Ei. Prinsessa Ruusunen, Saapasjalkakissa ja Peukaloinen liittyvät
erääseen toiseen arjalaiseen legendaryhmään, joka vertauskuvallisesti
esittää talven ja kesän taistelua, luonnon uudistumista, tuota ikuista
seikkailua, jonka sankarina on universaalinen Adonis, maailman ruusu,
joka lakkaamatta kuihtuu ja jälleen kukoistaa. Prinsessa Ruusunen ei
ole mikään muu kuin Asteria, Latonan heleä sisar, hän on Cora ja
Proserpina. Kansan mielikuvitus kulki onnekasta latua pukiessaan valon
siihen elävään hahmoon, jota valo maan päällä hellimmin hyväilee,
nimittäin nuoren tytön hahmoon. Minä puolestani pidän metsän nukkuvasta
prinsessasta, jota ajatellessani johtuu mieleeni Vergiliuksen Eurydike
ja Eddan Brunhilde. Toista pistää käärme, toista orjantappuranpiikki,
ja molemmat pelastuvat ikuisen varjon maasta: kreikattaren vapauttaa
runoilija, Skandinaavian naisen soturi, kumpikin rakastuneita. Myyttien
valosankarien yhteisenä kohtalona on vaipua tainnoksiin jonkin terävän
esineen, orjantappuranokaan, pedon kynnen tai kehrävarren pistosta.
Eräässä miss Freren löytämässä dekaanilaisessa legendassa pieni tyttö
saa piston kynnestä, jonka eräs rakshasa on jättänyt oveen. Hän vaipuu
kohta hengettömäksi. Ohikulkeva kuningas syleilee ja lämmittää häntä.
Näille talven ja kesän, varjon ja valon, yön ja päivän näytelmille on
ominaista, että ne alkavat yhä uudelleen. Perraultin esittämä satu
alkaa jälleen siitä, mihin sen luulisi päättyvän. Prinsessa ottaa
prinssin miehekseen ja tästä avioliitosta syntyy kaksi poikaa, pieni
Päivä ja pieni Sarastus, Hesiodoksen Aithra ja Hemeros, tai, jos niin
haluatte, Plioibos ja Artemis. Prinssin poissaollessa hänen äitinsä,
syöjätär, rakshasa eli yön hirmu, uhkaa niellä ylhäiset lapset,
molemmat nuoret valot, jotka pelastaa palaava kuningas-aurinko.
Prinsessa Ruususella on läntisessä Ranskassa maalaissisar. Hänen
tarinansa kertoo koruttomasti eräs vanha laulu, jossa jumalallinen
legenda on ehtinyt äärimmäiseen alennustilaansa. Jos väliasteet
puuttuisivat, olisi mahdotonta tuntea laulun ryysytyttöä siksi
taivaalliseksi valoksi, joka talvella riutuu ja keväällä jälleen elpyy.
Persialaisten suuressa kertomarunoelmassa Shahnamessa tutustumme
sankariin, jonka kohtalo muistuttaa Prinsessa Ruususen kohtaloa.
Isfendiar, jota ei mikään miekka kykene haavoittamaan, saa silmäänsä
kuolettavan piston orjantappurapiikistä. Skandinaavisen Eddan kertomus
Balderista osoittaa Prinsessa Ruususeen verrattuna vieläkin
yllättävämpiä yhtäläisyyksiä.
Kuten kuninkaantyttären kätkyen ympärille kerääntyneet haltijattaret
vannovat kaikki jumalat tekevänsä jumalallisen lapsen, Balderin
vahingoittumattomaksi maan päällä. Mutta vaaroja ajatellessaan
kuolemattomat unohtavat mistelin, joka ei kasva maassa, aivan samoin
kuin kuningas ja kuningatar unohtivat eukon, joka kehräsi heidän
linnansa tornissa. Prinsessaa pistää kehrävarsi; mistelinoksa surmaa
Balderin.
"Siinä makasi maassa Balder, kuolleena, ja hänen ympärillään kasoittain
miekkoja, tulisoihtuja, keihäitä ja peitsiä, joita jumalat olivat
huvikseen singonneet kohti asein vahingoittumatonta Balderia. Mutta
hänen rintaansa oli työntynyt kuolettava mistelinoksa, jonka Loke oli
antanut Hoderille ja jonka Hoder ampui mitään pahaa aavistamatta."