I. Susanna.
1. Kukko.
2. Tähti.
3. Nukketeatteri.
II. Susannan ystävät.
1. Antero.
2. Pekka.
3. Jessy.
III. Susannan kirjasto.
1. Rouva D----lle.
2. Keskustelua saduista ja tarinoista.
Joulukuun 31 p:nä 188-.
Nel mezzo del cammin di nostra vita...
(Elomme vaelluksen keskitiessä...)
Tuo säe, jolla Dante aloittaa Divina Commedian ensimmäisen laulun,
johtuu mieleeni tänä iltana, kenties jo sadannen kerran. Mutta
ensimmäisen kerran se minua liikuttaa.
Miten hartaasti sitä mielessäni toistelenkaan ja miten vakavalta ja
täyteläiseltä se tuntuukaan! Se johtuu siitä, että tällä kertaa voin
sen sovittaa itseeni. Minä olen nyt vuorostani sillä kohtaa, missä oli
Dante vanhan aurinkomme osoittaessa neljännentoista vuosisadan
ensimmäistä vuotta. Minä olen elon tieni keskivaiheilla, jos otaksumme
tämän tien olevan yhtä pitkän minulla kuin muillakin ja johtavan
vanhuuteen.
Hyvä Jumala, tiesinhän minä jo kaksikymmentä vuotta sitten, että tänne
oli tultava: minä tiesin sen, mutta en sitä oikein tajunnut. Minä en
silloin välittänyt elämäni tiestä enempää kuin Chicagon tiestä. Nyt kun
olen ehtinyt rinteen harjalle, käännän päätäni kootakseni yhteen
silmäykseen koko sen alueen, jonka halki olen niin nopeasti vaeltanut,
ja firenzeläisen runoilijan säe täyttää mieleni unelmilla, niin että
voisin hyvinkin viettää yöni takkavalkean ääressä haavekuvia
nostatellen. Ah, kuolleethan ovat kovin keveitä!
On suloista muistella. Yön hiljaisuus yllyttää siihen. Yön rauha
kesyttää aaveet, jotka luonnostaan ovat pelokkaita ja pakenevia ja
etsivät yksinäistä hämäryyttä tullessaan kuiskimaan elävien ystäviensä
korvaan. Akkunan kaihtimet ovat kiinni, oviuutimet riippuvat raskain
laskoksin lattiamatolle. Yksi ovi vain on puoliavoin, tuolla, minne
katseeni vaistomaisesti kääntyy. Sieltä kuultaa opaalinhohtoinen valo;
sieltä kuuluu tasaista ja hiljaista huountaa -- äidin ja lasten
hengitys sulautuu korvissani erottamattomasti yhteen.
Nukkukaa, rakkaani, nukkukaa!
_Nel mezzo del cammin di nostra vita_...
Raukenevan takkatulen ääressä minä uneksin kuvitellen, että tämä
asumuksemme, jonka eräästä kammiosta loistaa yölampun värähtelevä valo
ja josta huokuu puhtaita henkäyksiä, on yksinäinen majatalo tämän
valtatien varrella, jonka puoliväliin jo olen ehtinyt.
Nukkukaa, rakkaani, huomenna lähdemme jälleen matkalle!
Huomenna! Oli aika, jolloin tuossa sanassa mielestäni piili kauneinta
tenhovoimaa. Sitä lausuessani näin outojen ja lumoavien hahmojen
sormellaan minulle viittovan ja kuiskaavan: "Tule!" Silloin, silloin
minä rakastin elämää! Minä luotin siihen kauniisti kuin rakastaja
ainakin osaamatta ajatella, että hän voisi muuttua minulle ankaraksi,
hän, joka sittenkin on säälimätön.
Minä en häntä syytä. Hän ei ole minua haavoittanut, niinkuin monia
muita. Onhan hän minua joskus sattumalta hyväillytkin, tuo suuri
välinpitämätön! Sen sijaan, mitä hän on minulta ottanut tai kieltänyt,
on hän minulle antanut aarteita, joitten rinnalla kaikki haluamani on
vain tuhkaa ja savua. Kaikesta huolimatta minä olen kadottanut toivon
enkä voi enää kuulla sanottavan: "huomiseen asti!" tuntematta
levottomuutta ja haikeutta.
Ei! Minä en enää luota entiseen ystävääni elämään. Mutta minä rakastan
sitä yhä. Niin kauan kuin näen hänen jumalaisen hohteensa väikkyvän
kolmen rakkaani otsilla, niin kauan sanon häntä kauniiksi ja siunaan
häntä.
On hetkiä, jolloin kaikki minua oudostuttaa, hetkiä jolloin
jokapäiväisimmätkin asiat värisyttävät minua salaperäisyydellään.
Niinpä minusta tuntuu tällä hetkellä, että muisti on ihmeellinen kyky
ja että menneisyyden ilmisaaminen on yhtä hämmästyttävää ja paljoa
parempaa kuin tulevaisuuden aavistaminen.
Muistelo on oikea siunaus. Yö on tyyni, olen kasannut lieden kekäleet
ja kohentanut tulta.
Nukkukaa, rakkaani, nukkukaa!