
jäänyt Juhanilta viljelemättä, vaikka hän luuli sen hyvinkin menestyvän
Inarin rannoilla, siitä päättäen, että halla ani harvoin koski hänen
perunoitaan. Tämä paikka oli muuten ainoastaan Juhanin kesäasunto,
"kesäpaikka", jonne hän talviasunnostaan, joka oli matkan päässä
mantereella, joka kevät muutti, ollakseen paremmassa tilaisuudessa
kalastaa Inarissa. Talvella oleskeli hän porolaitumien vuoksi
metsemmässä.
Kun kahvit oli juotu ja kukin vähentänyt eväsvarojaan, lähti matkue,
nyt lisääntyneenä Juhanin perheellä, uudelleen liikkeelle. Puheen vuoro
tuli tästä lähin Juhanille, joka puhui sujuvasti suomea, jotta hyvin
toisiamme ymmärsimme. Juhanin perhe on muuten, sen mukaan kuin minulle
kerrottiin, ainoa varsinainen lappalaisperhe Inarissa, jonka jäsenet
keskenänsäkkin puheessaan käyttävät suomenkieltä; lapset eivät lappia
osaakkaan. -- Pääasiallisesti meidän haastelemisemme koski lapinkieltä,
sen omituisia ääniä, joiden oikeata ääntämistä Juhani oli erittäin
harras minulle opettamaan. Hänen vaimonsakkin välistä yhtyi puheeseemme
lappalaisten sanojen ääntämisen johdosta, joka useinkin, mitä minuun
tuli, oli päin seiniä ja sentähden se alin-omaa oli korjattava. --
Pieni Vuolle, Juhanin seitsenvuotias poika, istui äänetönnä vieressämme
veneen pohjalla, alussa hyvin tarkkaavaisena meidän keskusteluamme
seuraten. Kauan ei kuitenkaan meidän kielelliset harjotukset näyttäneet
häntä miellyttävän; vähitellen kävi hän hyvin välinpitämättömän,
vieläpä närkästyneenkin näköiseksi. Isä pian Vuollen alakuloisuuden
huomasi, siten hänkin osottaen tuota lappalaisten vanhempain ennenkin
huomaamaani hellyyttä lapsiaan kohtaan. Juhani otti Vuollen syliinsä,
lohdutti häntä ensin hyväilyksillä, vaan otti sitten povestaan pienen
suomalaisen satukirjan, josta hän Vuollelle luki muutamia viattomia
eläinsatuja.
Juhanin kesäpaikalta lähdettyämme kävi matkamme penikulman määrän
pitkää kaitaista salmea, Nuoraa, joka erottaa suuren Mahlatin saaren
mantereesta. Sitä kulkiessamme oli aivan kuin olisi jokea soutanut --
purje ei nyt mitään auttanut, sillä Mahlatti esti kokonaan tuulen
tuntumasta. Salmen toisesta päästä aukeni eteemme Inarin lakein ulappa,
Ukonselkä, jossa tuulikin taas täytti purjeemme ja vauhti eneni.
Ukonselkää oli vielä lähes kaksi penikulmaa purjehdittava, ennenkuin
saapuisimme Kyröläisten nykyiseen kirkkorantaan, Pielpavuonoon.
Merkillisin nähtävä Ukonselällä oli tuo keilanmuotoinen, mahtavan
näköinen Ukonsaari, josta jo äsken oli puhe. Teki kyllä mieleni käydä
sitä lähemmältä katsomassa, vaan sen kautta olisimme tulleet tekemään
puolen penikulman mutkan, enkä voinut niin suurta venekuntaa itseni
tähden niin paljon vaivata. Ukonsaari jäi siis käymättä ja katsomatta.
Lähempänä kirkkorantaa huomautettiin minulle kahta pienenlaista saarta,
joihin ruumiit haudataan, koska näet mantereella eivät saa olla
rauhassa metsän pedoilta.
Viimmeinkin, noin 7 aikana illalla, olimme Pielpavuonon perukassa.
Rantaan saakka ei veneemme kuitenkaan uinut, vaan täytyi osan miehistä
riisua jalkineet ja kahlaamalla auttaa venettä rantaan. Kun suurella
vaivalla kaikki olimme kuivalle päässeet, oli meillä vielä neljänneksen
pituinen, vaikeanlainen kävelymatka kirkolle. Iltaa oli jo kulunut iso
määrä, kun vihdoin pääsimme matkamme päähän. Lappalaisia oli jo monet
kymmenet, ehkä toista sataa, päivän kuluessa kokoontunut paljon
edempääkin, muun muassa Patsjoelta asti, josta luetaan kirkolle 9
penikulmaa -- Kyröstä on noin 5 penikulmaa. -- Lappalaiset tekevät
muuten kirkkomatkansa hyvin perinpohjaisesti. Muutamat saapuvat jo
perjantaina ja vasta maanantain iltapuolella rupeavat viimmeiset
paluumatkaansa ajattelemaan. Syynä tähän lienee se, että "kirkkopyhät"
-- Inarissa pidetään jumalanpalvelusta vaan joka toinen sunnuntai --
ovat täydellisiä markkina-aikoja, jolloin kaikki kaupat hierotaan ja
muut yhteiset asiat toimitetaan.
Kirkkomäki, jossa ei ole muita asuntoja kuin pappila ja n.s.
kirkkomajat, joissa Kyröläiset ja myöskin varakkaammat lappalaiset
kirkkopyhän aikana asuvat, tarjosi silmälleni hauskan näön; se oli
aivan kirjavana lappalaisten rankisista; useammalla lappalaisella ei
olekkaan kesän aikana kirkolla viipyessään muuta suojaa kuin
rankisensa, eikä hän parempaa näy kaipaavankaan.
Minä jätin nyt kyröläiset sikseen ja lähdin pappilaan, jossa
eräs toverini asui. Hänen kanssaan menin vielä illalla tuohon
lappalaisleiriin katsomaan ja kuulemaan, kuinka siinä elettiin. Unta ei
kukaan lappalaisista vielä näkynyt ajattelevankaan, vaikka jo pian oli
puoliyön seutu. Mitkä olivat rankisten alla sääskiä suojassa, mitkä
istuivat ulkopuolella, keittäen ja juoden kahviansa liekitsevän tulen
ääressä, mitkä taas olivat kirkolla löytyvissä tilapäisissä
kauppapuodeissa tupakin ja kahvin kauppoja hieromassa -- sanoin
"tilapäisissä", sillä ainoastaan kirkkopyhien aikana pidetään puodit
auki, kauppiaat kun itse asuvat kaukana kirkolta ja ainoastaan
sanotuiksi ajoiksi tulevat kauppaansa hoitamaan. -- Yli puoliyön me
tässä rähinässä valvoimme, kunnes sääsket ja uni viimmein pakottivat
meidät etsimään suojaa ja lepoa kumppanini kamarista.
Jaakonpyhänä, seuraavana päivänä, pidettiin tavanmukainen
jumalanpalvelus Inarin vanhassa kirkossa. Suurin osa kirkkoväkeä oli
lappalaisia, vaan kirkollisena kielenä käytettiin kuitenkin suomea,
jota kaikki -- ainakin täysikasvuiset -- Inarin lappalaiset ymmärtävät
ja jolla heille uskonnollinen opetuskin annetaan. Sunnuntain
iltapuolella palasivat Kyröläiset kotia, vaan minä jäin vielä pariksi
päiväksi Inarin pappilaan.
_K. Cannelin_.