Jos minun olisi valittava, niin antaisin mielelläni kokonaisen
kirjaston filosofisia teoksia, kunhan minulle jätettäisiin Aasinnahka.
Kirjallisuudessamme on vain La Fontaine vaistonnut Hanhi-emon tavoin
maankamaran runouden, kotoisten seikkain vanhan ja syvän viehätyksen.
Mutta sallikaahan minun koota yhteen eräitä tärkeitä huomioita, joita
ei sovi jättää keskustelun satunnaisuuksien siroteltaviksi. Kielet
olivat alkujaan täynnä kuvia ja elähdyttivät kaikkea, minkä nimesivät.
Ne varustivat inhimillisillä tunteilla tähdet, pilvet, "taivaan
lehmät", valon, tuulet, aamuruskon. Kuvallisesta, eloisasta kielestä
sukeutui myytti ja myytistä syntyi satu. Satu muuntui lakkaamatta,
sillä muuntuminen on olemassaolon ensimmäinen välttämätön ehto. Se
käsitettiin sanan- ja kirjaimenmukaisesti, ja onneksi ei ollut olemassa
henkeviä ihmisiä, jotka olisivat alentaneet sen vertauskuvaksi siten
sen paikalla surmaten. Kelpo väki näki Aasinnahassa Aasinnahan itsensä,
ei enempää eikä vähempää. Perrault ei etsinyt siitä muuta. Tuli tiede,
joka yhdellä ainoalla silmäyksellä käsitti myytin ja sadun pitkän
kehityslinjan ja sanoi: "Aamurusko muuttuu Aasinnahaksi." Mutta sen on
lisättävä, että Aasinnahka, kohta kun se kuviteltiin, sai erikoisen
piirteensä ja eli omaan laskuunsa.