Onni, minkä elo toi,
Hyvä, paha, tässä soi.
Kankaan ruusu.
Näki poika ruususen,
Ruusun kankahalla.
Ol' niin nuori, kaunoinen,
Poika luoksens iloiten
Riensi joutumalla.
Pikku ruusu punainen,
Ruusu kankahalla.
Poika virkkoi: Taitan sun,
Ruusu kankahalla!
Ruusu virkkoi: Pistän sun,
Iäksi ett' muistat mun,
Enp' oo valtas alla.
Ruusu, ruusu punainen,
Ruusu kankahalla!
Taittoi häijy poika tuo
Ruusun kankahalla;
Ruusu pisti eikä suo --
Eipä auta kaivut nuo,
Jop' on valtans' alla.
Pikku ruusu punainen,
Ruusu kankahalla.
Sokkosilla.
Sa rakas Lotta kulta,
Miks kääntyy poies multa
Ain' avosilmäs sun?
Vaan silmät sitehessa,
Sa heti, haetessa,
Jo löysit -- miksi? -- juuri mun.
Sa tartuit kauloihini
Ja pidit minust' kiini,
Sun sylees kaaduin ma.
Vaan, side silmist' poissa,
Jo paljast' pilaa noissa!
Sa naurain jätit sokkoa.
Hän riensi tänne, sinne,
Eik' tiennyt vihdoin minne,
Hänt' kaikki pilkkasi.
Jos et suo lempeäs mulle,
En selville ma tulle,
Vaan sokkona jään iäksi.
Löydetty.
Ma kerran salossa
Kävelin,
Noin suotta vainen
Siell' kuljeksin.
Näin varjosessa
Ma kukkasen,
Kuin silmä kirkas,
Kuin tähtinen.
Ma olin taittaa,
Vaan kukka: No,
Mun nääntymähän
Sa poimitko?
Siis juurinensa
Ma nostin sen
Sek' omaan' huostaan
Vein aartehen.
Hänt' turvapaikkaan
Ma lasin. Siell'
Hän viihtyy, kukkii
Ain' yhä viel'.
Yhtäläiset yhteen.
Nous kevätkukka
Tuolt' alta maan,
Nous varhain kaikessa
Sulossaan.
Tul' mehiläinen,
Joi imien: --
Nuot kahdet kuuluu
Kai yhtehen.
Runottarein poika.
Mait', metsä vieriellen,
Mun virttäin viserrellen --
Niin paikast' paikkahan!
Ja tahdiss' kaikki liikkuu,
Ja muodossa, näät, kiikkuu
Kaikk' minuss' ainian.
Ma tuskin oottaa taidan
Ens heinää luona aidan,
Ens kevätkukkaista.
Net laulelen ma silloin,
Ja talvi tulee milloin,
Viel' noita muistan ma,
Eip' estä lumi, halla,
Ma laulan kaikkialla --
Jo kukkii talvi tuo!
Jo sekin kauno poissa,
Ja suvi lehdikkoissa
Mull' uudet riemut suo.
Sill' tammen alla tuossa
Kosk' nuoret nään ma koossa,
Ma yllyttämään heit'!
Jo jäykkä poika vierii,
Ja tyly tyttö kierii
Mun kuullen säveleit'.
Te jotka siivet luotte
Mun kantoihin ja suotte
Mun yhä pyöriä vaan,
Te runottaret, varmaan
Myös mäkin luona armaan
Tok' vihdoin rauhaa saan?
Itsepetos.
Mun naapurilla vastapäät',
Kas, liikkuu akutin!
Hän varmaan kuunteleepi, näät,
Jos jäin ma kotihin.
Ja luulevaisuus josko, min
Ma näytin äskettäin,
Ain' -- kun sen nytpä pitääkin
Viel' piilee syömessäin.
Vaan, voi, ei noita ollenkaan
Mun kyyhkyin tuumaile!
Nyt näen ma: iltatuuli vaan
Hän verhoiss' leikitsee.
Läsnäolo.
Kaikki ennustaa sua:
Näyttäikse aurinko armas,
Seuraat sa, toivon ma, pian.
Kedolla astutko sa,
Olet sa ruusujen ruusu.
Liljain liljakin myös.
Karkeloiss' liikut sa koska,
Liikkuvat kaikki myös tähdet
Kanssas ja ympäris sun.
Yö! siis olis nyt yö!
Nytpä sun loistosi voittaa
Loistoa kultaista kuun.
Hempeä, armas sa oot,
Ja kukkaset, kuu sekä tähdet
Palvelee, päivyt, vaan sua.
Päivyt! -- Siis mullekin oo
Luojana herttaisten päiväin:
Elo ja iäisyys siin'!
Joen rannalla.
Te laulut, muinoin rakkaat mulle,
Pois unohduksen mereen jo!
Teit' poika ei rakastetulle
Eik' neiti enään laulelko.
Teiss' armastain oon lauleskellut,
Vaan armas petti, näetsen:
Teit' veteen olin kirjoitellut,
Siis uppokaat myös vetehen.
Meren tyyni.
Vesissä mi tyyni tuima!
Meri nukkuu unissaan;
Huolissa jo tähtää laivur
Yhä suljaa pintaa vaan.
Mitään tuulta ei niin mistä
Kuolon rauha kauhea!
Valta-aavikolt' ei pistä
Esiin ei niin lainetta.
Onnellinen matka.
Vaan sumut jo särkyy,
Jo selvenee taivas,
Ja Eolo kahleens'
Jo irralleen saa.
Jo tohisee tuulet,
Ja laivuri puuhaa:
Sa joudu! Sa joudu!
Jo halkeepi aalto,
Jo lähestyy kauka;
Jo näkyvi maa!
Kukkien tervehdys.
Sull' kukat, joit' oon poiminut,
Tuhat tuokoot terveisii!
Ma usein oon kumartunut,
Oi tuhat kertaaki,
Net vasten syöntäni painellut
Sata tuhat kertaaki!
Suvella.
Maat, penkeret
Kuink' kastehiset!
Kaikk' kukkapäät
Kuink' helmissä, näät!
Kesk' puitten sää
Kuin vireä tää!
Kuink' valoss' kielin iloisin
Nuot pikkulinnut semminkin!
Vaan koskapa
Näin kultani ma,
Tuoll' kammioss',
Noin matalass' tuoss',
Noin kätkössä
Juur päivyestä,
Minn' koko mailma aava se
Jäi kaikki koristuksine!
Kevätlaulu.
Läp' peltojenko,
Vai niitulla jo,
Puitten varjossa,
Missä kulkevi kultain?
Sanoppas sa!
Tavannut armaan'
En kotona,
Hän siis varmaan
On ulkona.
Kauniisti kukkii
Kaikk' keväillä;
Armaani astuu
Leppeänä.
Tuolla rannalla ain',
Missä suudelman sain,
Ensimmäisen tuon kai,
Näen ma jotai!
Onko hän se, vai?
Rauhaton rakkaus.
Miss' sateet sinkuu,
Miss' vihurit vinkuu,
Läp' usman rotkoin,
Läp' sumujen notkoin,
Ain' e'espäin, sa,
Ilman levotta!
Ennen ma orjaksi
Itseni antaisin,
Kuin tätä ääretönt'
Iloa kantaisin.
Tunne tää, syöntä
Syömeen mi luopi,
Oi mitkä huolet,
Tuskat se tuopi.
Minne paeta jo?
Erämaihinko?
Kaikki turhaan vain:
Elon kruunu ain',
Onni rauhatta
Oot, rakkaus, sa!
Vuorilinna.
Tuolla ylhäällä kalliolla
Vanha linna kohoopi,
Jossa porttien, muurein takaa
Muinoin ritarit väijyili.
Tuhaks poltetut ompi portit
Kaikki kuollut ja rauhaisa;
Noita muureja rauenneita
Juuri kiipeän halki ma.
Tässä, kas, oli muinoin kellar
Täpö täynänsä viiniä vaan;
Eip' enään pottuinensa
Sinne piikanen laskeukkaan.
Eip' etehen vierahitten
Enään aseta pikaria,
Eikä pyhäksi atriaks sitten
Täytä papille pullonsa.
Ei pojalle haluavalle
Kulausta suo käytäväss',
Eikä ota lahjastansa
Sulot kiitokset vastaan täss'.
Sillä kaikki, katot ja hirret,
Paloi ammoin jo poroksi,
Ja käytävät, kappelit, portaat
Ovat muuttuneet raunioksi.
Vaan koska kanteleineen
Ja pulloine kultani
Näin vuorelle valossa päivän
Ma nousevan luokseni,
Silloin kuolosta elo ja riemu
Näät äkkiä kohosi,
Ja kaikki kuin muinoin taasen
Kävi juhlallisesti.
Ol' kuin ylpeille vierahille
Suojat aavat ois valmiina,
Kuin jos lähestyis pariskunta
Noilta uhkeilta ajoilta.
Kuin jos pappi, arvokkaasti
Jo seisoen kappelissa,
Kysyis: Haluutteko toisianne?
Mepä hymyillen vastaan: Jaa!
Ja ympäri sulot laulut
Aina syömehen tunkeupi;
Häävieraitten asemesta
Kaiku liittomme todisti.
Ja, illan tultua, koska
Kaikki vaipuvi unehen,
Loi kallioon hehkuva päivä
Vielä säteensä viimeisen:
Siellä poika piikoinensa,
Herroinahan hohtaa net,
Eip' puutu toiselt' lahjat,
Eikä toiselta kiitokset.
Matkustajan iltalaulu.
Sa, jok' taivahasta oot,
Tuskille tuot tyvennystä,
Kaksin vaivaiselle suot
Kaksin myöskin virkistystä,
Väsyksiss' jo oon ma näistä
Murheista ja riemuista,
Tule, rauha, älä väistä
Enään rintoani, sa!
Toinen.
Yli maiden, soitten
Rauha vallitsee;
Lehdot kukkuloitten
Nukkuin uinailee.
Kaikess' levon taikaa!
Linnut äänettä!
Maltas hiukan aikaa,
Lepäät myöskin sä.
Oma.
Ei mitään muut' mun omana;
Kuin aate vaan, min vapaana
Mun syömeni ilmi tuopi,
Sek' joka hetki lempeä,
Min kohtaloni hempeä
Mun täysin nauttia suopi.
Sisilialainen laulu.
Sun mustat silmäsi
Kun leimahtaapi,
Ne huoneit' kumoon saa
Sek' kaupunkeja.
Siis liimaseinä tää,
Mun syömen raukka,
No ajatteleppas,
Se kuinka kestäis!
Sweitsiläinen laulu.
Kävin vuorella
Katsomassa
Pikkulintuja --
Voi!
Kuin he lensi,
Kuin he ensi,
Kuinka pesiäns'
Loi.
Kävin puistossa
Katsomassa
Mehiläisien
Ma työt:
Kuin he suris,
Kuin he huris,
Tehden kennoja
Päivät, yöt.
Tuolla niitulla
Olen käynyt --
Kevät-perhoja
Mikä vyö!
Kuin he hyppii,
Kuin he nyppii,
Somint' leikkiä
Lyö!
Tuli juuri
Meidän Heikki,
Hälle näytin
Ma ne:
Kuin he teki.
Naurain meki
Sitt' teimme
Kuin he.
Pyyntö.
Oi kaunis tyttönen,
Sa tummin' tukkines,
Jok' astut akkunall',
Jok' pysyt parvellas!
Tokk' suotta seisot sa?
Oi jospa tähden mun
Jos salpaa siirtäisit,
Kuink' autuas oisin ma!
Kuink' luokses lentäisin!
Ylpeälleen.
Tuon näetkös pomeransin?
Viel' riippuilee hän puussa;
Vaan maaliskuu on mennyt,
Ja uusii kukkii tulvaa.
Puun äärehen ma astun
Ja virkan: Pomeransi,
Sa kypsä pomeransi,
Sa makea pomeransi,
Ma puistan, kas, ma puistan,
Oi puto'os syliini!
Pikari.
Konstikkaisen pikarin ma täyden
Pidin pusertaen käsissäni,
Imin maire-viiniä reunaltansa,
Upottaakseni surut kaikk' ja tuskat.
Astui luoksenipa silloin Aamor,
Muhotteli mulle suopeasti,
Kuni mieletöntä surkutellen.
"Kuules sa, ma astian tiedän toisen,
Johon sulompi on uppoominen;
Mitäs annat, jos ma suon sen sulle,
Täytän sull' sen sulo-nektarilla?"
Kuinka helläst' on hän puhettansa
Pitänyt, kun, Liida, lempyesi
Mulle lahjoi ikävöitsevälle.
Halatessani sun vartalosi,
Koska imeskelen huuliltasi
Kauan kätketyn ma lemmen mettä,
Autuas ma kuiskaan itselleni:
Moista astiata, paitsi Aamor,
Jumaloist' ei yks'kään omistelle!
Moisii muotoja ei tao Vulkaano
Vasarillaan ikitaitavilla!
Lehdekkäillä pankoon penkereillä
Fauneistansa parhaita Lyeeo
Herkku-rypäleitään pusertamaan,
Salaist' itse käymist' valvoellen:
Mikään toim' ei tuo häll' moista juomaa!
Yöajatuksia.
Teitä ma valitan, valitettavat tähdet,
Jotka niin kauniina tuolla pilkehdätte,
Merimiehille toivoa loistelette,
Jumalain, ihmisten palkitsemattomina:
Sillä te lemmi ett', ett' oo lempineet koskaan!
Pysähtämättäpä vaan teit' ikuiset tunnit
Taivahan aloja halki lennättävät.
Mitä matkaa ootte jo kulkeneetkaan,
Kunnes, viipyen povella armahaisen,
Teit' ma ja sydänyötä oon unhotellut!
Laulusirkalle.
(Anakreonin mukaan.)
Autuas oot sa, pienokainen,
Joka puitten lehvähillä,
Vienon juoman viehättämä,
Kuninkaana lauleskelet!
Sulla kaikki omanasi,
Minkä kedolla vaan keksit,
Kaikki, min vaan aika tuopi;
Elät rauhass' peltomiesten
Kesken, heidän ystävänään,
Kuolevaitten kunnioittama
Sulon kevään sulo enne!
Sua lempii runottaret,
Foibo itse lempiä täytyy,
Antoivat sull' hopeaäänen;
Sua ei saavuta myös vanhuus,
Runojain sa viisas sisar,
Lihatt', verett' syntynyt sa
Suruton maan tytär -- melkein
Jumaloihin verrattava.
Nektaripisarat.
Kosk' Minerva, auttaaksensa
Armastaan Promeetteota,
Täytetyn toi nektarimaljan
Ales tuolta taivahalta,
Onneksi näät ihmisilleen,
Vuodattaakseen povihinsa
Aistoa kauno-taitehisin,
Astui näppärin hän jaloin.
Ettei Jupiter hänt' huomais,
Kallistuipa silloin malja,
Sekä tippui tilkallinen
Nestett' alas turpehesen.
Jopa joutui mesiläiset
Maistelemaan makeata;
Lensi pikaisesti perho
Myöskin tilkkaa saadaksensa;
Hirmuinen myös hämähäkki
Saapui esiin juoden vahvast.
Onneksensa nauttinehet
Ovat he ja muutkin pienot,
Ne kun, kuni ihmisetkin,
Nythän ovat osallisna
Suloisimpaan -- taitehesen.
Mignon.
Maan tunnetko, miss' kukkii sitronat,
Kult' omenat miss' lehviss' hohtavat,
Miss' lauha tuul käy sinitaivaalta,
Nöyr' seisoo myrtti, laaker uljaana,
Sen tunnetko?
Niin, sinne kanssasi
Mun tekis mieli mennä, armaani.
Sa huoneen tunnet kattopylväillä?
Kas salit hohtaa, suojat väreissä,
Ja marmorkuvat mua tähtäilee:
"Mit', lapsi raukka, teki sulle he?"
Sen tunnetko?
Niin, sinne kanssasi
Mua haluttaapi, suojeliani.
Sa vuoren tunnet pilvipolkuineen?
Sumuissa pyrkii muuli edelleen;
Luolissa piilee lohikäärmeitä;
Jo syöstyy paasi, kuohut yllensä!
Sen tunnetko?
Niin, sinne meidänki
On tie! Siis matkaan jo mun isäni.
Laulaja.
Mi kuuluu tuolta portilta,
Mi nostosillaltamme?
Ann' laulun kernahammin sa
Täss' kaikua salissamme!
Näin kuningas. Jo poika juoks,
Ja taasen kuninkaansa luoks:
Tää: Päästä sisään vanhus.
Teill' terve, jalot herrat, te,
Teill' terve, sulot naiset!
Mi rikas taivas tähtine!
Kuink' kauniit, loistavaiset!
Näin korkeess' suojass' ylpeäss'
Käy umpeen silm', ei aikaa täss'
Ihaillen kummastella.
Jo sulkee silmäns laulaja
Ja iskee täysin kielin;
Hänt' uroot kuulee innoissa,
Ja neidit hellin mielin.
Myös kuningas mieltyi laulajaan
Ja käski, palkaks soitostaan,
Häll' kultavitjat antaa.
Äl' anna mulle vitjojas,
Net anna ritareille,
Jotk' rohkein silmin heti, kas,
Jo pyrkii urhoin teille;
Net anna kanslerillesi,
Ett' toisten kuormain lisäksi
Hän kullan täänkin kantaa.
Ma laulan kuni sirkku tuo,
Jok' lehviss' piileleepi:
Hänt' laulu, jonka kurkkuns luo,
Ylt' kyllin palkitseepi.
Vaan saanko pyytää, pyydän mä,
Ett' malja parhaint' viiniä
Mull' kullass' annettaisiin.
Hän otti maljan, tyhjensi:
Oi jalo, oiva juoma!
Siis perheell' sill' tää onneksi,
Joss' täm' on halpa tuoma!
Ja onnessas mua muista sa,
Sek' kiitä Jumalaa, kuin ma
Sua tästä juomast' kiitän.
Orvonkukka.
Tuoll' orvonkukka kedolla
Juur' yksin seisoi varjossa;
Se herttainen ol' kukka.
Tul' nuori paimen tyttönen,
Tul' kevein jaloin, riemuiten,
Ja käy, ja käy
Ain' kenttää laulaen.
Jos, mietti orpo, oisin ma
Ehk' kauniin kukka luonnossa
Oi, hetkeksi vaan aikaa!
Mua kunnes kulta poimia sais
Mun rinnoillensa asettais!
Ei muuta, ei,
Kuin hetken aikaa vaan.
Vaan, oi, tuo tyttö kulkee vaan.
Eik' häntä huomannunnakaan
Vaan tallas kukka-raukkaa.
Se kuol ja kuollen laulaapi;
Ma kuolen, vaan sun kauttasi,
Kautt' sun, kautt' sun,
Sun jaloillasi tok.
Metsolainen.
Ken yöllä ajelee myöhäiseen?
Sep' isä on lapsukaisineen;
Hän poikasta kainaloss' pitääpi,
Hänt' syleilee, suojelee lujasti.
Miks, poikasein, peittelet silmiä? --
Metsolaistako, isä, et näe sä?
Metsänhaltiaa tuolla sauvallaan? --
Se, poikani, on sumupilkku vaan.
"Sa armas laps, käy kanssani sa!
Sull' somia leikkiä opetan ma;
Mont' kaunist' kukkaa on tarhassain!
Mont' kultapukua maammollain!"
Mun isäni, taattoni, kuuletko.
Mit' metsolainen mull' lupaa jo? --
Ol' vaiti, ol' rauhassa, poikasen',
Tuo lehvissä humisee tuulonen.
"Sa kaunis poika, sa seuraa mua!
Mun tyttärein haluuvat hoidella sua;
Net öisin tuoll' aholla hyppelee,
Sua tuutien unehen laulelee".
Mun taattoni, etkö jo näe sä
Tuolla varjossa haltian tyttäriä? --
Mun poikueni, kyllä näen ma tuot':
Ne haamottaa vanhat halavat nuot.
"Mua kaunosi viettää, sua lemmin ma,
Et tahallas käy, otan vallalla". --
Mun isäni, taattoin, jo viepi minut!
Mua metsolainen on loukaillut!
Isä kauhussa kiidättää ratsuansa,
Hän pitääpi parkuvaa lastansa,
Juur vaivalla pääseepi kodollens,
Hänen sylissään kuollut on lapsuens.
Pohjolan kuningas.
Ol kuningas Pohjolassa
Ain' lujin sydämin,
Joll' armaans kuolemassa
Soi muistoks pikarin.
Häll' kallis hautaan asti
Ol kulta pikar tuo;
Hän itki katkerasti,
Ain' koska siitä juo.
Kun tunsi kuolimensa,
Hän luki aarteitaan,
Kaikk antoi pojallensa,
Ei pikaria vaan.
Hän istui atrialla,
Seurassa uroitten,
Tuoll' ranteen kukkulalla
Linnassa isien.
Tääll' kanssa ystävitten
Joi maljan viimeisen,
Ja pyhän pikarin sitten
Hän heitti merehen.
Hän näk' sen putovan, pohjaan
Sen näki siirtyvän.
Hän sulki silmäns; koskaan
Ei juonut enähän.
Kulkeva kello.
O1 kerran laps, se konsanaan
Ei kyennyt kirkonteille,
Vaan pyhäisin näät ainiaan
Ties hiipiä tantereille.
Sa, virkkoi äiti, kuuleppas:
Jo kello kutsuileepi,
Ja jos et lähe tahallas,
Se väkisin sua viepi.
Vaan poika mietti: kello, ho,
Kyll' pysyy paikallansa.
Ja täyttä laukkaa tiehens jo,
Juur kuni koulustansa!
Ei kello, kello enään soi,
Tuot' äiti juoruaapi.
Vaan, kauhu! -- perässänsä --
Jo kello kiiruhtaapi.
Se kulkee, kaikuu yhä vaan;
Jo poika leikkins heittää
Ja kiidähtää kuin unissaan:
Jo kello hänet peittää.
Vaan kuinka hyppii, viertelee
Sek' ohjaa polkuansa,
Jo kotihinpa kiertelee --
Ja kirkkoon suorastansa.
Sit' myöten sunnuntaisin ain'
Hän pitää pyhäst' huolta,
Eik' suo, ett' itse kello vain
Hänt' hakee ulkoa tuolta.
Henkien laulu yli vetten.
Sa ihmis-sielu
Oot kaltainen ve'en:
Se taivaast' tulee,
Se taivaan nousee.
Ja taasen ales
Sen maahan täytyy
Ain' vaihetellen.
Jos korkealt' virtaa
Vuori-kyljeltä
Kirkas suihkunsa,
Hän heittäyy hellästi
Pilvilaineina
Sulja-paadelle;
Sen suosimana
Sitt' kulkee verkoillen
Ja hiljaa vilisten
Ales syvyyteen.
Jospa kallioit' kohoo
Tiellä putouksen,
Hän vihoissaan kuohuu
Ain' asteettain
Ales kuiluhun.
Laaka-uomassaan
Sitte laaksoja luikkii;
Ja pinnassaan
Jo ihailee kasvojans'
Kaikki tähdet.
Tuuli on aaltojen
Ylkämies armas,
Tuuli ain' pohjalta
Kuohuja tuo.
Sa ihmis-sielu
Kuin moinen oot ve'en!
Sa ihmis onni
Kuink' kaltainen tuulten!
Promeetteo.
Sa peitä taivahas, Zeys,
Sumupilvilläs,
Ja harjoittele, kuni lapsi
Jok' ohdakkeita latvoo,
Sa iskua tammien, kukkulain;
Mutta maahani tok
Et pysty sa,
Etkä mökkiini, jota et sa ole tehnyt,
Etkä lieteheni,
jonka liekistä
Mua kadehdit.
En tunne ma köyhempää
Alla auringon teit', jumalia!
Te ruokitte kurjasti
Uhrianteilla
Ja rukouksilla
Ylevyytenne,
Ja nääntyisitte, jos oisi
Eivät houruja toiveisia
Kerjäläiset ja lapset.
Lasna ollessain,
Kun tiennyt en minne, kunne,
Ma kiersin eksyneet silmäni
Päin taivahan, ikään kuin oisi
Tuolla ylhäällä korva mua kuullakseen,
Olis sydän, kuin mun,
Ahdistettua armahtaakseen.
Mua suojeli ken
Ylpeydestä titaanien?
Ken kuolosta pelasti,
Orjuudesta ken?
Eikö kaikki tuo oo sun työs,
Pyhä hehkuva sydämeni?
Vaan sa, pettynyt, hehkuit
Pelastuksestas kiitokset
Tuolla ylhäällä uinahtavalle.
Mun kunnioittaa sua? Miksi?
Ootko ahdistetun sa tuskat
Lievitellyt sa milloinkaan?
Ootko pyyhkäissyt kyyneleitä
Sa kiusatun konsanaan?
Eikö mieheksi mua oo taonut
Kaikkivaltias aika vaan
Ja sallimus ikuinen,
Minun herrat ja sun?
Sa ehkä arvelet,
Ett' mun elämää vihata pitäis
Sekä paeta erämaihin,
Kosk' kaikki ei unelmani
Ole kukkia tuoneet?
Tässä istun ma, kaavaan inehmoja
Mun kuvani mukaan,
Luon heimoa, minun kaltaista,
Kärsimähän ja itkemään,
Nauttimahan ja iloitamaan,
Pitämättä sinusta lukua
Kuin ma!
Ihmisyyden ääret.
Kosk' ikivanha
Isänen pyhä
Vakavin käsin
Pauhaavist' pilvist'
Leimuvat tulensa
Luo yli maan,
Ma suutelen viimeistä
Vaippansa helmaa,
Kauhua lapsen
Povessani.
Sillä verroille
Ei pyrkikö jumalain
Ihminen.
Jos ylös hän kohoo,
Tavottaaksensa
Kiireelläns tähtiä,
Jo leijoileepi
Hän horjuvin jaloin,
Ja leluks hän joutuu
Pilvein ja tuulten.
Josp' vakavilla,
Kiinteillä kannoilla
Vankalla, vahvalla
Maalla hän jää,
Eip' ulotu hän
Edes tammien
Tai viinapuitten
Rinnalle.
Mi ompi väli
Jumaloitten ja ihmisten?
Ett' monta aaltoa
E'ellä noitten kulkee
Ikivirtana:
Meit' aalto nostaa,
Meit' aalto nielee
Ja uuvumme.
Pieneen piirrokseen vaan
Meidän ikämme äärryy;
Vaan lukuisat polvet
Pysyväisesti
Ain' liittääpi olons'
Loppumattomaan jaksoon.
Jumalallinen.
Jalo olkoon ihminen,
Auttavainen ja hyvä!
Sillä yksin tämä
Hänt' eroittaapi
Olennoistahan kaikista,
Joit' tunnemme.
Terve oudoille noill'
Olennoille tuoll' ylhäälle,
Joit' aavistamme!
Esimerkkinsä hänen
Myös uskomaan heitä
Meit' opettakoon.
Sillä tunteeton
On ainakin luonto:
Kas, päivä paistaa
Pahoille sekä hyvill';
Ilkiölle kuin parhaalle
Pilkkuvat tähdet
Ja kumottaa kuu.
Tuulet ja virrat,
Ukkoset, raet,
He rientävät uraansa,
Tavottaen
Ain' ohimennen
Jok' yhtä tai toista.
Niin onnikin myös
Vaan joukossa hapailee,
Tarttuen milloin
Viattomiin kutriin,
Milloin taas syyllisen
Kiireesen kaljuun.
Isoitten, vänkäin
Ikilakien mukaan
On meidän kaikkien
Olomme piirit
Täyttäminen.
Yksin ihminen vaan
Voi mahdottomia;
Hän eroittaapi,
Hän valitsee, päättää;
Luo kestäväisyyttä
Myös hetkellekin.
Hän yksin vaan
Voi hyvää palkita,
Pahaa rangaista,
Parantaa, pelastaa,
Mi erilläns ompi,
Taas kiinnittää.
Ja me kunnioitamme
Kuolemattomia,
Kuin oisivat juuri
He ihmisiä,
Kuin suuriss' he täyttäis,
Min pienissä paras
Tekee tai tekis.
Jalo ihminen
Olkoon auttelias, hyvä!
Toimikoon väsymättä
Mi oikea, tosi,
Esikuvana ollen
Meill' olentoin noitten,
Joit' aavistamme!