Hinnuksen mäellä ikkunain luona seisoo suuren suuri yksinäinen koivu.
Koska hän jo on vanha, Sampsa Pellervoisen kylvämä, niin on hän
Väinämöisestä oppinut laulamaan, vaan hänen laulunsa on tähän saakka
aina ollut surullista, >niin murheellista; aina hän vaan vaikeroi. Eikä
ihme, sillä keväällä, kun toiset puut sen läheisyydessä kuiskailevat
toisillensa iloa ja riemua, alkaessaan pukeutua kauniiseen, vihantaan
pukuun, tulee sydämmetön ihminen, pistää terävällä puukollaan koivun
kylkeen suuren haavan ja imee siitä sen elinnestettä, makeaa kuin
hunaja. Koivupa tuosta surkastuu, surkastuupa yhä enemmän, varsinkin
kun se näkee, miten vähän edempänä isähaapa ja äitihaapa vihannoivassa
puvussaan puhelevat lempeästi keskenänsä vienon tuulen soidessa ja
ihanalla mielellä katselevat ympärillä olevia, yhä kaunistuvia
lapsiansa. Ihmekkö siis, että hän laulaa surullisella äänellä.
Tulevat sitten kesän ystävälliset, helteiset päivät. Autuus ja elämä
kaikuvat metsässä, lumoen niin ihmeellisellä, tavalla ihmissydämmen;
kedot ja laaksot vihannoivat, pihlajat ja tuomet kukkivat, lepät ja
tuon vanhan koivun lapset, lasten lapset ja muut sukulaiset koreilevat,
virkistäen ihmisen väsynyttä silmää. Mutta hän, tuo Sampsa Pellervoisen
kylvämä koivu, on niin surkean näköinen; hänen lehtensä ovat pienet,
tummat, hän kun näet oli kadottanut osan elinnestettänsä. Eivät
linnutkaan laskeu sen oksille; he lentävät muihin tuuheampiin,
siimeksisempiin puihin visertelemään ilolaulujansa. Välistä, vaikka ani
harvoin, sattuu tikka siihen lentämään, vaan sekin tekee pahaa koivu
paralle, hakaten sen kylkeen haavoja; ja jos joskus ylpeä harakka
viitsii armostansa levähtää sen oksalla, niin sekin vaan nauraa
räkättää pilkkanauruansa. Kesäkään ei siis tuonut koivulleni iloa, ja
hän lauloi nyt, ei kateudesta, mutta murheesta, vielä surullisemmalla
äänellä, niin surullisella, että minun huolettomuudesta paatunut
sydämmeni heltyi. Mietinpä sentähden tehdä koivuni onnellisemmaksi.
Minä sidotin kiinni sen latvaan pitkän riuvun ja vedin tämän nenään
nuoran avulla suuren, kauniin lipun; ja koska hänen laulunsa oli
ikäänkuin oman sydämmeni laulua, rakensinpa koivun oksille lavan,
jossa, kyyneleitä vuodattaen, tahdoin kuunnella kesä-iltoina koivuni
surullisia säveleitä. Mutta korvani olivat nyt kuurot, ja mielestäni
oli siis tuo koivu nyt niin kaunis ja niin onnellinen; lippu liehui sen
latvassa, liehui koreasti luikerrellen; ja entä lava sitten
istumapenkkeineen ja ristikko-käsipuineen! Luulinpa kaikkien näiden
toki vetävän ihmisten silmät koivun puoleen. Mutta turhaan; hänestä ei
sittenkään huolinut kukaan.
Rupesivatpa vielä päälliseksi syksyn tuimat, vihaiset haltijat
riehumaan. Kova humina kuului ilmassa heidän siipiensä liikunnosta, ja
rapsis! Ne riuhtasivat lipun palasiksi, lennättäen näitä kauas, kauas
pois; ryhtivätpä vielä lavaakin, niin että ne rautanaulat, joilla sen
olin oksiin kiinni lyönyt, repivät koivun haavoja vaan yhä suuremmiksi.
Eivät lehtiäkään jäljelle jättäneet, nuo armottomat; niitä he
kuljettivat sinne ja tänne ja veivätpä suuria oksiakin kerallansa.
Ainoastaan lipunriuku jäi jäljelle ikäänkuin muistopatsaaksi koivun,
minun mielestäni komeimmasta ajasta. "Voi koivu-parkaa! hän lauloi
kuolinvirttänsä, hän on jo kuollut!" huokasin minä surullisesti. Mutta
Luonnotar, joka juuri loi valkean vaippansa maahan, haudaten sen alle
ruohot ja kukat, joilta samoin kuin puiltakin kuolon enkeli oli
korjannut viimmeisenkin elon talteen, kuiskasi ystävällisesti minulle:
"Ei koivusi ole kuollut, vaikka se siltä näyttää; se elää. Hyvä Jumala,
joka pitää murheen kaikista, niin luotujensa kruunusta kuin maan
madostakin, antaen heille onnellisemman ajan ja autuaallisemman riemun,
on koivullesikin varustava ihanan palkkion sen kärsimisistä."
Tulipa viimmein se aatto-ilta, jolloin me ihmiset, kukin
perhekunnassamme, puhtaalla sydämmellä riemuitsemme, jaeskellen lahjoja
omaisillemme ja katsellen, miten viattomat lapset tanssiskelevat
piirissä joulukuusen ympärillä; tulipa sen jälkeen se yö, jouluyö,
josta Pyhä Raamattu tietää niin paljon ihmeellisiä asioita kertoilla.
Juuri tänä yönä astui taivaasta enkeli koivuni luo, suuteli sitä ja
varisteli valkoisia, ihania lumikukkia sen päälle. Kohonnut kuu taas
puolestansa sytytteli leimullaan jääkynttilöitä sen oksille palamaan.
Täten tuli tuo tähän saakka surkean näköinen puu ennen muita
koristetuksi niin ihanan kauniiksi, että se siitä itsekkin vapisi. Ja
kun sydän-yö lähestyi, ja kukko alkoi aamuvirttänsä kujertaa, rupesi
koivukin taas laulamaan, mutta niin suloisilla sävelillä, ikäänkuin
nämät olisivat Väinämöisen uudesta kanteleesta lähteneet. Metsä kaikui
ja kaikui yhä raikkaammasti, ja sävelet vierivät tuhat-äänisinä
taivasta kohti. Koko luonto kuuli nuo viehättävät äänet ja kaikki
linnut -- samoin kuin muinoin Väinämöisenkin soittoa kuullessaan --
levittivät siipensä lentoon, mennäksensä koivun luo. Tänne kiiruhti
korppi juhlapuvussaan, musta hännystakki yllä, pulmunen lumivalkeassa
viitassaan, varpunen harmaassa mekossaan, harakkakin hymysuin,
viheriänloistavassa hameessaan. Nähtiinpä joukossa häkkilintujakin,
sillä hekin olivat laulun kuulleet, vieläpä huoneitten sisällä
ollessaankin siihen ihastuneet ja samassa vaikeroinneet ulos
päästäksensä koivun luo, johon saivatkin tilaisuuden, kun pienoiset
kevät-yhtiön jäsenet, saatuansa joululahjaksi "Kevät-yhtiön Kirjan"
olivat sääliväisyydestä laskeneet laululintunsa orjuudesta vapaiksi.
Kalatkin olivat luultavasti järven jään alle tuon ihanan laulun
kuulleet, koska hekin kiiruhtivat juoksevaan, jäättömään puroon, joka
virtaa lähellä koivuamme, ja kohottivat päänsä veden pinnan yli.
Sammalkin pilkisti lumen alta; ihmiskorva vaan oli kuuro koivun
sulolaululle.
Olipa täällä riemua koivun luona. Talviunestaan heränneet hyönteiset
olivat täällä: kärpäset lentelivät luikerrellen, perhoset lekottelivat
loistavia siipiänsä ja hyttyset survoivat, kaikki ihastuksissaan koivun
ympärillä. Tulimatojakin näkyi tuhansittain ja ne hohtivat laulavan
puun juurella ikäänkuin vahakynttilät. Nopeajalkaiset jänikset ja
vikkelät oravat tanssivat niin iloisina sen ympärillä parittain
piiritanssejaan, niin että seuraavana aamunakin vielä jäljet heidän
iloansa osottivat. Kaikki, jänikset, oravat, korpit, pulmuset,
varpuset, hyönteiset viettivät siis tuossa suloista jouluhartauttaan ja
kuunnellessaan koivun laulua uneksivat ne tulevaa lämmittävää aurinkoa.
Silloinpa koivu värähytti oksiansa ja pulmunen huusi: "kah joulupukki,
joulupukki", niin että kaikki unelmistaan heräsivät. Koivun oksista ja
urvuista todellakin sateli kaikille joululahjoja, makeita, hyvin
makeita hedelmiä, jopa kaloillekkin jyväsiä, joita tuuli lennätteli
heille, jopa maallekkin osansa, nim. lumikukkia. Jokainen tuosta rupesi
iloitsemaan ja riemua täynnä kiiruhtivat kaikki lähemmäksi koivua häntä
kiittämään, ylistämään. Häkkilinnut visertävät hänelle kiitosvirttään.
Varpunen tekisi samoin, mutta suu on täynnä makeisia, hän vaan
kumartaa, nuokuttaa päätänsä kiitosmerkiksi; täten kiittää jäniskin,
nakertaen koivun lahjottamia pitkiä rusinoita, samoin oravakin
pureskellen koivun pähkinöitä. Pulmunen ja korppi ylistävät lahjan
antajaa niin kauniisti kuin taitavat, ja harakka, joka kesällä koivun
oksalla nauroi pilkkalauluaan, on nyt kohonnut koivun latvassa vielä
jäljellä olevan riuvun nenään ja laskettelee sieltä ylistysvirttä
hänelle niin kimakalla äänellä, että koko luonto kuulee. Hyönteisetkin
yhtyvät vikisemään samaa virttä ja mykät kalat pirskottavat
pyrstöillään vettä taivasta kohti, kiitoksen ja ylistyksen osotukseksi.
Toiset puut nuokuttavat latvojaan kunniotukseksi ja tuo synkeämielinen
närekkin luo pois lumiverhon päältään ja tekee viheriässä puvussaan
kumarruksen koivulle. Tähdet katsovat kirkkailla silmillä tuota ylevää
juhlanviettoa ja hyvä Jumala hymyilee taivaassa suloisesti onnellisen
koivuni joululle.
_A. Rahkonen_.