Jos olisin suorittanut tuon suunnattoman työn, ei päässäni olisi enää
ainoatakaan hiuskarvaa eikä minulla olisi iloa katsella teitä muuten
kuin neljäin rillien läpi, viheriän suojustimen alitse. Työ on vielä
suorittamatta, mutta kerätty aines riittää tiedemiehille osoittamaan,
etteivät sadut ole pelkkiä ilmavia haaveita, vaan että ne useasti,
kuten Max Müller sanoo, "juontavat kaikki juurensa aina muinaisen
kielen ja muinaisen ajatuksen alkuaiheista saakka". Vanhat, ränstyneet
ja jälleen lapsiksi muuttuneet jumalat, jotka on sysätty inhimillisten
olojen ulkopuolelle, voivat vielä huvittaa pieniä poikia ja tyttöjä. Ne
toimivat isoisinä. Ja onko olemassakaan tointa, joka paremmin sopisi
näille ikälopuille maan ja taivaan muinaisille herroille. Sadut ovat
kauniita uskonnollisia runoelmia, jotka ovat ihmisiltä yleensä
unohtuneet, mutta joita hurskaat isoäidit ovat säilytelleet
uskollisessa muistissaan. Nämä runoelmat ovat muuttuneet lapsellisiksi
ja ovat säilyneet viehättävinä, kun niitä on lempein huulin kertoellut
vanha kehrääjämummo lieden luo kerääntyneille poikansa pienokaisille.
Valkoihoisten ihmisten heimot ovat hajautuneet. Toiset ovat kulkeneet
läpikuultoisen taivaan alle, poikki lumihohtoisten vuoristojen ja
pitkin rantamaita, joita huuhtelee sininen, laulava meri; toiset ovat
häipyneet surunvoittoiseen sumumaailmaan, pohjoisten merten
rannikoille, missä maa ja taivas toisiaan tapailevat jättäen tilaa vain
epämääräisille ja eriskummallisille muodoille. Toiset ovat leiriytyneet
yksitoikkoisille aromaille, mistä heidän laihat ratsunsa hakivat
ravintoansa; toiset ovat kallistaneet päänsä lumihangelle, päittensä
päällä raudankarvainen, timantteja välkkyvä taivas. On niitäkin, jotka
ovat lähteneet poimimaan kultakukkaa graniittiselta mantereelta. Ja
Intian pojat ovat juoneet kaikkien Euroopan virtojen vettä. Mutta
kaikkialla, mökissä, teltassa ja tasangolle sytytetyn risuvalkean
ääressä, on muinaisten aikojen lapsi vuorostaan mummoksi muuttuneena
kertonut pienokaisille satuja, joita oli oman lapsuutensa aikana
kuullut. Henkilöt olivat samat, samoin tapaukset. Mutta kertojan
huomaamatta saivat tarinat sen ilman sävyä, jota hän oli pitkän
elämänsä ajan hengitellyt ja sen maan tuntua, joka oli pian kätkevä
hänet poveensa. Heimo lähti jälleen liikkeelle kokemaan väsymystä ja
vaaroja ja jätti jälkeensä Idän puolelle isoäidin, joka nukkui nuorten
ja vanhain vainajain keskellä. Mutta hänen nyt jäykistyneiltä
huuliltaan kaikuneet kertoelmat pyrähtivät lentoon kuin Psyyken perhot,
laskeutuivat jälleen vanhojen kehrääjä-mummojen huulille ja saivat
jälleen muinaisen rodun nousevan polven silmät säteilemään. Kuka se
opetti Aasinnahan pienille pojille ja tytöille Ranskassa, "suloisessa
Ranskanmaassa", kuten laulussa sanotaan? "Sen teki Hanhi-emo",
vastaavat kylän tietäjät, "Hanhi-emo, joka lakkaamatta kehräsi ja
lakkaamatta tarinoi". Tiedemiehet asiaa tutkimaan. He ovat tunteneet
Hanhi-emoksi sen kuningatar Hanhenjalan, jonka vanhat mestarit ovat
kuvanneet Troyes'n hiippakunnassa sijaitsevan Sainte-Marie de Nesles
kirkon pääovelle, Dijonin Sainte-Benigne kirkon pääovelle,
Auvergne'issa sijaitsevan Saint-Pourcain kirkon ja Neversin Saint-Pierre
kirkon pääoville. He ovat yhdistäneet Hanhi-emon kuningatar
Bertrade'iin, kuningas Robertin vaimoon ja äitikummiin, kuningatar
Bertha Isojalkaan, Kaarle Suuren äitiin, Saban kuningattareen, jolla
oli sorkkajalka, koska hän palveli epäjumalia, Skandinaavian
kauneimpaan jumalattareen Frejaan, jolla oli joutsenen jalka, pyhään
Luciaan, jonka ruumis, samoinkuin nimikin, oli pelkkää kirkkautta.
Mutta sellaisissa etsinnöissä joutuu kovin kauas ja eksyy omaan
kuvitteluunsa. Mitä merkitsee Hanhi-emo muuta kuin meidän kaikkien
isoäitiä ja isoäitiemme isoäitejä, naisia, joilla oli vilpitön sydän
ja nystermäiset käsivarret, jotka suorittivat nöyrän ylevästi
jokapäiväiset askareensa ja iän riuduttamina, lihattomina ja
verettöminä kuin heinäsirkat vielä juttelivat lieden kulmalla,
mustuneen hirren alla, esittäen kaikille tuvan tenavoille pitkiä
tarinoita, jotka loivat mieleen lukemattomia kuvia? Ja koruton runous,
vainioiden, metsien ja lähteitten runous kumpusi raikkaana hampaattoman
vanhuksen huulilta. Esivanhempain ristikankaalle, ikivanhalle pohjalle,
kutoi Hanhi-emo tuttuja kuviansa: linnan jämeine torneineen,
olkikattoisen majan, ravitsevan pellon, salaperäisen suuren metsän ja
kauniit naiset, hengettäret, jotka ovat maalaiskansalle hyvin tuttuja
ja joita Jeanne d'Arc olisi voinut nähdä iltaisin ison kastanjapuun
alla, lähteen partaalla...
Miten on laita, serkkuseni, olenko tärvellyt sadut?