Myöntäkää se, serkkuseni, myöntäkää pelkäämättä. Ilias on sekin
lapsellinen, ja kuitenkaan ette löydä kauniimpaa runoelmaa. Puhtainta
runoutta on lapsenikäänsä elävien kansojen runous. Kansat ovat kuin
tarinan satakieli: ne laulavat hyvin niin kauan kuin niiden sydän on
iloinen. Vanhetessaan ne käyvät vakaviksi, oppineiksi, huolestuneiksi,
ja heidän parhaat runoilijansa ovat enää vain suurenmoisia
kaunopuhujia. Prinsessa Ruusunen on lapsellinen taru. Siinä suhteessa
se muistuttaa jotakin Odysseian laulua. Se kaunis yksinkertaisuus, se
jumalallinen oppimattomuus, joita ei klassillisten aikojen
kirjallisista tuotteista enää tapaa, on kukkineen ja tuoksuineen
säilynyt kansantaruissa ja -lauluissa. Lisättäköön kohta, että nämä
tarut ovat mielettömiä, kuten Oktavius huomautti. Elleivät ne olisi
mielettömiä, eivät ne myöskään viehättäisi. Täytyy myöntää, että vain
mielettömät asiat ovat miellyttäviä, ne yksin ovat kauniita, ne yksin
luovat elämään suloa ja estävät meitä kuolemasta ikävään. Täysin
järjenmukainen runoelma, veistokuva tai taulu pakottaisi haukottelemaan
kaikki ihmiset, järkevimmätkin. Nähkääs, serkku, nuo hameenne
liehureunusteet, nuo laskokset, puuhkat, ruusukkeet, koko tuo
kangasleikki on mieletöntä, mutta ihastuttavaa. Minä onnittelen teitä.