Säälinne, serkku hyvä, on varsin henkevää. Pikku Punahilkan kuolema ei
voi olla lopullinen. Hanhi-emo oli unohtanut sadun loppuosan.
Hänen iällänsä voi jotain unohtaa.
Mutta Saksan ja Englannin isoäidit tietävät varsin hyvin, että Pikku
Punahilkka kuolee ja herää jälleen eloon kuten aamurusko. He kertovat
metsästäjän halkaisseen pedon vatsan ja vetäneen sieltä esille
rusottavan pienokaisen, joka silmät suurina lausuu:
-- Voi, kuinka minua peloitti ja kuinka pimeä tuolla sisällä olikaan!
Minä lehteilin äskettäin tyttärenne huoneessa erästä värillistä
kuvakirjaa, jonka englantilainen Walter Crane on varustanut
tarumaisilla, leikillisillä kuvilla. Mainitun taiteilijan mielikuvitus
on samalla syvämielinen ja tutunomainen: hän tajuaa legendoja ja
rakastaa elämää, hän kunnioittaa menneisyyttä ja nauttii nykyisyydestä.
Hän on englantilainen henki. Kirja, jota selailin, sisälsi Little Red
Riding Hoodin (englantilaisten Pikku Punahilkan) tekstin ja kuvat. Susi
nielee tytön. Mutta eräs viheriään nuttuun, keltaisiin housuihin ja
kaulussaappaisiin puettu maalaisherrasmies ampuu kuulan suden
kiiltävien silmien väliin, avaa metsästyspuukollaan pedon vatsan, josta
pienokainen astuu ulos raikkaana kuin ruusu.
Niin on asia todellisuudessa, ja te, serkkuseni, olette sen arvannut.
Mitä tulee Prinsessa Ruususeen, jonka seikkailussa ilmenee korutonta,
syvää runoutta...