Te näette lapsia, joilla on hanhen siivet. Kreikkalaiset näkivät
kentaureja, sireenejä ja harpyijoja, koska olivat sitä ennen nähneet
ihmisiä, hevosia, naisia, kaloja ja lintuja. Swedenborg, jolla on
mielikuvitusta, kuvailee kiertotähtien, Marsin ja Venuksen ja
Saturnuksen asukkaita. Hän ei mainitse yhtään sellaista ominaisuutta,
jota ei olisi maan päällä tavattavissa, mutta yhdistelee eri
ominaisuuksia mitä eriskummallisimmalla tavalla. Hän hourii alinomaa.
Toisin on teeskentelemättömän, kauniin kuvittelun laita: Homeeros, tai
pikemmin eräs tuntematon runolaulaja, loihtii valkeasta merestä
nousemaan naisen, "kuin synkän pilven". Hän puhuu, hän valittaa
taivaallisen tyynesti ja kirkkaasti! "Voi onnettomuutta, lapseni",
sanoo hän, "miksi olen sinua rinnoillani ruokkinut... Minä synnytin
sinut kotonani ankaraa kohtaloa varten. Mutta nyt lähden lumiseen
Olympoon... Menen Zeuksen vaskilinnaan, syleilen hänen polviansa ja
uskonpa hänen suostuvan pyyntööni." Hän puhuu, hän on Thetis,
jumalatar. Luonto on antanut naisen, meren ja pilvenlongan; runoilija
on liittänyt ne yhteen. Koko runous, koko taikamaailma sisältyy
onnistuneisiin mielikuvayhtymiin.
Katsokaahan, kuinka kuunsäde puikahtaa tummain lehväin lomitse koivujen
hopeanvälkkeisille rungoille. Säde värähtelee, se ei olekaan säde, vaan
haltijattaren valkoinen hamonen. Kun lapset sen näkevät, niin he
pakenevat suloisen kauhun valtaamina.
Siten ovat syntyneet haltijattaret ja jumalat. Yliluonnollisessa
maailmassa ei ole yhtäkään atomia, joka ei olisi kotoisin
luonnollisesta maailmasta.